Diagnoosi Läheisriippuvainen

On kaunis ja aurinkoinen marraskuinen päivä. Auringonsäteet häikäisevät ystävällistä naista edessäni, joka siirtää nojatuoliaan hiukan. Kuulen hänen sanovan uudenvanhan sanan sanastooni,  jonka olen useita kertoja sivuuttanut jo aiemmin, mutta nyt vasta ymmärrän sen merkityksen. Läheisriippuvainen. Takerrun tuohon sanaan ja änkytän jotain epämääräistä, että kuinka kauan se kestää, sillä itse olen määritellyt, että olisin enää riippuvainen ainoastaan aamukahvistani. Päämääräni elämässäni viimeiset vuodet ovat olleet kasvaa täysin riippumattomaksi naiseksi, joka ei roiku tai riipu missään. Ei sitten niin yhtään missään.

Kävelen kirjastoa kohti etsimään kirjallisuutta asian tiimoilta ja kyyneleet nousevat väkisinkin silmiini. Jälleen kerran joku on määritellyt minut johonkin kategoriaan. Kuten koko elämäni. Onko tämä koko neljä vuotta hukkaan heitetty, kun vasta nyt saan diagnoosin tai siis suostun kuulemaan sen. Olenhan koko ikäni ollut täydellisen ulkoaohjattu yksilö, joka loisen lailla on tarrautunut toisen tunteisiin. Ollut kuin rakkaudenkerjäläinen antaen itsestään aivan kaiken sisuskaluja myöden anellen rakkautta polvillaan koskaan todella sitä pyyteettömästi saamatta. Blogitekstini viimeisen kolmen vuoden ajalta vilisevät silmissäni ja mielessäni. Häpeänpuna valtaa kasvoni, kun oivallan, että olen nyt virallisesti diagnosoitu läheisriippuvainen. Loppuelämäksi leimattu. Minä. Siis minä, jonka elämän suurin merkitys on ollut vain ja ainoastaan rakastaa.

Oireet rakkaudettomuudesta alkoivat paisumaan päässäni ja kuohumaan sisimmässäni. Tuntui, että yritin saada edes pienen rakkaudenhippusen osakseni rakastamalla aina vain enemmän. Tuntui, että piti lausua kauniimpia sanoja ja tehdä uhrautuvaisempia tekoja tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Kenenkään koskaan todella kuulematta minua. Näkemättä minua. Tunnustamatta minua. Kunnes uuvuin ja ahdistuin niin, että minun oli pakko päästä vapauteen ja saada ilmaa ympärilleni. Avata ikkuna saadakseni happea, sillä tätä menoa pian näivettyisin ja kuolisin pois.  

Aloin oirehtimaan itsenäisyyteni puolesta ja lukittauduin kiukkupuuskien myötä saunaan, koska pelkäsin tuntea tai saatikka näyttää omia tunteitani. En tiennyt tunteista tuon taivaallista, sillä ne oli elämäni ajan kielletty ja tukahdutettu. Ensin suuttumalla, jos en ollut kiltti tyttö ja ajatellut kuten toinen ajatteli. Sitten tukahduttamalla viimeisetkin tunteen rippeet vahvemman vallan uhalla. Alistuin tuntemaan ainoastaan muiden tunteita, sillä mitä väliä omillani olisikaan kunhan vain ei riideltäisi. Ja minusta tykättäisiin. 

Riitely laukaisi suurimman ahdistuksen sisälläni, koska otin kaiken syyllisyyden tilanteesta ainoastaan ja vain itseeni. Muiden riidellessä olin kuin hento jäinen haavanlehti veitsenterällä pyrkien tasapainottamaan tilannetta taukoamatta. Aloin pelkäämään kaikkea ympärilläni pyrkien koko ajan täydellisyyteen ettei vaan kukaan saisi koskaan aihetta olla minulle vihainen. Aistini olivat täydellisen auki joka suuntaan, jotta pystyisin käyttäytymään taukoamatta tavalla joka tilanteessa, jossa kaikki pysyisivät tyytyväisinä. Olin kuin muuntaja, joka pyrki ottamaan kaikki iskut itseensä ja johtamaan ne taivaan tuuliin oman minäni kautta. 

Pian minun oli myönnettävä, että lähelläni ei ollut ihmisiä, jotka koskaan kykenisivät auttamaan minua tai elämään lähelläni tervehdyttyäni. Jouduin myöntämään, että läpi elämäni jatkunut henkinen yksinäisyys ja ulkopäin ohjattu minäkuva oli niin vioittunut, että ainoa vaihtoehto oli jatkaa matkaansa myös fyysisessä yksinäisyydessään kunnes olin tervehtynyt elämäni mittaisesta sairaudesta, jossa olin hukannut oman identiteettini. Vai olinko sitä koskaan edes löytänyt.  Heikko en voinut koskaan olla, sillä siitä oltiin vihaisia, joten en uskaltanut. Koko paletti olisi kaatunut siihen. Kunnes voimani ehtyivät niin ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kohdata koko totuus. Nyt saan olla heikko ja kukaan ei vaadi mitään, sillä en anna kenenkään enää vaatia minulta mitään. Nyt teen kaiken pyyteettömästi sydämestäni ja ainoastaan vuorovaikutuksesta toisiin ihmisiin.

Läheisriippuvainen ei siis tarkoita kuten aluksi luulin sitä, että tarvitsee koko ajan jonkun vierelleen, johon voisi ripustautua vaan se tarkoittaa sitä, että on sairastunut kiltteyteen tai vahvuuteen, joka elää toisten tunteita eikä anna omilleen mitään arvoa. Ei osaa tuntea etenkään negatiivisia tunteita, katkeruutta, vihaa, surua itsessään. Tuntee niitä kyllä, mutta kokee ne ahdistavina tai oikeutettuina aiheuttamaan itselleen kärsimystä. Patoaa niitä eikä uskalla terveesti käsitellä tunteitaan itsessään tai ulos. Ei uskalla puolustaa itseään, omaa olemistaan tai omia tunteitaan. Kieltää ne. Asettaa toisen tunteet aina omiensa edelle. Luulee, että toisen tunteet on yhtä kuin omat tunteet, koska on kasvanut lapsuudestaan tuntemaan niin. On oppinut syyllistämään itsensä lapsesta saakka toisen tunteista. 

Hyvänä esimerkkinä tästä on tilanne, jossa kaksi minun läheistä ihmistä riiteli aikoinaan, jossa itselläni ei ollut mitään tekemistä. Toinen aina suuttui ja lähti ovet paukkuen eikä hänestä koskaan kuulunut mitään ennen kuin minä aina koin olevani velvollinen menemään ja pyytämään anteeksi. Kuvittelin siis olevani yhtä toisen ihmisen tekojen kanssa, joten kannoin vastuun hänenkin teoistaan pyytämällä niitä anteeksi.

Tänään tuo on onnekseni täysin absurdi ajatusmaailma myös itselleni. Vaikka vieläkin opettelen tuntemaan ainoastaan itsessäni. Tiedän. Se kaikki on ollut niin syvään juurtunut lapsuudestani peräisin oleva käyttäytymismalli minussa, että en tiennyt mistään muusta. Tiesin kuitenkin sen lähtiessäni etsimään itseäni, että ainoa mitä minun tulee tästä eteenpäin tarkastella on minä itse, minun persoonallisuuteni ja identiteettini. Lähdin siis lähes nelikymppisenä erillistymään, itsenäistymään ja opettelemaan sosiaalisia aitoja taitoja, joissa voisin jälleen luottaa vuorovaikutukseen ja kanssakäymiseen erilaisten ihmisten kanssa pettymättä kerta toisensa jälkeen.

Opettelemaan elämisentaitoa kokonaan uudelleen ja aivan päinvastaisesta näkökulmasta. Itsestäni käsin. Kilttinä ihmisenä se on ollut erityisen haastavaa, mutta mielummin kiltti ja suvaitsevainen, joka etsii aitoa ja pyyteetöntä totuutta saadakseen samanlaista rakkautta osakseen kuin itse tarjoaa. Arvostusta ja todellista kunnioitusta ilman ehtoja. Kuin itsekäs ja rakkaudeton, joka ehdollistaa rakkauden eikä edes ymmärrä oman elämänsä kipupisteitä saatikka koskaan kykenisi niitä käsittelemään ja niistä eheytymään. Sellaisten elämää minä en enää onnekseni kanna. Sen olen oppinut, että rakkaus on kuin peili ja sen pitää heijastaa samaa kauneutta takaisin kuin itsestäsi rakkauteen annat. Muutoin se ei täytä rakkauden kriteereitä ja määreitä mitä aito ja todellinen rakkaus on. 

Olen viime aikoina kokenut surua ilman ahdistusta. Surua itsessäni. Omista tunteistani. Vihaa ja vähän katkeruuttakin. Vihaa hyvällä omalla tunnolla niitä kohtaan, jotka loukkaavat olemistani eivätkä arvosta minuuttani tai minun tunteitani. Niitä jotka omalla käytöksellään pilkkaavat rakkauttani ja hyvyyttäni, jota pyyteettömästi maailmaan annan.  Niitä, jotka toistuvasti satuttavat olemistani. Koskaan oppimatta kuinka oleminen maailmassa on vuorovaikutteista. Katkeruutta niihin olosuhteisiin ja ympäristöön, johon koko aikaisempi elämäni rakentui. En ihmisiin, koska hekin ovat vain olosuhteidensa uhreja ja vankina omassa elämässään. Itse olen onnekas ja selviytyjä, sillä olen ymmärtänyt paeta siitä elämänvankilasta, johon vielä niin moni on omaehtoisesti tahtonut jäädä.

Minä en enää ole vanki. Olen vapaa. Tahtoni, unelmani ja itsekunnioitukseni vie minut niihin svääreihin, joissa olen lopullisen elämäni ansainnut olla ja elää. Enää en anna tilaa itsekkyydelle rakkauden kustannuksella. Tahdon rakkautta osakseni, jonka olen ansainnut. Muunlainen rakkaus ei minulle kelpaa, sillä muunlaista rakkautta ei ole edes maailmassani olemassa. Minä olen ansainnut rakkautta, joka on juuri ja ainoastaan minua varten. Henkilökohtaista. Intiimiä. 

Itsekkyys on usein ihmiselle annettu tila, jota käytetään väärin hyväkseen toisen tunteiden kustannuksella. Mutta ainoastaan, jos siihen antaa mahdollisuuden. Rakkaudessa ei kannata pitää yllä ikuista odotustilaa, sillä se odottaa vaikka maailman tappiin saakka jos siihen annetaan tilaisuus. Rakkaus ei koskaan valmistu, se on tässä ja nyt. Rakkaus tulee luoksesi vapaana. Ota kiinni, sillä se jatkaa koko ajan eteenpäin. Etsien ja viimein löytäen. Mutta sinun täytyy olla herkeämättä valmiina tuntemaan rakkaus sydämessäsi. 

Olen jälleen kohonnut uusiin svääreihin ymmärryksessäni. Nyt en enää ymmärrä vain sinua ja sinun tahtoasi. Nyt olen oppinut ymmärtämään ennen kaikkea itseäni ja omaa tahtoani. Sitä kuinka arvokas minä olen ja kuinka paljon rakkautta olen osakseni ansainnut. Ilman ehtoja. Tästä lähtien komento on toisenlainen. Tanhutossujen tanssiaskeleet tasajakoisen polkkamaiset. Kunhan sä vain tajuat tahtoa niin. Vanha sanonta jos tahtoo saada pitää myös itse olla valmis antamaan on kiveen kirjoitettu viisaus, joka jokaisen tulisi muistaa tykönään.Tässä ja nyt.

Mikään ei ole kuten ennen

Vanha kulunut sanonta 'ennen vanhaan kaikki oli toisin' Klisee, jonka nykyisiin elonmerkkeihin en tahdo ottaa edes kantaa. Se on mennyttä elämää jäädä elämään menneessä. Elääkseen hyvää ja omannäköistä elämää tarvitsee katsoa eteen. Etsiä tulevaisuutta unohtamatta elää tässä ainutlaatuisessa hetkessä. Pidettävä itsensä auki elämälle. 

Elämänvirta kulkee. Kuljettaa. Kaikki muuttuu. Kehittyy. Jalostuu. Aika kuultaa muistot, jotka menneeseen taakse jää. Aika tuo eteemme uudet haasteet, jotka kovaan kouluttaa. Menneisyyden arvet rakoilevat, mutta vain parantuakseen. On jätettävä jotain taakse, jotta tulevaisuus mahtuu elämään, kun ovet auki pamahtaa. On turha yrittää palata johonkin toimimattomaan. Sillä vaikka itse muuttuu uutta opittuaan, ei toimimaton muutu, jos ei kaikki kasvaa saa. Kadota itsensä taa.

Olen tehnyt vahvaa eroprosessia kaikkeen menneeseen. Tämä on ollut pitkä taival kulkea. Kohdata oma menneisyytensä. Myöntää oma vajavuutensa. Olosuhteiden todellinen alkeellisuus. Löytää todellinen vahvuutensa. Tehdä sydämestään vahva ja kestävä, samalla pyrkien säilyttämään se pehmeänä ja lämpimänä. Ylilyönnit on välttämättömiä. Virheet on väistämättömiä. Tärkeintä on kulkea eteenpäin pelkäämättä mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Kohdata haasteet haasteina. Selvitä kunnialla vastoinkäymisistään. Olla antamatta toisten polkea sinua jalkoihinsa. Oman elämättömän elämänsä jatkeeksi. Katkeruuden kukkaseksi. Löytää itsemääräämisoikeus omaan elämäänsä. Pelkäämättä mitä muut siitä ajattelevat.

Tärkeintä taitaa olla ymmärtää itseään. Ymmärtää käyttäytymismalliaan. Menneisyyttään. Miksi toistuvasti kohtaa samat ongelmat edessään. Kuunnella sisäistä tunnemaailmaansa. Kyseenalaistaa sitä. Vahvistaa sitä. Niin positiivisissa kuin negatiivisissakin tunteissaan. Oppia ottamaan iskut vastaan. Vahvistuen olla haavoittumatta niistä yhä uudestaan ja uudestaan. Pyrkiä kantamaan vastuu ainoastaan omista tunteistaan, sillä jokainen tunne muodostuu ihmisen itsen sisällä. Kukaan muu ei ole vastuullinen sinun tunteistasi. Etkä sinä ole vastuullinen kenenkään muun tunteista. 

Sinun pitää tulla nöyräksi ymmärtääksesi omat haavasi ja parantuaksesi niistä. Tajuta, että haavat on meissä jokaisessa. Yhtään täydellista kasvatusohjelmaa ei ole olemassakaan, josta kasvaa vain täydellisiä ihmisiä. Vaikka meistä osa on ohjelmoitu luulemaan niin. Olen yhtä huolissani omasta kasvatusmallistani, jonka lapsilleni siirrän vaikka kokenut äiti olenkin, sillä tiedän etten voi olla täydellinen kasvattaja, koska en ole lähellekään täydellinen ihminen. Olen joutunut oman kipuni keskellä laiminlyömään äitiyttäni omia lapsiani kohtaan. Mutta tärkeintä on, että olen alkanut tarkastelemaan omia haavojani. Vain siten sukuni tulevat sukupolvet tulevat hyötytmään siitä. Uusi löydetty naismalli tulee vaikuttamaan vasta kuuden sukupolven päästä. Niin pitkä on kehitysprosessi parannettaessa tässä elämässä sukunsa syviä haavoja.

Sama tapahtuma aiheuttaa erilaisia tunteita eri lähtökohdista tulleissa ihmisissä. Sama tapahtuma  saattaa samanaikaisesti herättää eri ihmisissä erilaisia tunteita kuten vihaa, kipua, ahdistusta, rakkautta, myötätuntoa, riippuvuutta, epätoivoa ja niin edelleen. Silloin tapahtuman aiheuttaja ei ole syyllinen tunteisiin vaan tunteiden kantaja itse. Riippuu täysin ihmisen menneisyyden kaavasta miten kuhunkin tilanteeseen suhtautuu ja sen perusteella täytyy kyetä tekemään omat päätöksensä miten tilanteesta selviää. Tai miten etenee. Joskus pysähtyminen on parasta mitä voi tehdä vaikka se vaikeaa onkin. 

Vaihtoehtoina on siis jäädä tai paeta. Jäämällä ja pysähtymällä sinun tulee kohdata omat kipupisteesi, jos ja kun sellaisia on. Toinen jäämisen ilmenemismuoto on juosta takki auki tuleen siis seuraavaan suhteeseen ymmärtämättä, että menneisyys seuraa mukana mikäli siitä ei osaa ensin laskea irti. Se on ehkä enemmänkin riippuvuutta toisessa olemisesta. Niin pakeneminen kuin myös syöksyminen holtittomasti yhtä lailla on menneisyyden pakoilua. Kohtaamattomia tunteita, jotka on jäänyt elämättä. Tunteiden kohtaamattomuus johtaa ainoastaan siihen, että ne patoutuvat ja kasautuvat eivätkä milloinkaan päästä irti kantajastaan. Täten ihminen tulee ikuisesti purkamaan oman pahanolonsa maailmaan toisten kannettavaksi. 

Olen ensin tahtomattanikin joutunut ottamaan vahvoja irtiottoja menneisyyteen. Kun se koskettaa lähisuhteita, jotka ovat aina olleet tärkeitä elämässäni, on se ollut hyvin raskasta ja surullistakin. Sanotaan, että kaikki asiat voidaan selvittää. Kyllä. Mutta kaiken selvittämiseen tarvitaan aina kaikkien osapuolten ymmärrystä ja tahtotilaa muuttaa toimimattomia tai toisen olemista loukkaavia asioita. Mikäli molemminpuolista ymmärrystä ja kunnioitusta ei löydy, on tarpeen tehdä välimatkaa, sillä vanhat käyttäytymismallit eivät muutu itsestään. Niiden eteen on tehtävä työtä. Työtä. Ja vielä enemmän työtä. 

Itselläni on vahva usko. Usko, että ihmisen tahto elää sopuisassa ja toista kunnioittavassa symbioosissa toisen kanssa olisi sisäänrakennettua. Tahto muuttaa asioita, jotka eivät palvele molempien tarkoitusta. Ja missä tahansa suhteessa tahto muuttaa tilaa pysyvästi paremmaksi tarvitsee se ympärilleen puhetta. Puhetta. Ja vieläkin enemmän puhetta. Vanha klisee 'kasvettiin erilleen' on totisinta totta mitä vanheneviin parisuhteisiin tulee. Toisen tarve henkistymiselle ja elämän perusarvojen äärelle palaamiselle voi olla hyvinkin tarpeellinen. Ulkopuolisten on sitä hyvin vaikea koskaan edes ymmärtää. Henkisen minän kasvuntarve kun on ihan eri luokkaa eri ihmisillä. Henkisyys ja psyyke on ihmisessä näkymätön osa eikä sen kehityksen tarvetta tulisi milloinkaan aliarvioida.

Joskus alkuaikoina jo pohdin, että oma muutoksen tieni ei tule miellyttämään todellakaan kaikkia läheisiäni. Ja silloin luulin, että kyllä he ymmärtävät, kun huomaavat, että perusminäni on aivan sama kuin ennenkin. Mutta niin ei valitettavasti olekaan. Kaikki vanha jatkaa kulkuaan omalla tiellään. Heidän ymmärryskykynsä ei ylläkään muutoksentarpeeni ja henkisen minäni kehityksen kaareen saakka. Se kaikki muutos kun on näkymätöntä. Itseni pahanolon ja ahdistuksen suodatuksen jälkeistä elämää, jossa en suostukaan enää nielemään kaikkea kuten ennen, on selvää, että minusta tehdään syntipukki, koska en käyttäydykään enää vanhan totutun kaavan mukaan vaan ilmennän omia mielipiteitäni ja omaa arvomaailmaani. Tavat, jotka ovat toimineet ennen ovatkin romuttuneet, koska ne eivät toimikaan enää minun osaltani pyrkiessäni muodostamaan minun omaa ja ainutlaatuista minäkuvaa sukuni tauluun. 

Ihmisen hyvän elämän kannalta muutos on ehdoton. Paluuta vanhaan ei ole mikäli ihminen tahtoo löytää hyvän elämän. Elämän, joka on ihmisen itsensä näköinen. Itse yritin palata johonkin vanhaan, mutta pian huomasin, että se vei suunnattomasti energiaani. Aivan kuten se oli koko elämäni vienyt, jonka seurauksena uuvutin itseni. Lähes tukahdutin elämäni. Tajusin, että paluuta vanhaan ei ole. Siihen, mikä sinut on ajanut tilanteeseen, jossa ihminen voi niin pahoin, että lähes nääntyi. Se tosiasia tekee meistä surullisia ymmärtämään, että mikään ei koskaan tule enää olemaan kuten ennen. Ei mikään. 

Mutta uuden alun kannalta surutyö on vain tehtävä ja tulee vielä päivä, että se muuttuu voitonkyyneleiksi. Tie on pitkä ja yllätyksellinen. Koskaan ei voi tietää mitä seuraavan kulman takana odottaa. Ja se tekee surustakin siedettävää. On uskallettava päästää vanhasta ja toimimattomasta irti. Vapauttaa ahdinkoa tuottavat suhteet elämässään. Erottaa jyvät ja akanat toisistaan. Kuunnella sydämensä ääntä päästäkseen sinne minne oma elämänpolku vie.

Päästäessäni irti menneestä. On kaikki mennyt. Mikään ei enää palaa. Luokseni lennä. Siis vanha, kulunut ja entinen. Minun pitää vain surra suruni, säilöä kauniit muistot ja kuultaa ne mieleeni unohtaen kauna ja mielipaha. Elää elämääni hyvälle, jolle sen olen päättänyt pyhittää. Antaa menneiden olla ja jäädä elämään 'ennenvanhaan' elämää. Minun elämäni on tässä ja nyt. Päiväni täyttykööt ilosta, hymystä ja rakkaudesta. Minulle merkityksellisestä työstä ja elämästä.

Rakkaudessa Suuria

Tässä taannoin olin kotipaikkakunnallani, jossa säännöllisesti pyrin vierailemaan. Yritän tutustua juuriini vieläkin vahvemmin, jotta tiedän mistä olen tullut ja miksi olen sieltä tuleva. On tietyt paikat, joissa käyn joka kerta. Jotka auttavat minua palaamaan hyviin menneisiin muistoihin. Lauran Kauppa on yksi niistä paikoista. Se ei ole se, että siellä on tavaraa lattiasta kattoon tai ikkunasta seinään, vaan se on Laura itse, joka minua vetää puoleensa. Muistan sen vaaleanpunaisen vanhan ihanan mansardikattoisen puutalon ja kukoistavan puutarhan, jossa lapsena heillä vierailin. Muistan talon lämmön, hengen ja tunnelman. Muistan hänen ruusunpiikeistä halkeilleet ja haavaiset kätensä. Paljon työtä tehneet. Elämässä hyvin pärjänneet. Kaksi hienoa taiteilijasielutytärtä elämään evästäneet. Hän on aina aidosti kiinnostunut mitä minulle kuuluu ja miten minä voin. Se tuntuu erityisen hyvältä vaikka emme ole läheisiä lain. Hän jotenkin sanattomasti kannustaa minua tekemään sitä mitä sydämessäni tunnen.

Viimeksi hänen luonaan käydessään juttelimme uusista projekteistani. Kerroin hänelle, että opettelen todellista rakkautta, kirjoitan siitä ja pyrin kanssaihmisiänikin siinä opettamaan, oppia osakseen ottamaan. Hän kysyi, että onko sinulla sitten joku kiva kaveri, jotta pystyt sitä opiskelemaan. Kielsin ja sanoin opettelevani sitä ihan itsekseni. Mikä emävale suustani pääsikään. Oliko se helpompi lausua kuin ainainen selittely, jota ei lähimmäisenikään kykene aina ymmärtämään. 

Olen paljon ylistänyt yksinolon tärkeyttä. Olen kirjoituksissani asettanut itseni usein yksinäisyyden jalustalle. Mutta olen juuri ymmärtänyt, että olen kieltänyt jotain tärkeää, hyvin tärkeää. Yksinäisyyttä tarvitaan ajatusten käsittelyyn. Prosessiin sisäistää todella asioita. Ottaa vastuu omista tunteistaan. Ymmärtää merkitystä. Purkaa menneisyyden taakkoja. Prosessoida mennyttä. Vihata. Surra. Antaa anteeksi. Päästää menneestä irti. 

Se kaikki vaatii oman aikansa ja uudet rakkaudelliset kokemukset nopeuttavat prosessissa. Uuden rakkauden tarkoitus on haastaa päästämään irti ja tarttumaan uuteen. Tälläinen rakkaus tekee kuitenkin usein kovinkin kipeää ja ilman ymmärrystä ei tule koskaan kantamaan hedelmää. Kivun tarkoitus on kuitenkin aina auttaa parantumaan ja siksi olisikin tärkeää kohdata se ja tuntea se vaikka kokisikin sen olevan toisen aiheuttamaa. Kipu kun on aina lähtöisin meistä itsestä eikä siihen syyllistä löydy vaikka elämänsä etsisi. Mutta mikäli on valmis kohtaamaan kipun, auttaa se paranemaan haavoista, joita mukanamme olemme kantaneet usein ehkä jopa tiedostamattamme. Uudet kokemukset sitten palauttavat kokemuksia menneestä ja kivun kautta niistä pääsee irti kunhan oppii luottamaan.

Niin siis sananen rakkaudesta ja sen tärkeydestä. Vaikka olen fyysisesti ollut yksin, mutta henkisesti minulla on aina ollut vahvoja yhteyksiä, joista minä kasvan rakkaudessa. Rakkaus tarvitsee kasvaakseen aina yhteyttä. Yksin rakkaus ei voi kasvaa. Eikä edes parantua. Minä olen kasvanut rakkaudessani juuri tällaisessa yhteydessä. Rakkaus on siitä hassu elementti, että se kykenee kasvamaan niin vapaudessa kuin vangittunakin. Vangitulla tarkoitan irtipäästämätöntä rakkautta, mutta siten ilmetessään rakkauden täytyy kuitenkin olla sielullista ja silloin se kaiken kestää ja kärsii yhdessä yhteyden kanssa. Muistattehan ne repivät rakkauskirjeet, joita naiset rintamalle sydänkäpysilleen runoili ja rakkauttaan vannotti antaen voimaa ja uskoa mielitietylleen sotatantereen eturintamaan. Rakkaudenvoimalla ne on sodatkin käyty. Tai ainakin niistä selvitty.

Sielujen yhteys on jotain ainutlaatuista, hyvin ainutlaatuista. Se kestää ja ymmärtää. Se tukee ja kannattelee. Se on valmis suuriin lupauksiin. Pettämättömiin unelmiin. Odottamaan. Kärsimään. Mutta ennen kaikkea uskomaan ja rakastamaan sydänjuuriaan myöten. Silloin tietää, että yhteys on yhteyttä sielujen, kun maailman myrskyt eivät voi sitä kaataa eikä katkaista vaikka kaikkensa se yrittääkin. Vain yhteydestä voi kasvaa ja oppia vieläkin suurempaa rakkautta. Se on todellista vahvuutta. Todellista sydänrakkautta.

Vaalitaan ja arvostetaan siis suuria yhteyksiä, suurta rakkautta, sillä ne ovat hyvin, hyvin harvinaisia tänä pinnallisuuden aikakautena. Mutta muistakaa, että jokaisella meistä on mahdollisuus. Jokainen, joka tutkii, tulee saamaan vastaukset. Jokainen, joka uskoo, on ainutlaatuisen yhteytensä löytävä ja kaikkensa saavuttava. Mutta se vaatii omaa panosta, herpaamatonta henkistä työtä ja suurista suurinta kärsivällisyyttä. Jokainen, joka etsii tarkoitustaan ja merkitystään elämälleen on sen löytävä. Jokainen, joka uskaltaa unelmoida suuresta rakkaudesta, tulee sen kohtaamaan. Repussaan mukanaan kaikkein tärkeimmät kantamaan - USKO, TOIVO & RAKKAUS.

Rakkaudenkarkurit

Olen kirjoituksissani paljon pohtinut yhteiskuntamme todellista tilaa. Vaikka olen tehnyt sitä paljon oman henkilökohtaisen elämäni kautta niin tiedän, että ongelma on meidän kaikkien yhteinen. Olen avannut itseni täysin ja sisuskalut esillä olen pyrkinyt siirtämään eteenpäin elämäntaidon anatomiaa myös kanssaihmisilleni. Olen altistanut itseni maailmalle silläkin uhalla, että joku yrittäisi minua satuttaa. Mutta ei hätää, sillä kaikki se kipu, jota olen kokenut on vain vahvistanut minua, joten siitä syystä en voi milloinkaan moittia edes niitä kanssamatkaajiani, jotka ovat omassa pelossaan pyrkineet minua satuttamaan. Ja tiedän myös itse satuttaneeni ihmisiä ympärilläni, mutta uskon vahvasti, että kaikki se kipu on loppu viimeksi parantanut myös heitä, jos he vain oikein ovat sen oivaltaneet.

Se rakkaus, joka minuun on valettu on valettu vahvaksi. Tiedän sen nyt. Se rakkaus, jota kanssaihmisilleni jaan ja toivottavasti myös osaltani eteenpäin opetan on ehdotonta. Sen minä itse tiedän sydämessäni ja siitä syystä minulla itselläni on rauhallinen olo. Hyvyys on minussa läsnä. Olen vasta näin aikuisiällä ymmärtänyt sen puhtauden ja aitouden merkityksen, jota on koko ikäni pyritty tallaamaan koskaan aidosti hyväksymättä sitä. Olen viimein ymmärtänyt, että kaikki lähtee aina itsestä ja muiden hyväksymättömyys on ainoastaan pelkoa. Heidän itsensä elämänpelkoa. Jolla ei ole mitään tekemistä minun kanssani. 

Kansakuntamme henkinen tila on hyvin heikko. Se, että olen kulkenut omaa tietäni etsimässä vastauksia elämämme suurimpiin kysymyksiin milloinkaan tyytyen valmiisiin vastauksiin, joita muut ihmiset meille pyrkivät taukoamatta ehdottomana totuutena kertomaan. Jokaisen itseään kunnioittavan persoonan tulee astella oma polkunsa pimeään ja pyrkiä löytämään vapaus omaan ainutlaatuiseen elämään. Me elämme elämäämme ikäänkuin vankilassa kahmien tietoa ympäriltämme. Lukien kirjallisuutta nyökytellen omien mielipiteidemme yhdenmukaisuutta. 

MUTTA. Useat meistä. Liian useat käyttävät tuhottomasti energiaansa pyrkiessään korjaamaan jotain sellaista, jonka ei tiedä edes itsessään rikki olevan. Hoidetaan oireita, kun pitäisi selvittää sairauden syntyjuuret. Pyritään riippumaan muissa ihmisissä kiinni, koska yksin joutuisi kohtaamaan omat haavansa. Ollaan aitoa itsestä lähtevää rakkautta paossa. Sijaishoidossa. Koko elämä. Sellainen sanonta lienee tuttu, että tuntematta historiaansa ei voi ymmärtää nykyisyyttäkään. Ja juuri niin se menee. Joka ikisellä elämänsaralla. Kaikki haavat siirtyvät sukupolvelta toiselle ja syvenevät syvenemistään mikäli kukaan ei ole valmis muuttamaan oman sukuhaaransa historian toistoa.

Olen paljon pohtinut kirkon ja seurakunnan asemaa yhteiskunnassamme. Olemme nuori itsenäinen kansa ja jotenkin joskus tuntuu, että tuo itsenäisyys on jäänyt vain kansalliselle tasolle. Emme ymmärrä, että yksilöinä myös meidän itsemme tulee itsenäistyä.  Löytää omat ainutlaatuiset ajatukset väheksymättä kuitenkaan toisten ajatuksia.  Itse tunnustan Jumalan. Kyllä. Mutta näin ei ole ollut aina. Ei todellakaan. Minä kielsin Jumalan, koska uskoin, että minä itse pystyn hallitsemaan elämääni. Niin tekevät ihmiset, jotka on kasvatettu pärjäämään. Silloin kaikki meni pieleen vaikkakin paljon olen siitä ajasta oppinut. Ilman sitä en voisi olla jakamassa ajatuksiani teidän kanssanne. Muun muassa tämän mitä juuri nyt teille tässä hetkessä läsnä kirjoitan. Ihminen, joka on käynyt läpi tämän mitä minä olen läpi käynyt, olisi hullu, mikäli kieltäisi Jumalan olemassaolon. Niin vahvana se on näyttäytynyt minun kaikissa hetkissäni läsnä. Johdattanut minut juuri sinne minne minun kuuluu mennä. Sillä HYVÄ kulkee AINA Jumalan kanssa käsi kädessä.

Meidän yhteiskunnassa tuntuu kuitenkin olevan suuri häpeä puhua Jumalasta ja usein ihmiset ympäriltä kaikkoavat koska vastustavat tätä liittoa Jumalan kanssa. Saatanankin olemassaolo on helpompi tunnustaa. Tiesitkö, että se on pelkoa. Pelkoa antaa elämän kuljettaa sinua sinne minne sinun on määrä kulkea. Ja siksi olemme ymmällämme elämämme edessä löytämättä suuntaa oikeaa.

Aikani viime vuosina on ollut hyvin tuskallista ja täynnä suurista suurinta kärsimystä. Kaikki aika, kun olen ollut voimissani olen pyrkinyt jakamaan rakkautta ympärilleni. Uupuessani olen vajonnut lähes koomaan ja ollut niin väsynyt, että olen nähnyt vain unta kuinka olen pyrkinyt avaamaan silmiäni, koskaan saamatta niitä auki. Jokaisen kirjoittamani kirjeen, blogin tai muun tekstin jälkeen olen saattanut olla viikon aivan uuvuksissa. 

En toki ole aina se iloinen, pirteä, elämänmyönteinen tai edes rakkaudentäyteinen valonlähettiläs, jollaisena aina ihmisten edessä esiinnyn. Se ei tarkoita, että olisin tekopyhä. Vaan se tarkoittaa, että ainoastaan omassa yksinäisyydessäni kykenen tutkimaan omaa sieluani, koskettamaan sen aitoutta ja parantumaan kertyneiden taakkojeni edessä. Voimaantumaan ehjäksi. Kokonaiseksi persoonaksi. Olen siis opetellut tuntemaan erilaisia tunteita ja se on välttämättömyys, mikäli tahtoo elämässään todella menestyä.

Olen joutunut purkamaan kiukkuani niillekin tahoille ketä ennen ainoastaan pyrin miellyttämään. Se on ollut vaikeaa, mutta välttämätöntä. Mikäli minua satutetaan, pitää minun osata pitää puoliani. Olen joutunut opetella ikäänkuin keskustelemaan, joka väistämättä on aiheuttanut riitaa, koska minut on totuttu painamaan maahan. Liian monta kertaa. Olen elänyt hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä olen joutunut jättämään taakseni paljon ihmisiä entisestä elämästäni ja ottamaan vahvaa etäisyyttä läheisiini, jotka taukoamatta pyrkivät kieltämään sen kuka minä todella olen. 

Olen joutunut harjoittamaan syvää itsekkyyttä silläkin uhalla, että minulle ollaan vihaisia. Se kaikki on vahvistanut minua. Auttanut ymmärtämään, että minulla on myös oikeuksia oman elämäni suhteen. Olen kuitenkin huomannut sellaisen dilemman, että kaikki se hyvyys, jota olen elämässäni jakanut, menettää merkityksen pelon edessä eikä sitä kyetä arvostamaan vaan pelon silmissä kaikki hyvyys muuttuu pahuudeksi ja siten valuu hukkaan. 

Pelko on pesiytynyt myös hengellisiin piireihin. Olen huomannut, että on paljon ihmisiä, jotka hakevat armahdusta omaan henkilökohtaiseen elämäänsä seurakunnista tai muista yhteisöistä kuvittelemalla, että painettu sana on ainoa oikea totuus. Säännöt, jotka vanhemmisto on laatinut on jotain, jota Jumala on tarkoittanut. Noissa yhteisöissä eletään hyvin kaksinaismoralistisesti ja käytetään suurta rakkaudenlähdettä omana suojakilpenään. 

Minä itsessäni tiedän, että harjoitan omassa elämässäni kaikkia niitä hyveitä, jotka Jumala on tarkoittanut ja jotka raamatussakin mainitaan, mutta silti koen, että usein vastaanottoni hengellisissä piireissä on jopa torjuvaa, koska en varsinaisesti osaa siteerata raamattua. Olen ymmärtänyt, että rakkaus, jota minä maailmassamme julistan sattuu avaten haavoja ihmisissä. Menenhän kaikkeen aina rakkaus edellä. On paljon helpompi paneutua isoon kirjaan ja nyökytellä kuinka oikein kaikki asiat siellä ovat. Mutta muistakaa aina ajatus tää. Sanat ovat vain ja ainoastaan sanoja. Ilman tekoja ne ovat vain sananhelinää tai suojapaikka itselle tältä pahalta maailmalta. Omilta haavoilta. Pelkoa kohdata todella oma elämä ja kantaa siitä itse vastuu.

Ainoastaan tekojen, todellisten tekojen kautta, muuttaen ymmärretyt sanat omiksi teoikseen, voi oikeasti muuttaa maailmaa. Auttaa omalta osaltaan ihmiskuntaa menestymään. Todella menestymään. Omassa elämässään. Yhteisessä yhteisössä. 

Haluatko sinä paeta maailmaa vai ottaa siitä kiinni? Jos haluat ottaa siitä kiinni, ole valmis kohtaamaan pelkosi. Ole valmis kärsimään kipusi. Hyväksymään muut ihmiset kaltaisenasi. Jakamaan pyyteetöntä rakkautta ympärillesi. Ne ihmiset, jotka ovat valmiita kaikkeen siihen, tulevat muuttamaan maailmaa. Menestymään. Jäämään historiankirjojen lehdelle havisemaan. Minä tiedän mitä minä tahdon – tiedätkö sinä jo? 

Elämä ehjäksi

Niin kauan kuin muistan, yksi tärkeimpiä arvopohjan unelmia elämässäni on ollut eheä ja hyvin voiva perhe. Onnellinen tiimi, jotka voivat luottaa ja tukeutua toisiinsa, milloin ikinä on siihen kelläkin tarvetta. Sellainen, joka viettää paljon aikaa yhdessä. Juhlapyhiä. Lomamatkoja. Perinteitä. Illanistujaisia perheen kesken. Ystävien kera. Ja niin edelleen. Suurin unelmani ikinä. Näen idyllisen maiseman silmissäni. Kuin kuvia kauniista kirjoista ja lehdistä. Minä leipomassa ja hemmottelemassa omia rakkaimpiani. Väkertämässä runoja rakkaudella. Perhe ja suku hääräämässä yhdessä. Nauraen. Iloiten. Rakastaen. Toisiinsa luottaen.

Muistan kuinka nuorena äitinä pyrin luomaan suvussamme perinnettä, että muistaisimme toisiamme jotenkin eritoten joulun aikaan. Lahjojen saaminen ei ollut niinkään itseisarvo vaan nyt myöhemmin olen ymmärtänyt, että se olisi itselleni ollut osoitus välittämisestä ja rakkaudesta. Hetkittäin se toimi, mutta hetkittäin taas ei. Lopulta itsekin tahdoin lopettaa sen, koska olin liian uupunut juostessani elämäni oravanpyörässä. Lahjojen antamisesta tuli vain ja ainoastaan 'pakkopullaa' eikä se ollut mikään rakkaudenosoitus vaan pikemminkin rakkaudenlunastus.

Kävelin kerran metsätietä pitkin ja yht'äkkiä mieleni valtasi valtava yksinäisyyden- ja rikkinäisyydentunne perheestä. Tajusin kuinka sirpaleina sukuni olikaan. Isänsuvun puolella ei oltu koskaan pidetty yhteyttä. Äidinsuvun suhteet katkesi tyypilliseen sisarusten käymään isovanhempien kuolemanriitaan. Olin niin yksin enkä sillä hetkellä tuntenut minkäännäköistä yhteyttä maailmaan. En tuntenut ketään ihmistä, joka olisi täällä juuri minua varten. Ymmärtäen, että nyt minun tulee selvitä karikoistani aivan yksin. Samalla ymmärtäen, että myös minä olin niin haavoilla, etten kyennyt antamaan edes omalta osaltani lapsilleni sitä perhemallia, joka olisi ollut oman unelmani täyttymys antaa heille.

Olen pyrkinyt itse eheytymään omassa yksinäisyydessäni, joten olen ollut äärettömän itsekäs. Tunnen siitä ajoittain hyvinkin huonoa omaatuntoa, mutta toisaalta ymmärrän, että olen ollut myös hyvin onnekas. Muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti olisi ollut, sillä mikäli en olisi koskaan lähtenyt tielleni eheyttämään itseäni, en kykenisi auttamaan lapsiani nyt, kun he tulevat omassa elämässään itsenäistymisvaiheeseen, joka on hyvän elämän kannalta yksi tärkeimpiä merkkipaaluja ihmiselämässä. Se mitä on ollut on ollut eikä sitä saa koskaan takaisin, mutta se mitä on tuleva voidaan muuttaa ja se voidaan toteuttaa ainoastaan tämän hetken kautta korjaamalla toimimattomat asiat elämässään.

Äitini tapaan yksi hyvä ystäväni joutui psykiatriseen hoitoon. Pian hän oli jo sairaseläkkeelle. Hänen sormensa olivat keltaisena tupakoinnista ja olemus tokkurainen lääkkeistä. Tuo positiivinen, elämänmyönteinen ja kaunis ystäväni oli kuin vain varjo entisestään. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa oli hyvinkin helvetillinen. Hänen äitisuhteensa oli ollut totaalisen erilainen kuin mitä minun suhteessani oli, mutta silloin näin äitiemme vahvan yhtäläisyyden ja silloin aloin ymmärtämään mitä rakkaudettomuus oli tehnyt vanhempiemme sukupolvelle ja mitä se tulisi tekemään meidän sukupolvelle ja sen myötä jälleen meidän lapsillemme. Olen senkin jo omien lasteni sukupolvessa nähnyt. 

Yht'äkkiä katseeni kääntyikin omasta sukupolvestani lapsiimme. Aloin huomaamaan, että monet kultaiset lapset, jotka olivat kasvaneet jo nuoriksi aikuisiksi ja tulleet itsenäistymisvaiheeseen, olivatkin joutuneet huonoille teille; riippuvuuksiin, velkakierteeseen, masennukseen jne. Kenestäkään näistä lapsista ei olisi sellaista uskonut, kun heidät alle kouluikäisestä saakka olen elämässäni tuntenut. Kaikennäköisen riippuvuuden suurin aiheuttaja ja ehkä jopa ainoa sellainen on RAKKAUDEN puute joka on yhtä kuin HENKINEN läsnäolottomuus. Kyvyttömyys olla hetkessä todella läsnä, joka johtaa suvaitsemattomuuteen yksilön henkilökohtaisista tarpeista, joka puolestaan aiheuttaa riittämättömyyttä.

Rakkaudenpuutetta ja riittämättömyyttä pyritään korvaamaan itsensä ulkopuolisilla tekijöillä,  jotka aiheuttavat ihmisessä riippuvuutta. Hetken aikaa on hyvä olla ja tuska elimistöstä katoaa. Tarvitaan lisäannoksia, mutta itseasiassa riippuvuustekijät aiheuttavat ainoastaan enemmän tuskaa pitkällä aikavälillä. Tuska kun ei katoa kuin yhdellä ainoalla keinolla. KOHTAAMALLA TUSKA ITSESSÄÄN. Siinä ei oikotietä ole onneen. Ja vähiten auttaa olosuhteiden tai muiden syyttely. Ne on ja pysyy vaikka tervassa keittäisi. Muutos voi lähteä ainoastaan omasta asenteestaan omaa elämäänsä kohtaan.

Luin juuri kymmeniä narsistiuhrien tarinoita. Osa heistä oli sairastunut suhteissaan psyykkisesti. Kaikki olleet rajun henkisen väkivallan uhreja. Osa kokenut jopa rajua fyysistä väkivaltaa. Osa saanut jopa tappouhkauksia. Manipulointia. Vähättelyä. Mitätöintiä. Syyttelyä. Valehtelua. Pettämistä. Mustasukkaisuutta. Alistamista. Kaikkia yhdisti se fakta, että jokainen pelkäsi paljastaa mitään oman perheensä ulkopuolelle. Narsistiperheet elävät vahvoissa kiiltokuvakulisseissa. Narsisimi on yhtä vakavaa ja yleistä kuin alkoholismi. Ainoa ero on, että uhreilla ei välttämättä ole mitään näyttöä tai todistusta narsistisesta osapuolesta. Usein uhri on alistunut tai jopa alistettu ja asettunut narsistin puolelle, koska se on ainoa keino kokea hyväksyntää ja jonkinasteista rakkautta. Mikäli uhri kuitenkin avaa suunsa niin narsisti osaa kyllä kääntää kaiken omaksi voitokseen ja toisen turmioksi.

Moni narsismin uhri ei ole tiennyt olevansa uhri vaan on usein kuvitellut sen olevan jonkinlaista normaalia ihmiselämän käytöstä ja uhrille on myös ominaista vahva vastuunkanto, johon puolestaan narsisti ei itse kykene laisinkaan. Uhri siis kantaa vastuuta kaikkien puolesta. Ja ennenkaikkea tekee itsestään syyllisen narsistin käyttäytymseen, sillä narsisti on tehnyt selväksi kuinka nolla toinen osapuoli on. 

Toinen yhteinen piirre kaikille kirjoiteluille tarinoille oli, että niitä lukiessa tuli väkisinkin miettineeksi, miten kukaan voi olla niin naivi, että alistuu toisen tuollaiselle käytökselle. Narsistille tyypillistä onkin vahva manipulointi ja lukemattomat lupaukset uudesta ja täydellisestä huomisesta. Uhrille tyypillistä onkin taas pelko, häpeäntunne sekä mielikuva omasta mitättömyydestä ja syyllisyydestä toisen tekemisiin. Uhreille tyypillistä on myös ettei he ole selvillä mitä narsismi on eikä välttämättä halua edes siitä kuulla, koska se tietäisi näennäisesti täydellisen perhe-elämän kuplan puhkeamista. Häpeä on liian suuri. Oma riittämättömyydentunne rajaton. Lisäksi ihminen on usein liian lähellä tapahtumia eikä kykene näkemään julmuuksia. Ihmisellä taitaa olla aina usko paremmasta huomisesta matkassaan. Usko, että toisen voi rakkaudellaan muuttaa. Narsistiin rakkaus ei tehoa lainkaan, ainoastaan valuu hukkaan ja muihinkin tapauksiin ainoastaan, vasta kun ihminen itse tahtoo muutosta tarpeeksi.

Voin kertoa, että jopa pitkälle irtautuneet ja omanarvontuntoaan työstäneet uhritkin vielä epäröivät, ovatkohan he sittenkään narsistien uhreja, sillä kuten tiedämme narsistilla on kauniit kiiltokuvakasvot, jotka osaavat miellyttämisen ja liehittelyn taidon. Siitä syystä narsismia on hyvin, hyvin vaikea tunnistaa. Sen ulospäin kääntyneet kasvot ovat itse täydellisyys, sillä narsisti kykenee matkimiseen erityisen hyvin ja tietää keinot miten hänen haluamat tahot näkevät ainoastaan kultaisen kehän hänen kutreillaan. Narsisti ei ole milloinkaan mielestään väärässä ja peilaa tapahtumat aina omaksi edukseen. 

Minä en ole siis suurinta unelmaani haudannut. Minun tulevaisuuden näkyyni kuuluu paljon eheitä ja onnellisia perheitä. Sellaisia, joissa on hyvä mies ja vaimo. Toisilleen. Isä ja äiti. Lapsilleen. Sisaria ja veljiä. Kokonaisia ja puolikkaita. Joukoittain lastenlapsia. Pellavapäisiä ja tummakutrisia. Kunnioittaen persoonallisuuksia. Omanarvontunnon omaavia yksilöitä. Saumatonta tiimiyttä. 

Rakkautta yli rajojen. Välittämistä. Kannustamista. Yhdessäoloa. Yhdessä näistä perheistä näen itseni hyvänä ja onnellisena vaimona. Äitinä. Isoäitinä. Tiimimme luottojäsenenä.

Voi olla, että kuulostan yli-idealistilta, mutta se onkin suurin voimavarani. Uskallan uskoa parempaan. Huolettomaan huomiseen. Täydelliseen rakkauteen. Kokonaiseen ihmiseen. Eheään perheyteen. Eloisaan elämään. Oman sydämensä ääneen. Sielunmaailmaan. Muistakaa, muistakaa, tärkeintä on RAKKAUS ja rakastaminen. Kaikki muu seuraa rakkautta. Kaikki pysyvä. Ja kaikki se, millä oikeasti on edes hyvän elämän kannalta väliä.

Rakkaudettomuuden raunioilla

Olen uupunut patikoinnista ja vielä pitäisi jaksaa jatkaa matkaa jalkapelillä. Siitä huolimatta linja-auton pysähtyessä kohdalleni hyppään kyytiin huomatessani bussissa isovanhempani vaikka tiedän, että paluumatkan taitan takaisin niine uupuvine jalkoineni. Menen mummin luo ja hän on vähän hajamielinen, mutta tunnistaa minut kyllä. Näen pappani ja menen hänen luokseen. Hän kertoo minulle mummini olleen höperö ja polttaneen käsivartensa ja siihen jouduttiin neulomaan viisituhatta tikkiä. Pappani sanoo sen hiukan ivallisesti ja halveksuen. Menen takaisin mummin luo halatakseni häntä jäädäkseni seuraavalla pysähdyksellä pois. Mummi kertoo minulle, että papassa on viisisataa tikkiä tietämättä papan kertoneen mummin tikeistä. Ikäänkuin he syyttelisivät ja ivaisivat toisiaan. Bussi pysähtyy ja lähtee samantien jatkamaan matkaa. Huudan kuljettajalle mutkaisella tiellä, että voisiko vielä pysähtyä, että voin jäädä kyydistä pois, mutta hän ei suostu pyyntööni. Hyvin nopeasti harmitukseni pitkästä takaisin patikointimatkasta unohtuu kun bussi saapuu uskomattoman kauniille asuinalueelle ja ympäristö vain muuttuu kauniimmaksi mitä pidemmälle bussi hiljalleen lipuu. Olen haltioitunut enkä tunne enää menneen matkan uupumusta läsnä. 

Näen paljon unia. Tässä unessa oli äitini vanhemmat, jotka ovat olleet merkitykselliset isovanhemmat minulle, sillä he olivat paljon lapsuuteni elämässä läsnä. Mummini toinen sukuhaara menee Saksaan. Se tarina ei ole kaunista kerrottavaa. Mummin äiti Hilja toimi piikana ja synnytti tietämäni mukaan neljä lasta, joista esikoinen kuoli eräänä kylmänä talvena maavaraisen, vaatimattoman asunnon lattialla. Mummini sai alkunsa piian aitassa, jossa kaksi saksalaissotilasta piti vahtia oven takana aina yhden toimittaessa aitan sisällä niinsanottuja miehisiä tarpeitaan. Mummi sai nimensäkin kuolleen isosiskonsa perintönä. 

Äitini ja äidin sisko ovat molemmat kaivanneet rakastavaa äitiä, joka ottaisi tyttönsä syliin ja kertoisi rakkautensa. Niin ei vaan koskaan tapahtunut. Kuinka haavoitetun ja todellista rakkautta vaille jäänyt äiti kykenisi osoittamaan todellista rakkautta tyttärelleen, josta tuli äiti itsekin, joka ei kykene siirtämään rakkautta lapsilleen, jotka voisivat oppia rakastamisen taidon, joka siirtyy ideaaliskenaarion myötä ikuisesti ja aina äidiltä tyttärelle. Ymmärrättekö kuinka kärsimyskeho sukupolvelta toiselle toimii. Siirrämme tahtomattammekin hyvän ja pahan aina uudelleen seuraavalle sukupolvelle. Siksi väitänkin, että rakkaudentaito se on kuumista kuuminta valuuttaa ja sillä oikeasti parannetaan maailmaa, jos sen vain oikein oivaltaa.

Tämä on vain yksi tarina tuhansien ja tuhansien tarinoiden joukossa. Se rakkaudettomuuden tuska, joka meissä suomalaisissa asustaa. Tuo on tuska, joka on ja pysyy. Se kertyy kehoomme ja aiheuttaen aina lisää tuskaa. Tuo tuska ilmentyy meissä ihmisissä monella eri tavalla ja me haemme siihen parannusta monelta eri taholta. Rakkaudettomuus aiheuttaa meissä riippuvuutta. Olemme riippuvaisia onnesta ja rakkaudesta, joka lähtee meidän ulkopuolelta saaden hetkellistä tyydytystä, huolenpitoa ja lohtua.Toisille ikuinen onnenlähde voi olla päihteet. Toisille ikuinen juhlinta. Toisille sairaalloinen liikunta. Toisille työ. Toisille raha. Toisille shoppailu.Toisille vastakkaisen sukupuolen valloitusretket. Ikuiset irtosuhteet. Jne. Jne.

Meillä kaikilla on haavoja ja arpia. Usein kaikki on kuitenkin tiedostamatonta. Olemme kasvatuksen ja ympäristömme aikaansaannoksia eikä meillä kaikilla ole kovin paljonkaan mahdollisuuksia vaikuttaa siihen mistä me olemme tulleet. Missä olemme kasvaneet. Miten kasvuympäristömme on muokannut meistä niitä ihmisiä keneksi me olemme tulleet. Ainoastaan sillä on väliä ja siihen voimme vaikuttaa itse, miten jatkamme tästä eteenpäin. Miten voimme luoda itsellemme ja jälkipolvillemme paremman huomisen. Toivon tulevaisuuden. Unelmien uuden elämän. 

Ihmisen normaaliin elämään kuuluu ikuinen kasvu ja kehitys. Emme ole koskaan valmiita. Voimme aina muuttaa itsessämme niitä ominaisuuksia, jotka eivät aseta elämällemme niitä kehyksiä, jotka itseämme miellyttäisi. Jotka soisivat meille hyvän elämän. Mutta usein emme ole valmiita kohtaamaan kipupisteitämme menneestä, sillä kipu tekee aina kipeää. Ja päädymme jälleen hakemaan onnenrippeen jostain riippuvuusvarastosta, joka antaa meille hetkellisen lievityksen sen hetkiseen kipuun. 

Siirrämme siis omaa kipua itsestämme seuraavaan päivään tai liukuhihnalla seuraavaan ihmiseen  ja näin me kerrytämme maailmankaikkeuden tuskaa kohtaamatta tuskaa, joka asuu meissä itsessämme. Ja pian samat ongelmat on edessä ja jälleen uusi kanssamatkaaja on päässyt osalliseksi myös toisen tuskasta moninkertaistaen maailmankaikkeuden tuskaa.  Ja se jos mikä on lyhytkatseista eikä viisasta ollenkaan. Kaikki riippuvuus on toisaalta ikuisen onnen etsintää ja rakkaudettomuuden tuskan lievitystä. Mutta kerron teille, jos ette jo tiedä, että mikään ulkopuolinen ei voi tuoda ikuista onnea ennen kuin itse on tyytyväinen omaan itseen rakastaen itseään sellaisena kuin on.

Palaan aiheeseen narsismi, jonka väitän olevan nyky-yhteiskuntamme uusi kansantauti siis.Tai eihän se mikään uusi ole. Ei. Mutta sen vaikutus on ottamassa meistä nyt niin suurta valtaa, että voimme aina vain huonommin ja huonommin. Ei ole sattumaa, että tämän päivän nuoret voivat erityisen huonosti, kun taas samaan aikaan meidän nuorien vanhemmat oirehtivat tahoillaan omaa tuskaansa, uupumustaan  ja oksentavat ulos kaikkea kertymää, joka kehoa ja mieltä rasittaa. Meidän elämälle asetetaan aina vaan enemmän rasitteita ja meidän tehtävä on toistaa yhteiskuntaa aina vain suuremmin suorituspainein. Sitä meiltä odotetaan, mikäli emme osaa muuta tarjota. Olemme kertakaikkiaan hukanneet sielumme tämän kapitalistisen maailman sokaistessa meidät.

Edellisessä elämässäni, jota elin tietoisesti noin 38 vuotta olin elämäntapa narsisti. Olen siinä elämänvankilassa, johon tahtomattani synnyin ja kasvoin voinut niin pahoin, että johonkin minunkin piti tuskani purkaa. Pyrin taukoamatta latistamaan jälkikasvuni persoonallisuudet muokkaamalla heitä kaltaisekseni ja vangitsemaan heidät minun elämääni latelemalla heille ehtoja kuinka heidän pitää elää, kasvaa ja kehittyä kuten minulle opetetun lastenkasvatusopin mukaan oli oikein. Estelin siis lapsiani elämästä vapaina persoonina. Tallasin heidän sieluaan kuin niillä ei olisi mitään merkitystä, mutta enhän tuntenut omaanikaan, joten en kyennyt sellaista toisessakaan tunnistamaan. Toisaalta pyrin myös olemaan edelleen vedenjakana, jotta minun ei tarvitsisi kokea tuskaa omien auktoriteettieni älähtäessä. 

Siirsin siis nöyryytystä itsestäni pois nöyryyttämällä muita. Olin alistuja auktoriteeteille, mutta yhtä lailla alistin jälkikasvuani omassa tuskassani. Ehdollistin äidinrakkauteni aivan kuten minä itse olin elämässäni kaiken rakkauden aina ansainnut. En ole kokenut ehdotonta rakkautta. Sellaista, jossa minua rakastetaan minuna. Narsismimaailmassa oman minän hyvinvointi menee aina toisen edelle ja mikäli oma minä on kovin tuskainen, ei se oma minä kykene rakastamaan pyyteettömästi, koska voi itse niin huonosti. Aika loogista mielestäni. Eikö totta!  

Meidän kulttuurissa on aivan liikaa hallitsijoita. Rakkaus on rajoja, mutta rakkaus ei ole koskaan alistamista, se ei saa olla ehdollista, sillä silloin oma minä ja persoona ei pysty kasvamaan ja kehittymään sellaiseksi kuin se on tarkoitettu tässä elämässä elämään. Pikku hiljaa ihmisen persoonallisuus näivettyy ja lopulta kuolee ristiriitansa myllerryksessä. Pyrin aikaisemmassa elämässäni osaltani kloonaamaan kasvatusmallia parhaani mukaan, koska minulle oli uskoteltu, että se on paras malli, mitä maa päällään kantaa.

Tiedämmehän, että kyseenalaistaminen kuuluu hyvään elämään. Ilman kyseenalaistamista emme kykene muuttamaan mitään, mikä sotii ajatustamme vastaan, emme varsinkaan niitä huonoja malleja. Toistamme tuota opittua mallia. Esimerkin voima kun on mahtava. Niin hyvässä kuin pahassa. Pahinta lienee, mikäli ei kykene edes itse näkemään tai ymmärtämään, että oma elämänmalli vie ainoastaan tuhoon. Niin itsensä, mutta ennen kaikkea läheisensä, jotka eivät ainakaan ole huonoa itsestään riippumatonta elämää ansainneet. Ihmisten tajunta on kuitenkin kollektiivinen. Eli opiskelemalla hyvää elämää ja harjoittamalla hyveitään, etsien kultaista keskitietä ja tasapainoista elämänmallia, voi oikeasti löytää ihan uudenlaisen elämän. Hyvän elämän. Muista riippumattoman. Yksilöitä kunnioittavan. 

Rakkaus ja onni ei voi olla pysyvää, mikäli se on riippuvaa ulkopuolisista tekijöistä. Jokaisen tulee kantaa vastuu itsestään ja omista teoistaan. Virheineen päivineen. Oppia niistä. Oppia kunnioittamaan ja rakastamaan ensin itseään ja sen jälkeen kykenee kyllä tekemään sitä pyyteettömästi koko maailmaa kohtaan. Mutta se vaatii suurta rehellisyyttä. Tunnustamista omasta vajavuudesta ja heikkoudestaan. Se vaatii suurta ymmärrystä omaan historiaansa. Kohdata menneisyytensä. Se vaatii rakkauden uuden merkityksen etsimistä. Ja sen todellista löytämistä omassa autenttisuudessaan. Se vaatii itsenäistymistä. Uskoa omaan kehitykseensä. Tutustumista omaan sieluunsa. Se vaatii repun tyhjentämistä. Uuden tien etsimistä ja löytämistä. Mutta kaikista eniten se vaatii epäitsekästä rakkautta maailmankaikkeutta kohtaan. Antamista. Vastaanottamista. Toisten huomioonottamista. Läsnäoloa. Yhteisöllisyyttä. Yksin ei kukaan pärjää ja rakkautta tarvitsee kaikki. Rakastetaan, sillä rakkaus on maailman ainoa voima, joka meitä ja maailmaa aidosti kykenee voimaannuttamaan.

Hyvän Elämän Pauloissa

On toukokuinen hiukan tuulinen päivä. Aurinko työntää satunnaisia säteitään läpi pilvien. Pellot on kynnetty ja kylvetty. Oraat työntyvät pelloista toiverikkaana tulevan kesän otollisista säistä kasvaakseen täydelliseen kypsyyteen tuottaen hyvää satoa tuottajilleen ja päätyen nälkäisten pöytiin. Koko kasvukausi on puhjennut räjähdystäisesti uuteen kevääseen ja vehreyteen. Maa on niin kauneimmillaan uudessa vaalenvihreässä peitteessään.

Me täällä Pohjolassa joudumme elämään melko hektistä nopean kasvun elämää luonnon tarjoaman syklin mukaisesti. Usein mietin kuinka koville me täällä joudumme, kun vaihdamme vuodenaikoja, vaatetusta, työkaluja, kalusteita ja lämpötilaeroja niin tiuhaan tahtia ettei iän myötä meinaa enää perässä pysyä. Olemme tottuneet hektiseen luonnonrytmiin. Mutta se vaatii meiltä veronsa. Jossain vaiheessa tulee aika, että voimat alkavat ehtyä. Ei jaksa enää. Jostain on tingittävä. 

Ikäänkuin kaikki liikenevä energia olisi jo käytetty eikä lisäenergian ammennus enää olekaan itsestäänselvyys. Huomaamme, että kaikki mihin energiamme riittää onkin tehdä työtä, josta saamme eräänlaista turvaa elämällemme: materiaa siis ja toiseksi asettamaan uusia tavoitteita tulevaisuuteen. Se on se hamsterin juoksupyörä, jossa juostaan eikä valmiimmaksi tulla. Elämme aivan liikaa 'sitten kun' elämää. Unohdamme, että elämä on tässä ja nyt.

Itse olin entisessä elämässäni rauta kuumana joka suuntaan. En tiennyt mitä tarkoittaa lepääminen. Se uurastus ei kylläkään lähtenyt itseohjatusti. Tai lähti, mutta mikään ei milloinkaan riittänyt. Tein oman osuuteni ja lisäksi samanaikaisesti olin vetojuhtana kokonaiselle laumalle. Ensimmäisen kerran havahduin kun jouduin sairauslomalle silloisesta työstäsi uupumuksen vuoksi. Palasin töihin, mutta mikään ei muuttunut lupauksista huolimatta. Lähdin talosta puolen vuoden jälkeen ja kymmenen vuoden työuurastukseni palkittiin palkkaamalla kaksi työntekijää tilalleni. Ei, en tuntenut itseäni niin tärkeäksi, että se olisi noussut hattuuni. Ennemminkin olin hyvin surullinen, sillä pidin työstäni, jonka jouduin taakseni jättämään. 

Toimin myös entisessä elämässäni vedenjakajana. En siis puhu nyt juomavedestä vaan aallokosta, jossa seisoin myrskyä uhmaten jalat hiekkaan upottautuen kuin rautapatsas ja pitelin kiinni tyrskynpäistä, jotta ei ne rantapengertämme murtaisi. Yritin samalla kannatella pilviä taivaalla, jottei ne sadetta mukanaan toisi. Jos kuitenkin niin kävi, että jotain vahinkoa aiheutui loputtomista yrityksistäni huolimatta, menin minä ja korjasin kaiken. Se  oli kuin loputon suo. Rakensin, kannattelin ja korjasin, mutta koskaan en valmiiksi rakennelmaani saanut.

Tänään ymmärrän kuinka turhaa tuo kaikki olikaan. En silti saanut mitään pysyvää aikaiseksi vaan pikemminkin tuhosin kuin korjasin. Tuhosin omaa maaperää ja lasteni siinä samalla. En huomannut, että hiekka jalkojeni alla huuhtoutui mukanaan. Minä itse annoin sen kaiken tapahtua, sillä se oli kaikki mitä osasin. Mihin minut oli kasvatettu.

Nyt olen rakentanut uutta maailmaani pian neljä vuotta ja tuntuu, että se ei valmistu koskaan. Tässä uudessa maailmassani olen hyvin yksin. Se on myös oma valintani. Sillä ilman omaa ymmärrystä omasta itsestäni en voisi koskaan valmistua. Nyt tiedän miten ja mitä varten maailmaani rakennan. Tiedän, että siitä tulee kestävä. Rakennanhan nyt itselleni. Rakennan siitä niin hyvän ja kestävän, että kykenen kirjoittamaan siitä käsikirjan todelliseen hyvään elämään.   

Miljoonat kyyneleet, jotka ovat kuivuneet poskilleni ovat antaneet uudelle maaperälleni voimaa uuteen kasvuun. Tällä iällä energiavarastot eivät enää uusiudu samalla lailla kuin nuorempana. Siitä syystä uskonkin saaneeni lahjaksi hiljaisuuden ja levon. Tähän hetkeen. Jotta oppisin elämän todellisen merkityksen. Oma ymmärryksenikin hakee hyväksyntää taukoamatta. 

Omaa uskoani koetellaan joka hetki. Uupuneena usko hajoaa taivaan tuuliin ja tuntuu ettei ponnisteluistaan huolimatta ole saavuttanut yhtään mitään, mutta tiedänhän minä sen paremmin. Se on kaiken tarkoitus ja loppu viimeksi levättyään väsyneenä ja uskoessaan tulevaan kurjimmista kurjimmalla hetkellä saa tilalle vieläkin vahvemman uskon. Uskon, että elämä kantaa ja se kyllä antaa. Palkitsee juurikin sillä pieteetillä kuin sinä olet itsestäsi maailmalle antanut, mutta ensin sinun tulee olla valmis luottamaan. Luottamaan intuition voimaan täydellisesti. Antaa elämän viedä.

Kuinka moni oikeasti tietää, mitä intuitio on? Itse olen elänyt hyvin vahvasti ihan nuoresta tytöstä saakka luottaen intuitiooni. Toisin sanoen en ole murtunut halutessani jotakin tässä, nyt ja heti, vaan olen uskonut, että saan kulloinkin juuri sen mikä tarkoitettu on. Se on myös vahvistanut omaa energiaani jaksaa. Se on mahdollistanut minulle levon. Olen opetellut kuuntelemaan itseäni. Luottamaan itseeni. Luotamaan intuitiooni vieläkin vahvemmin. Tästä syystä tunnen sielussani milloin minun tulee toimia. Milloin olla vaan ja odottaa. Tunnen sisälläni, koska minun pitää mennä jonnekin. Tunnen ihmisten merkityksen, kun heitä elämääni tuodaan. Asiat, tapahtumat, näyt, unet, joilla on jokin sanoma tai merkitys elämässäni. Minun pitää vain kuunnella itseäni. Sisäistä ääntäni. Intuitiota.  

Sanomani taitaa tässä viestissä olla, että uskalla luottaa. Uskalla päästää irti niistä asioista ja ihmisistä, jotka eivät toimi elämässäsi. Eivät täytä tarkoitustaan. Mutta muista, että sinun tulee tuntea irtipäästämisen tarve sisimmässäsi, sillä jotkut ihmiset elämässäsi saattavat kuitenkin tarvita sinun läsnäoloasi heidän elämässään, mutta senkin kyllä tunnet sisälläsi. Älä kuitenkaan tee mitään väkisin. Jos olet väsynyt, ei sinun tarvitse palvella muita. Silloin sinun tarvitsee levätä. Tiedät kyllä kun on aika levätä ja kun aika palvella, kunhan kuuntelet itseäsi. 

Ole rohkea tehden ja kokeillen asioita, joita et ole koskaan tehnyt tai kokeillut. Voin kyllä sydämestäni luvata, että tulet melko suurella varmuudella myös mokaamaan ja se kuuluu elämään, joten älä huoli. Mutta ennen kaikkea tulet kokemaan jotakin ainutlaatuista, jota ei voi kokea elämättä elämäänsä. Tulee olemaan valtavaa henkistä ja emotionaalista stressiä pärjäämisestä ja irtiotoista, mutta se kaikki valmistelee elämään Sinun suurenmoista ja ikimuistoista elämää siellä missä Sinun kuuluu olla ja elää. Opettele riippumatonta elämää. Kykyä elää yksin ja uskallusta kohdata elämää yksin. Siten opit luottamaan ja tuntemaan ennen kaikkea itsesi. 

Asetin itselleni päämääriä lähtiessäni etsimään omaa uutta maailmaani ja elämääni. Ensimmäisenä opettelin antamaan anteeksi. Olemaan armollinen. Niin itselleni kuin muillekin. Anna aina anteeksi. Kaikki. Tässä ja heti. Tapahtumat tapahtuvat aina jostakin meistä riippumattomasta syystä. Jos sydämessäsi elät hyvää elämää etkä tahdo kenellekään mitään pahaa, voit luottaa, että ketään ei loppu viimeksi satu vaan kaikki tapahtunut on tarkoitettu opettamaan meille elämisen jaloa taitoa vaikka menisi joskus mönkäänkin niiden kanssa. Niistä pitää vain osata oppia ja olla kiitollinen opista, jonka vastoinkäymiset elämääsi tuo. Se on elämänlahja kunhan sen vain ymmärtää kukin tykönänsä. Ilman ikäviäkin kokemuksia ei voi kasvaa ja kehittyä. Valmistautua elämään omaa ainutlaatuista hyvää elämää. 

Toinen teesini on ollut suvaitsevaisuus. Sillä miten toinen käyttäytyy sinua kohtaan ei oikeasti ole mitään tekemistä henkilökohtaisesti sinun kanssasi. Kaikki hyvyys tai pahuus lähtee aina omasta itsestään. Omasta elämänkokemuksestaan. Omasta elämänasenteestaan. Ilkeämieliset ihmiset voivat huonosti. He ovat olleet kaltoinkohdelluimpia kaikista maailman ihmisistä. Ilkeämieliset ihmiset tarvitsevat vieläkin enemmän rakkautta, tukea ja hyväksyntää. En tarkoita sitä, että kaikki pitää hymyssäsuin vastaanottaa, sillä jokaisella on oikeus omaan arvoon, mutta rakkaudellisella ja ystävällisellä vastineella ilkeämieliset saattavat herätä näkemään edes hitusen tästä maailman todellisesta kauneudesta ja mikä tärkeintä itsellesi jää paljon, paljon parempi mieli ja samalla vahvistat osaltasi maailmamme rakkausenergiaa.

Vastaa siis aina kaikkeen rakkaudella, mutta älä tuhlaa rakkautta mikäli huomaat sen valuvan hukkaan kuin hiekka sormien välistä. Siinäkin pitää opetella tunnistamaan omat rajansa ja piirtää ne itseensä. 

Kun ihminen määrittelee itselleen tulevaisuutta. Asettaa unelmia. Kuullaan ne kyllä ja kulkijaa johdatetaan oman unelmansa luokse. Mutta se vaatii aikaa. Kärsivällisyyttä. Uskoa. Rakkautta. Vahvaa kykyä luottaa intuitioonsa täydellisesti. Hyväksyä ylä- ja alamäet, jotka kohdalle tulee. Olla kiitollinen kaikesta taukoamatta. Myös niistä vastoinkäymisistä. Levätä, kun on uupunut. Antaa pyyteettömän itsestään lähtevän ilon, hymyn ja rakkauden levitä ympäri ympäröivää maailmaa, aina kun siihen itsellä voimia on. Kehittää hyveitään. Kyseenalaistaa paheitaan. Kaikki se mihin ihminen elämässään keskittyy, kehittyy taukoamatta. Kaikki se, mikä ihmisessä kehittyy, valmistelee ihmistä uuteen elämään. Elämään unelmaansa todeksi, joka voi toteutua jo vaikka tänään.

Elämäni Lupaus

Tehän tiedätte. Minä rakastan sanoja. Joka ikistä ihanaa nyanssia, jonka kaunistakin kauniimpi kielemme meille tarjoaa. Kirjaimia, jotka rakentavat sanoja. Sanoja, jotka muodostavat lauseita. Kauniita kokonaisuuksia, jotka kertovat tätä elämän ainutlaatuista tarinaa. Olen joskus sanonut, että sanat ovat minulle pyhiä. Ne on minulle taidetta. Hahmotanhan elämää sanojen kautta. Ne ovat minulle työkalu, joita pidän suuresti arvossaan. Sanan varsinaisessa merkityksessä. En siedä, että sanoja raiskataan tai pahoinpidellään. Pyrin löytämään sanoista ainoastaan kauneuden. Elämän ja elämisen kauneuden. Pyrin tauotta täyttämään lupaukseni olla sanojeni mittainen myös teoissani. Elämään tekojen kautta kuten sanojani julistan maailmalle. Toimimaan esimerkkinä hyvään ja autenttiseen elämään. En siis milloinkaan pilkkaa sanoja tai lausu niitä vain lausumisen tai opitun kielen muodossa. Minulle sanat ovat merkityksellisiä. Minulle sanat ovat yhtä kuin lupaus hyvään elämään. Lupaus, ei vain itselleni mutta myös kanssamatkaajilleni. 

Sanathan ovat meille yhtä itsestäänselvyys kuin hengittäminen tai puhdas ilma. Emme aina ymmärrä antaa niille tarpeeksi painoarvoa ja lausummekin sanoja usein vain sen vuoksi, että niin kuuluu tehdä opeteltuamme kielemme jo elämämme varhaisessa kehitysvaiheessa. Usein huomaamme itsekin kuinka käytämme samoin sanoja kuin vanhempamme ovat niitä käyttäneet ja sekös se vasta ärsyttävää onkin. Ainakin minä kuulen itseni hyvin usein lausumasta samoja sanoja ja samoja kliseitä kuin vaikka äitini on lausunut.  Usein me peesaamme toisia ihmisiä ja toistelemme samoja kliseitä kuin muutkin ymmärtämättä kuitenkaan mitä todella meillä itsellämme on sanoillamme sanottavaa. 

Toisaalta meillä on hyvin rikas kieli, mutta emme osaa käyttää sitä. Olemme kaavoitettu puhumaan mikä tarpeen milloinkin on. Minua useinkin ärsyttää, että ihmiset toistavat vain samoja lauseita. Samoja kliseitä. Näkevät kielemme hyvinkin köyhänä. Minusta kieli ja sanat kuuluvat yhteen vapauden kanssa. Luovuuden kanssa. Ja tiedättehän, että ilman vapautumista menneiden kahleista ei kenenkään luovuus pääse täyteen kapasiteettiinsa. Niin kauan kuin ihminen antaa menneisyyden kahleiden vangita itseään, ei luovuus pääse vapautumaan. Elämässä vapautuminen ei kuitenkaan ole mitenkään helppo prosessi, sillä ympäristömme asettaa meille vaateita koko ajan omien oppiensa mukaan.

Pohdin eräs päivä, että miten ihminen, joka ei ole itsekään oppinut elämään kykenee opettamaan muita elämään. Pohdin tätä oman vanhemmuuteni kautta. Vilpittömästi luulin aina olleeni hyvä äiti. Hyvä ja oikeudenmukainen kasvattaja. Olimme lastemme isän kanssa hyvin samoilla linjoilla kasvatusmallin suhteen. Seisoin vahvasti sanojeni takana. Ja oikeasti luulin, että olin oikeassa. 

No, tässä nyt muutama vuosi on vierähtänyt ja olen käynyt kenen tahansa mittapuun mukaan hyvin tuskaisenkin taistelun vapautuakseni elämään. Oman sisäisen sotani. Seisten yksin eturintamassa. Ottaen vastaan kaikki iskut mitä maailma minulle tarjoaa. Kulkien luonnon helmassa tutustumassa itseeni ja maailmamme luojaan. Tullakseni luovaksi täytyy minun kohdata luojani silmästä silmään. Kartoittaen samalla omat kokemukseni. Vahvuuteni. Arvomaailmani. Kaikki. Koko elämäni. Löytääkseni vastauksen ikuiseen kysymykseen: Miksi minut on luotu? Mitä varten elämääni täällä elän?

Tänään voin kertoa teille rakkaat ystäväni, että olen saavuttanut paljon. Olen saavuttanut äärettömyyden, jossa en anna enää ympäristöni hallita minua. Olen löytänyt pohjattoman luovuuteni, josta ammennan elämäni. Olen ymmärtänyt miksi minut on luotu. Aiemmin luulemani hyvä elämä murtui pala palalta alkaessani heräämään. Heräämään todella elämään. Entinen elämäni tuotti minulle tuskaa. Alkoi näyttämään, että olin tuhlannut elämästäni lähes neljäkymmentä vuotta ennen kuin heräsin elämään. Se tuotti todellakin vihan tunteita koko maailmankaikkeutta kohtaan. Vaikka ymmärsin, että kukaan konkreettinen ei voi edes olla vastuullinen siitä miten elämäni on mennyt, sillä tämä elämä kun on loputon nauha. Pikku hiljaa päästen vanhoista tunnesiteistä ja kaavoista vapaaksi samalla opetellen uutta elämää. 

Opettelin hengittämään. Opettelin näkemään. Opettelin kuulemaan. Opettelin luottamaan. Opettelin lähes kaiken uudelleen. Opettelin jopa rakastamaan uudelleen. Ymmärtämään, että kaikki, aivan kaikki lähtee meistä itsestä, joten toisten syyttely ei tule loppumaan ennen kuin itse kykenee muuttumaan. Ja sitä se vaatii mikäli tahtoo elää autenttista elämää. Ja vasta silloin kykenee anteeksiantoon. Silloin, kun oma ymmärrys menneisyyteen saa täydellisen muodon. Miksi kaikki on tapahtunut. Miksi elämälläsi on ollut tarkoitus jo ennen kuin edes aloit sitä etsimään. Miksi kukaan tai mikään ei ole katkeruuden arvoinen. 

Ymmärsin, että minun itse tulee ottaa täydellinen vastuu vain omasta elämästäni, jotta jälkipolvillani voisi olla parempi maailma edessään. Syyttelyt tai katkeroituminen kun ei kuljeta elämää eteenpäin. Niillä ainoastaan tappaa niin oman elämänsä kuin jälkipolviensakin elämän. Menneisyys kun tuppaa toistamaan itseään, jos kukaan ei sukuketjunsa kirousta tohdi särkeä. Ja se kirouksen selättäminen onkin se vaikein osio, joka vaatii lujaa tahtoa, itsekuria ja jopa aluksi luonnottomalta tuntuvaa pettämätöntä uskoa. 

Nyt pelon puhuessa kanssani kuulen vain tyhjää sananhelinää. Sanojan tahdottomia lausahduksia, jotka yrittävät miellyttää, satuttaa tai olla parempia, mutta eivät siihen enää kykene. Sillä pelko ei enää asu minussa. Kun rakkaus saa ihmisessä uuden muodon, pelko häviää ja tilalle tulee syvä tietoisuus. Tilalle tulee todellisia viisauden sanoja. Sanoja, jotka tarkoittavat todella jotakin. Ne ovat rakkauden sanoja. Ne ovat tarkoitettuja sanoja. Niillä on merkitys. Niissä on lupaus. Lupaus, joka pidetään. Lupaus ikuisesta ja rakkaudentäyteisestä elämästä. Ne ymmärtävät, että pelko puhuu ja selittelee sanoilla, joilla ei ole mitään arvoa. 

Pelon sanat eivät milloinkaan muutu teoiksi. Ne ovat vain toistoa kuin vanhalta c-kasetilta, koska ne sanat eivät ole vielä uudistuneet. Sanoja ei ole ymmärtänyt todellista sanojen merkitystä. Sitä, että turhille sanoille on olemassa vastike. Sanat, jotka tulevat sydämestä. Täynnä rakkautta. Ylitsevuotavaa ja voimaannuttavaa rakkautta. Rakkautta ainutlaatuista elämää kohtaan. Rakkautta ainutlaatuisen elämän kaikkea elollista kohtaan. Niissä sanoissa asuu teot. Niissä sanoissa asuu anteeksianto. Niissä sanoissa asuu lupaus, joka täytetään. Kaikki sanat ovat täysin merkityksettömiä mikäli niistä puuttuu rakkaus. Suurin rakkaus kun on todellisia tekoja. Ei vain sananhelinää. Ei ainaista selittelyä. Eikä loputtomia, täyttämättömiä lupauksia.

Sanat ovat hyvin yksinäisiä. Osaan samaistua niihin hyvin. Sanat ovat kuin ilman täytettä ilman, että niille annetaan merkitys. Kuin musiikkikappale ilman säveltä. Runo ilman lausujaa. Virallinen kirje ilman pätevää leimaa. Samoin viisaat sanat tarvitset syvällisen antaumuksen elämälle löytääkseen todellisen muodon sanoiksi, joissa asuu todellinen totuus. Anna ajatusta sanoille, sillä sillä on suuresti väliä. Väliä sinun elämälle. Väliä jälkipolviemme elämälle.

Totuus kun mikään muu ei riitä

Niin. Olen pitkään ja hartaasti pohtinut milloin tulen kirjoittamaan aiheesta narsismi. Nyt on tullut se päivä. Olen tiedostanut jo hyvin pitkään, että elämäni tehtävä tulee olemaan jotenkin sidoksissa tähän kansakuntamme ikävään sairauteen nimeltään narsismi. Olemme tahtomattamme sairastuneet tähän hyvin petolliseen tautiin, joka tarttuu kasvuympäristöstään myös niihin, joille sairaudenkuva ei ole synnynnäinen. Sairauteen toisille löytyy parannuskeino, kun taas toiset ovat parantumattomia. 

Taudinkuva on laaja. Se on vaikeasti tunnistettavissa. Se on kietoutunut valkoisiin vaatteisiin. Se nappaa uhristaan kiinni kuin kuristajakäärme. Se ei tunne sanaa armo. Se manipuloi ympäristöään. Se näyttäytyy eri kasvoin eri ihmisille. Se liehittelee. Uhri jää usein hyvin yksin, koska narsistit osaavat manipuloida myös ympäristöään uskomaan heidän narsistiseen totuuteensa, jolla ei oikeasti ole mitään tekemistä todellisen TOTUUDEN kanssa.

Olen tehnyt lupauksen olla rehellinen. Kuitenkin niin, että en tule ketään tahallisesti koskaan loukkaamaan. En kanna mukanani katkeruutta enkä kostonhimoa. Tunnen ainoastaan, että on kansalaisvelvollisuuteni puhua sanoilla, jotka ymmärretään ja äänellä, joka kuullaan. Auttaa kansakuntaamme heräämään painajaisunesta. Tehtäväni on kirjoittaa tästäkin kipeästä aiheesta, koska uskon, että yhteiskuntamme voi huonosti nimenomaan tämän sairauden seurauksena. 

Uhrin on hyvin vaikea pystyä myöntämään itselleen, että on uhri. Jos uhri itse kykenee myöntämään asemansa, yleensä on vaikea löytää läheisistään ymmärtäjää, sillä kanssaihmiset taipuvat vähättelemään uhrin asemaa, koska elämmehän hyvin narsistisessa yhteiskunnassa, jossa avaamalla yhden haavoja, avaamme samalla monen muunkin haavoja. Useimmiten myös yhden narsistin uhri on todellisuudessa koko narsistivaltakunnan narri. Uhriuteen kuuluu syyllistää vielä viimeiselläkin hetkillä ainoastaan itseään jaksamattomuudestaan vaikka on valuttanut jo kaiken liikenevän henkilökohtaisen energiansa narsistin loppumattoman tyhjiön täyttämiseen. Tyypillinen narsistin uhri kulkee narsistikukasta narsistikukkaan mikäli ei kykene itsenäistymään ja sitä kautta erillistyttämään itseään narsisteista.  

Narsismi on nimetty keskuudessamme ’trendiksi’, koska siitä puhuminen tekee kipeää, joten siitä voidaan vaieta vetoamalla, että sehän on vain hetkellinen trendi. Mutta sitä se ei valitettavasti ole. Se on valtava taakka kansakunnallemme. Ja kaiken lisäksi yhteiskuntamme vieläpä tukee nimenomaan narsistista käyttäytymismallia. Se on valitettavan laajalti levinnyt ja uskon sen olevan suurin syy kansakuntamme kaikkinaiseen huonovointisuuteen. Taudinkuvan tunnustaminen tekee kipeää niin uhrissa kuin narsistissa itsessään. Mutta myös kaikissa, jota narsistinen käyttäytymismalli koskettaa. Narsisti tuhoaa ympäristöään sumeilematta. 

Narsisti itse ei useimmiten kuitenkaan kykene kohtaamaan omaa muita halventavaa käyttäytymismalliaan. Sairautta, joka on nimenomaan emotionaalinen pohjaton tyhjiö omassa itsessään. Sen vuoksi narsisti käyttäytyy kuten käyttäytyy. Narsisti imee käyttöenergiansa ympäristöstään antamatta itse mitään takaisin. Narsistihan on itseasiassa itsekin oman aikakautensa uhri. Mutta se ei tarkoita, että sen tekosyyn taakse saisi jäädä lusimaan. Mikäli kuka tahansa tahtoo elää hyvää elämää, tulee omasta elämästään kantaa vastuu ihan itse. Silloin se on todellisen kasvun paikka. Ei ole muuta vaihtoehtoa.

Narsismi on myös hyvin laaja käsite. Kirjoitan siitä yleisellä tasolla, joka negatiivisena ominaisuutena jo vähäisessäkin määrin loukkaa ihmisen persoonallisuutta ja omanarvontuntoa sekä riistää itsemääräämisoikeuden. Tappaa ihmisen persoonan. Näivettäen lopulta uhrin sielun. Se voi siis esiintyä hyvin, hyvin monen tasoisena. Ensinnäkin narsismi oikeassa mittasuhteessa ja positiivisessa hengessä on nimenomaan tervettä. Itse olen paljon kirjoittanut juuri tuohon terveeseen narsismiin liittyvistä tekijöistä. Jokaisen narsistin uhrin pitäisi löytää itsestään tämä terve narsisti. Narsistin uhri on usein kiltti miellyttäjä, jolle muiden tarpeet ja muiden miellyttäminen on tärkeämpää kuin itse nimeltään MINÄ. 

Narsismin uhrin omanarvontunnon metsästys on haastava prosessi uhrille itselleen. Se on yksinäinen tie. Se vaatii paljon aikaa. Tilaa. Oman itsensä seikkaperäistä tutkiskelua. Se vaatii tunnustamista. Se vaatii kyseenalaistamista. Se vaatii kyyneleitä. Kipeitä muistoja. Mutta lupaan ja vannon, että mikäli on valmis kohtaamaan tuon haastavimmista haasteista tuskallisimman niin löytää tien oman elämänsä vapauteen. Löytää elämisen riemun. Ainutlaatuisen oman elämän, jonka olemassaolosta ei ole edes osannut kuvitella. Se varmasti vaatii terapiaa. Ihmistä, joka osaa kuunnella. Ihmistä, joka tietää miten menneisyys puretaan palasiksi ja miten tulevaisuus rakennetaan uudelleen ehjäksi. Elämisen arvoiseksi elämäksi.

Olen nähnyt kanssasisarieni tuskan ja ymmärtänyt, että tämä kaikki on seurausta sotiemme ajoista. Sotien jälkeinen sukupolvi on ’koulutettu’ rakentamaan maallista perustaa maallemme. Millään muulla ei olisi väliä kunhan vain kerää maallista omaisuutta ja tavoittelee maallista materiaa. Olemme unohtaneet tai emme ehkä ole edes oppineet, että ainoa tavoiteltava asia elämässä on rakkaus ja ilo. Olemme niin vieraantuneet rakkaudesta. Todellisesta rakkaudesta, että emme enää edes osaa emmekä eritoten uskalla rakastaa. Rakkaus meissä on kuollut. Ilo meissä on kuollut. Ne on tappanut pelko. Pelko elämään.

Alistajat pelkäävät rakastaa ja osaavat ’osoittaa rakkautta’ ainoastaan ehdollisesti ja käyttävät omaa valtaansa luullen sitä rakkaudeksi. Useimmiten vallanhimoa määrittelee nimenomaan raha. Alistujat puolestaan alistuvat rakastamaan kiveä. Tunteetonta muuria, koska pelkäävät menettävänsä turvan, jonka harhaisesti luulevat alistajassa asuvan. Alistaja osaa manipuloida uhriaan täydellisesti. Pitää pihdeissään. Kunnes uhri väsyy, sillä narsisti pitää uhriaan ainoastaan jatkeenaan ja tyhjiönsä täyttäjänä. Toisille uhreille käy paremmin, ketkä uskaltavat itsensä riuhtaista irti. Mutta niille, jotka pelkäävät liikaa voi käydä valitettavan huonosti, kun voimat ehtyvät niin ettei ole enää muita vaihtoehtoja.

Narsismin tai vallankäyttäjän todellisia tuntomerkkejä ovat: vahva huomionhaku, ainainen selittely, lupausten ainainen pettäminen, oman tekemisen tärkeily, loukkaantuminen, määräileminen, manipulointi, oman edun tavoittelu, valheellisuus, vahva vallankäyttö, toisten hyveiden tai ominaisuuksien vähättely, röyhkeys, itsekkyys, toisten rajojen epäkunnioittaminen, häpeilemättömyys, toisten ainainen syyttely, toisten itsemääräämisoikeuden riistäminen, kulissien ylläpito, häikäilemätön vallankäyttö, uhkailu, negatiivisuus, mustasukkaisuus, ylikorostunut minäkuva, hyväksynnän ’ostaminen’, muiden mielistely edessä ja panettelu selän takana.

Valitettavan usein yhteiskunnassamme katsotaan monet edellä mainitut ominaisuudet jopa hyväksytyiksi ja kasvattaviksi ominaisuuksiksi vaikka niillä on ainoastaan kansakuntaamme ja rakkautta tuhoava ja halventava ominaisuus. Mutta kuten kaikessa myös tässä aiheessa meidän tulee muistaa kultainen keskitie. Vaikkapa käsitteet vapaus ja rajattomuus. Selitänpä niiden eri merkitykset nyt tässä, sillä hurjan usein me sekoitamme eri käsitteet ja luomme niille hyvin mustavalkoiset määritelmät. Kolikolla kun on aina kaksi puolta.

Rajattomuus – rajattomuus on narsistin näkökulmasta juuri sitä itseään eli hän katsoo oikeudekseen hallita koko maailmaa ja sen kansakuntaa. Hän ei käsitä, että jokaisella ihmisolennolla on oma itsensä määräämisoikeus eikä hänellä ole oikeutta sanella kenenkään toisen elämää. Useimmiten narsisti ajattelee kaiken ainoastaan oman etunsa kannalta ja mikäli toinen ei alistu hänen tahtoonsa, hylkää hän toisen tunteettomasti siirtäen oman syyllisyystaakkansa uhrinsa niskaan. Uhrille rajattomuus on juuri sitä itseään uhrin näkökulmasta. Uhri ei osaa asettaa rajoja omalle minuudelle. Hän ottaa kaiken vastuun myös narsistin edesottamuksista ja kantaa kahden taakan yksin. Summasummarum: useammin ainoa, kuka pystyy parantumaan on uhri. Uhrin pitää olla vahva ja rohkea. Uhrin pitää piirtää rajat omaan itseensä. Ymmärtää, että ei voi kantaa vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestään eikä tuhlata omaa elämäänsä toisen ihmisen elämän elämistä varten.

Vapaus – narsisti saattaa antaa näennäisen vapauden uhrilleen tulla ja mennä. Ei kiellä. Ei ’vangitse’ konkreettisesti. Narsisti kuitenkin manipuloi ja ohjaa uhriaan taukoamatta. Vaikka hän antaa näennäisen vapauden uhrilleen, sälyttää narsisti silti aina syyllisyyden uhrinsa niskaan, jolloin uhri itseään säästääkseen kieltäytyy elämästä muuta elämää kuin narsistin elämää. Narsistilla on henkinen yliote uhristaan. Narsisti pelottelee ja uhkailee uhriaan, jotta uhri vaikenee. Manipuloimalla ja syyllistämällä uhriaan pysyy uhri lähellä eikä karkaa. Uhri useimmiten pelkää irtiottoa, koska on myös itse riippuvainen vallanpitäjästä; emolähteestä. Todellisuudessa narsisti itse on kuitenkin loinen, joka käyttää toisen energiaa ainoastaan omiin tarkoitusperiinsä. Täyttää omaa pelkotilaansa ja tyhjiötään. Peilaa omia heikkouksiaan syyllistäen uhriaan niistäkin. Todellinen vapaus on kuitenkin sitä, että jokaisella ihmisellä on itsemääräämisoikeus omaan elämäänsä. Kahden ihmisen aito vuorovaikutus on molemmille hedelmällistä, vuorovaikutteista, luotettavaa sekä toisiaan syvästi kunnioittavaa. Eikä ole milloinkaan ehdollista. Sitä on todellinen vapaus.