Elämä ehjäksi

Niin kauan kuin muistan, yksi tärkeimpiä arvopohjan unelmia elämässäni on ollut eheä ja hyvin voiva perhe. Onnellinen tiimi, jotka voivat luottaa ja tukeutua toisiinsa, milloin ikinä on siihen kelläkin tarvetta. Sellainen, joka viettää paljon aikaa yhdessä. Juhlapyhiä. Lomamatkoja. Perinteitä. Illanistujaisia perheen kesken. Ystävien kera. Ja niin edelleen. Suurin unelmani ikinä. Näen idyllisen maiseman silmissäni. Kuin kuvia kauniista kirjoista ja lehdistä. Minä leipomassa ja hemmottelemassa omia rakkaimpiani. Väkertämässä runoja rakkaudella. Perhe ja suku hääräämässä yhdessä. Nauraen. Iloiten. Rakastaen. Toisiinsa luottaen.

Muistan kuinka nuorena äitinä pyrin luomaan suvussamme perinnettä, että muistaisimme toisiamme jotenkin eritoten joulun aikaan. Lahjojen saaminen ei ollut niinkään itseisarvo vaan nyt myöhemmin olen ymmärtänyt, että se olisi itselleni ollut osoitus välittämisestä ja rakkaudesta. Hetkittäin se toimi, mutta hetkittäin taas ei. Lopulta itsekin tahdoin lopettaa sen, koska olin liian uupunut juostessani elämäni oravanpyörässä. Lahjojen antamisesta tuli vain ja ainoastaan 'pakkopullaa' eikä se ollut mikään rakkaudenosoitus vaan pikemminkin rakkaudenlunastus.

Kävelin kerran metsätietä pitkin ja yht'äkkiä mieleni valtasi valtava yksinäisyyden- ja rikkinäisyydentunne perheestä. Tajusin kuinka sirpaleina sukuni olikaan. Isänsuvun puolella ei oltu koskaan pidetty yhteyttä. Äidinsuvun suhteet katkesi tyypilliseen sisarusten käymään isovanhempien kuolemanriitaan. Olin niin yksin enkä sillä hetkellä tuntenut minkäännäköistä yhteyttä maailmaan. En tuntenut ketään ihmistä, joka olisi täällä juuri minua varten. Ymmärtäen, että nyt minun tulee selvitä karikoistani aivan yksin. Samalla ymmärtäen, että myös minä olin niin haavoilla, etten kyennyt antamaan edes omalta osaltani lapsilleni sitä perhemallia, joka olisi ollut oman unelmani täyttymys antaa heille.

Olen pyrkinyt itse eheytymään omassa yksinäisyydessäni, joten olen ollut äärettömän itsekäs. Tunnen siitä ajoittain hyvinkin huonoa omaatuntoa, mutta toisaalta ymmärrän, että olen ollut myös hyvin onnekas. Muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti olisi ollut, sillä mikäli en olisi koskaan lähtenyt tielleni eheyttämään itseäni, en kykenisi auttamaan lapsiani nyt, kun he tulevat omassa elämässään itsenäistymisvaiheeseen, joka on hyvän elämän kannalta yksi tärkeimpiä merkkipaaluja ihmiselämässä. Se mitä on ollut on ollut eikä sitä saa koskaan takaisin, mutta se mitä on tuleva voidaan muuttaa ja se voidaan toteuttaa ainoastaan tämän hetken kautta korjaamalla toimimattomat asiat elämässään.

Äitini tapaan yksi hyvä ystäväni joutui psykiatriseen hoitoon. Pian hän oli jo sairaseläkkeelle. Hänen sormensa olivat keltaisena tupakoinnista ja olemus tokkurainen lääkkeistä. Tuo positiivinen, elämänmyönteinen ja kaunis ystäväni oli kuin vain varjo entisestään. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa oli hyvinkin helvetillinen. Hänen äitisuhteensa oli ollut totaalisen erilainen kuin mitä minun suhteessani oli, mutta silloin näin äitiemme vahvan yhtäläisyyden ja silloin aloin ymmärtämään mitä rakkaudettomuus oli tehnyt vanhempiemme sukupolvelle ja mitä se tulisi tekemään meidän sukupolvelle ja sen myötä jälleen meidän lapsillemme. Olen senkin jo omien lasteni sukupolvessa nähnyt. 

Yht'äkkiä katseeni kääntyikin omasta sukupolvestani lapsiimme. Aloin huomaamaan, että monet kultaiset lapset, jotka olivat kasvaneet jo nuoriksi aikuisiksi ja tulleet itsenäistymisvaiheeseen, olivatkin joutuneet huonoille teille; riippuvuuksiin, velkakierteeseen, masennukseen jne. Kenestäkään näistä lapsista ei olisi sellaista uskonut, kun heidät alle kouluikäisestä saakka olen elämässäni tuntenut. Kaikennäköisen riippuvuuden suurin aiheuttaja ja ehkä jopa ainoa sellainen on RAKKAUDEN puute joka on yhtä kuin HENKINEN läsnäolottomuus. Kyvyttömyys olla hetkessä todella läsnä, joka johtaa suvaitsemattomuuteen yksilön henkilökohtaisista tarpeista, joka puolestaan aiheuttaa riittämättömyyttä.

Rakkaudenpuutetta ja riittämättömyyttä pyritään korvaamaan itsensä ulkopuolisilla tekijöillä,  jotka aiheuttavat ihmisessä riippuvuutta. Hetken aikaa on hyvä olla ja tuska elimistöstä katoaa. Tarvitaan lisäannoksia, mutta itseasiassa riippuvuustekijät aiheuttavat ainoastaan enemmän tuskaa pitkällä aikavälillä. Tuska kun ei katoa kuin yhdellä ainoalla keinolla. KOHTAAMALLA TUSKA ITSESSÄÄN. Siinä ei oikotietä ole onneen. Ja vähiten auttaa olosuhteiden tai muiden syyttely. Ne on ja pysyy vaikka tervassa keittäisi. Muutos voi lähteä ainoastaan omasta asenteestaan omaa elämäänsä kohtaan.

Luin juuri kymmeniä narsistiuhrien tarinoita. Osa heistä oli sairastunut suhteissaan psyykkisesti. Kaikki olleet rajun henkisen väkivallan uhreja. Osa kokenut jopa rajua fyysistä väkivaltaa. Osa saanut jopa tappouhkauksia. Manipulointia. Vähättelyä. Mitätöintiä. Syyttelyä. Valehtelua. Pettämistä. Mustasukkaisuutta. Alistamista. Kaikkia yhdisti se fakta, että jokainen pelkäsi paljastaa mitään oman perheensä ulkopuolelle. Narsistiperheet elävät vahvoissa kiiltokuvakulisseissa. Narsisimi on yhtä vakavaa ja yleistä kuin alkoholismi. Ainoa ero on, että uhreilla ei välttämättä ole mitään näyttöä tai todistusta narsistisesta osapuolesta. Usein uhri on alistunut tai jopa alistettu ja asettunut narsistin puolelle, koska se on ainoa keino kokea hyväksyntää ja jonkinasteista rakkautta. Mikäli uhri kuitenkin avaa suunsa niin narsisti osaa kyllä kääntää kaiken omaksi voitokseen ja toisen turmioksi.

Moni narsismin uhri ei ole tiennyt olevansa uhri vaan on usein kuvitellut sen olevan jonkinlaista normaalia ihmiselämän käytöstä ja uhrille on myös ominaista vahva vastuunkanto, johon puolestaan narsisti ei itse kykene laisinkaan. Uhri siis kantaa vastuuta kaikkien puolesta. Ja ennenkaikkea tekee itsestään syyllisen narsistin käyttäytymseen, sillä narsisti on tehnyt selväksi kuinka nolla toinen osapuoli on. 

Toinen yhteinen piirre kaikille kirjoiteluille tarinoille oli, että niitä lukiessa tuli väkisinkin miettineeksi, miten kukaan voi olla niin naivi, että alistuu toisen tuollaiselle käytökselle. Narsistille tyypillistä onkin vahva manipulointi ja lukemattomat lupaukset uudesta ja täydellisestä huomisesta. Uhrille tyypillistä onkin taas pelko, häpeäntunne sekä mielikuva omasta mitättömyydestä ja syyllisyydestä toisen tekemisiin. Uhreille tyypillistä on myös ettei he ole selvillä mitä narsismi on eikä välttämättä halua edes siitä kuulla, koska se tietäisi näennäisesti täydellisen perhe-elämän kuplan puhkeamista. Häpeä on liian suuri. Oma riittämättömyydentunne rajaton. Lisäksi ihminen on usein liian lähellä tapahtumia eikä kykene näkemään julmuuksia. Ihmisellä taitaa olla aina usko paremmasta huomisesta matkassaan. Usko, että toisen voi rakkaudellaan muuttaa. Narsistiin rakkaus ei tehoa lainkaan, ainoastaan valuu hukkaan ja muihinkin tapauksiin ainoastaan, vasta kun ihminen itse tahtoo muutosta tarpeeksi.

Voin kertoa, että jopa pitkälle irtautuneet ja omanarvontuntoaan työstäneet uhritkin vielä epäröivät, ovatkohan he sittenkään narsistien uhreja, sillä kuten tiedämme narsistilla on kauniit kiiltokuvakasvot, jotka osaavat miellyttämisen ja liehittelyn taidon. Siitä syystä narsismia on hyvin, hyvin vaikea tunnistaa. Sen ulospäin kääntyneet kasvot ovat itse täydellisyys, sillä narsisti kykenee matkimiseen erityisen hyvin ja tietää keinot miten hänen haluamat tahot näkevät ainoastaan kultaisen kehän hänen kutreillaan. Narsisti ei ole milloinkaan mielestään väärässä ja peilaa tapahtumat aina omaksi edukseen. 

Minä en ole siis suurinta unelmaani haudannut. Minun tulevaisuuden näkyyni kuuluu paljon eheitä ja onnellisia perheitä. Sellaisia, joissa on hyvä mies ja vaimo. Toisilleen. Isä ja äiti. Lapsilleen. Sisaria ja veljiä. Kokonaisia ja puolikkaita. Joukoittain lastenlapsia. Pellavapäisiä ja tummakutrisia. Kunnioittaen persoonallisuuksia. Omanarvontunnon omaavia yksilöitä. Saumatonta tiimiyttä. 

Rakkautta yli rajojen. Välittämistä. Kannustamista. Yhdessäoloa. Yhdessä näistä perheistä näen itseni hyvänä ja onnellisena vaimona. Äitinä. Isoäitinä. Tiimimme luottojäsenenä.

Voi olla, että kuulostan yli-idealistilta, mutta se onkin suurin voimavarani. Uskallan uskoa parempaan. Huolettomaan huomiseen. Täydelliseen rakkauteen. Kokonaiseen ihmiseen. Eheään perheyteen. Eloisaan elämään. Oman sydämensä ääneen. Sielunmaailmaan. Muistakaa, muistakaa, tärkeintä on RAKKAUS ja rakastaminen. Kaikki muu seuraa rakkautta. Kaikki pysyvä. Ja kaikki se, millä oikeasti on edes hyvän elämän kannalta väliä.