Oma elämäni menee ylä- ja alamäkeä enkä oikein ymmärrä vaikka kuinka yritän tehdä myönnytyksiä ja nöyrtyä elämäni edessä, niin sitä kovemmaksi elämäni tasapainon etsiminen käy. Minulla on asiat hyvällä mallilla ja saan tehdä asioita elämässäni, joita haluan, mutta jostain syystä tunnen kuin olisin vankina omassa kehossani. Koen pelkotilat suurempana kuin koskaan ennen. Olen kyllä joskus kuullut, että sitä tiheämmäksi metsä käy, mitä syvemmälle sitä kuljen. Huomaan, että ihmiset ympärilläni ymmärtävät minua aina vain vähemmän, mitä enemmän tulen siksi kuka olen.
Ihmiset vaativat minulta koko ajan enemmän ja enemmän eikä kukaan oikeastaan ole valmis antamaan mitään itsestään. En tietenkään enää anna pois sitä mitä minulla on vaan pyrin jakamaan sitä hyvää, jota itselleni teen eli olen keskittänyt antamisen ja saamisen yhteen lähteeseen, joka on tämä blogini. Saan voimaa, kun saan kirjoittaa, joka vie minua eteenpäin ja samalla kanssaihmiseni pääsevät purkamaan omaa ajatusmaailmaansa eikä kenenkään tarvitse kuvitella olevansa ajatustensa kanssa yksin. Kun soudan vastarannalle, niin veneessäni on aina tilaa muillekin matkaajille. En kuitenkaan vielä tiedä, kuinka tulen pärjäämään maailmassani, jossa olen vieras jopa itselleni.
Mikäli olet seurannut blogiani, olet varmasti huomannut, että pyöritän monia asioita ajatuksissani ja tuntuu, että blogini kautta saan kosketuspintaa asioihin ja pystyn objektiivisesti tarkastelemaan niitä ilman, että vedän muita mukaan siihen ilman heidän omaa tahtoaan. Pystyn käsittelemään niitä monimuotoisemmin ja avaamaan niitä itselleni helpommin. Sanoit minulle kerran, että ei minun tarvitse kenellekään muulle myöntää vajavuuksiani, heikkouksiani tai pelkotilojani kuin itselleni, mutta uskon, että myöntämällä ne koko maailmalle myönnän ne paremmin myös itselleni. Se on minun tapani prosessoida ja se pitää hyväksyä kuten minä olen hyväksynyt, että sinä haluat prosessoida saman omassa yksinäisyydessäsi.
Kun olin lapsi, minun vanhempani erosivat. Olin tuolloin 10-vuotias. Isä oman historiansa vuoksi ei osannut olla minulle sellainen isä kuin isän kuuluisi olla. Jouduin hakemaan hänen hyväksyntäänsä koko ajan ja vaatimaan hänen huomiotaan. Minä takerruin häneen ja vaadin häntä olemaan isäni ja rakastamaan minua, omaa pientä tyttöään. Halusin voittaa isäni huomion ja rakkauden, mutta se ei mennyt niin kuin isä-tytär suhteessa kuuluisi mennä eli minä pienenä tyttönä jouduin taistelemaan isäni rakkauden puolesta. Meillä kaikilla sukupolvemme 'lapsilla' taitaa olla hyvin samanmoiset haavat käsiteltävinämme.
Tämä on viimeinen kirjeeni, jota kirjoitan sinulle tämän epätodellisen maailman kautta ja tässä muodossa. Haluan enemmän persoonallisuutta elämääni ja muistan sinun opettaneen minulle tämän olevan hyvin persoonaton maailma. En enää pysty hyväksymään kohtaamatonta elämääni - haluan elää tässä ja nyt - aitoa ja todellista elämää! Haluan, että minua rakastetaan eikä minun pidä vaatia rakkautta osakseni. Haluan tuntea itseni naiseksi; rakastetuksi naiseksi, jota arvostetaan juuri sellaisena kuin hän on – suurenmoisena naisena.
Tästä lähtien postitan sinulle ainoastaan AITOJA kirjeitä - tiedäthän, sellaisia kauniille kirjepaperille aidolla mustekynällä kirjoitettuja, jotka tuoksuvat minulle - haluan lähestyä uutta maailmaani ja uutta elämääni ainoastaan aitouden kautta. Se on myös sinua kohtaan suuri kunnianosoitus ja toivon, että annat minun tehdä niin, sillä silloin tiedän, että arvostat myös minun suurenmoista persoonaani. Mikäli sinulla on minulle asiaa tai haluat tavata minua pyydän, että soitat minulle kuten aidossa elämässä kuuluu tehdä. Me pelkäämme liikaa toistemme reaktioita tai hylkäämistä. Ainoastaan elävässä elämässä me voimme keskustella spontaanisti asioista ja ottaa selvää olemmeko toistemme luottamuksen arvoisia.
Mikäli olet seurannut blogiani, olet varmasti huomannut, että pyöritän monia asioita ajatuksissani ja tuntuu, että blogini kautta saan kosketuspintaa asioihin ja pystyn objektiivisesti tarkastelemaan niitä ilman, että vedän muita mukaan siihen ilman heidän omaa tahtoaan. Pystyn käsittelemään niitä monimuotoisemmin ja avaamaan niitä itselleni helpommin. Sanoit minulle kerran, että ei minun tarvitse kenellekään muulle myöntää vajavuuksiani, heikkouksiani tai pelkotilojani kuin itselleni, mutta uskon, että myöntämällä ne koko maailmalle myönnän ne paremmin myös itselleni. Se on minun tapani prosessoida ja se pitää hyväksyä kuten minä olen hyväksynyt, että sinä haluat prosessoida saman omassa yksinäisyydessäsi.
Kun olin lapsi, minun vanhempani erosivat. Olin tuolloin 10-vuotias. Isä oman historiansa vuoksi ei osannut olla minulle sellainen isä kuin isän kuuluisi olla. Jouduin hakemaan hänen hyväksyntäänsä koko ajan ja vaatimaan hänen huomiotaan. Minä takerruin häneen ja vaadin häntä olemaan isäni ja rakastamaan minua, omaa pientä tyttöään. Halusin voittaa isäni huomion ja rakkauden, mutta se ei mennyt niin kuin isä-tytär suhteessa kuuluisi mennä eli minä pienenä tyttönä jouduin taistelemaan isäni rakkauden puolesta. Meillä kaikilla sukupolvemme 'lapsilla' taitaa olla hyvin samanmoiset haavat käsiteltävinämme.
Tämä on viimeinen kirjeeni, jota kirjoitan sinulle tämän epätodellisen maailman kautta ja tässä muodossa. Haluan enemmän persoonallisuutta elämääni ja muistan sinun opettaneen minulle tämän olevan hyvin persoonaton maailma. En enää pysty hyväksymään kohtaamatonta elämääni - haluan elää tässä ja nyt - aitoa ja todellista elämää! Haluan, että minua rakastetaan eikä minun pidä vaatia rakkautta osakseni. Haluan tuntea itseni naiseksi; rakastetuksi naiseksi, jota arvostetaan juuri sellaisena kuin hän on – suurenmoisena naisena.
Tästä lähtien postitan sinulle ainoastaan AITOJA kirjeitä - tiedäthän, sellaisia kauniille kirjepaperille aidolla mustekynällä kirjoitettuja, jotka tuoksuvat minulle - haluan lähestyä uutta maailmaani ja uutta elämääni ainoastaan aitouden kautta. Se on myös sinua kohtaan suuri kunnianosoitus ja toivon, että annat minun tehdä niin, sillä silloin tiedän, että arvostat myös minun suurenmoista persoonaani. Mikäli sinulla on minulle asiaa tai haluat tavata minua pyydän, että soitat minulle kuten aidossa elämässä kuuluu tehdä. Me pelkäämme liikaa toistemme reaktioita tai hylkäämistä. Ainoastaan elävässä elämässä me voimme keskustella spontaanisti asioista ja ottaa selvää olemmeko toistemme luottamuksen arvoisia.
From me with love
Sarah Connor: From Sarah With Love
