Rakkaudettomuuden raunioilla

Olen uupunut patikoinnista ja vielä pitäisi jaksaa jatkaa matkaa jalkapelillä. Siitä huolimatta linja-auton pysähtyessä kohdalleni hyppään kyytiin huomatessani bussissa isovanhempani vaikka tiedän, että paluumatkan taitan takaisin niine uupuvine jalkoineni. Menen mummin luo ja hän on vähän hajamielinen, mutta tunnistaa minut kyllä. Näen pappani ja menen hänen luokseen. Hän kertoo minulle mummini olleen höperö ja polttaneen käsivartensa ja siihen jouduttiin neulomaan viisituhatta tikkiä. Pappani sanoo sen hiukan ivallisesti ja halveksuen. Menen takaisin mummin luo halatakseni häntä jäädäkseni seuraavalla pysähdyksellä pois. Mummi kertoo minulle, että papassa on viisisataa tikkiä tietämättä papan kertoneen mummin tikeistä. Ikäänkuin he syyttelisivät ja ivaisivat toisiaan. Bussi pysähtyy ja lähtee samantien jatkamaan matkaa. Huudan kuljettajalle mutkaisella tiellä, että voisiko vielä pysähtyä, että voin jäädä kyydistä pois, mutta hän ei suostu pyyntööni. Hyvin nopeasti harmitukseni pitkästä takaisin patikointimatkasta unohtuu kun bussi saapuu uskomattoman kauniille asuinalueelle ja ympäristö vain muuttuu kauniimmaksi mitä pidemmälle bussi hiljalleen lipuu. Olen haltioitunut enkä tunne enää menneen matkan uupumusta läsnä. 

Näen paljon unia. Tässä unessa oli äitini vanhemmat, jotka ovat olleet merkitykselliset isovanhemmat minulle, sillä he olivat paljon lapsuuteni elämässä läsnä. Mummini toinen sukuhaara menee Saksaan. Se tarina ei ole kaunista kerrottavaa. Mummin äiti Hilja toimi piikana ja synnytti tietämäni mukaan neljä lasta, joista esikoinen kuoli eräänä kylmänä talvena maavaraisen, vaatimattoman asunnon lattialla. Mummini sai alkunsa piian aitassa, jossa kaksi saksalaissotilasta piti vahtia oven takana aina yhden toimittaessa aitan sisällä niinsanottuja miehisiä tarpeitaan. Mummi sai nimensäkin kuolleen isosiskonsa perintönä. 

Äitini ja äidin sisko ovat molemmat kaivanneet rakastavaa äitiä, joka ottaisi tyttönsä syliin ja kertoisi rakkautensa. Niin ei vaan koskaan tapahtunut. Kuinka haavoitetun ja todellista rakkautta vaille jäänyt äiti kykenisi osoittamaan todellista rakkautta tyttärelleen, josta tuli äiti itsekin, joka ei kykene siirtämään rakkautta lapsilleen, jotka voisivat oppia rakastamisen taidon, joka siirtyy ideaaliskenaarion myötä ikuisesti ja aina äidiltä tyttärelle. Ymmärrättekö kuinka kärsimyskeho sukupolvelta toiselle toimii. Siirrämme tahtomattammekin hyvän ja pahan aina uudelleen seuraavalle sukupolvelle. Siksi väitänkin, että rakkaudentaito se on kuumista kuuminta valuuttaa ja sillä oikeasti parannetaan maailmaa, jos sen vain oikein oivaltaa.

Tämä on vain yksi tarina tuhansien ja tuhansien tarinoiden joukossa. Se rakkaudettomuuden tuska, joka meissä suomalaisissa asustaa. Tuo on tuska, joka on ja pysyy. Se kertyy kehoomme ja aiheuttaen aina lisää tuskaa. Tuo tuska ilmentyy meissä ihmisissä monella eri tavalla ja me haemme siihen parannusta monelta eri taholta. Rakkaudettomuus aiheuttaa meissä riippuvuutta. Olemme riippuvaisia onnesta ja rakkaudesta, joka lähtee meidän ulkopuolelta saaden hetkellistä tyydytystä, huolenpitoa ja lohtua.Toisille ikuinen onnenlähde voi olla päihteet. Toisille ikuinen juhlinta. Toisille sairaalloinen liikunta. Toisille työ. Toisille raha. Toisille shoppailu.Toisille vastakkaisen sukupuolen valloitusretket. Ikuiset irtosuhteet. Jne. Jne.

Meillä kaikilla on haavoja ja arpia. Usein kaikki on kuitenkin tiedostamatonta. Olemme kasvatuksen ja ympäristömme aikaansaannoksia eikä meillä kaikilla ole kovin paljonkaan mahdollisuuksia vaikuttaa siihen mistä me olemme tulleet. Missä olemme kasvaneet. Miten kasvuympäristömme on muokannut meistä niitä ihmisiä keneksi me olemme tulleet. Ainoastaan sillä on väliä ja siihen voimme vaikuttaa itse, miten jatkamme tästä eteenpäin. Miten voimme luoda itsellemme ja jälkipolvillemme paremman huomisen. Toivon tulevaisuuden. Unelmien uuden elämän. 

Ihmisen normaaliin elämään kuuluu ikuinen kasvu ja kehitys. Emme ole koskaan valmiita. Voimme aina muuttaa itsessämme niitä ominaisuuksia, jotka eivät aseta elämällemme niitä kehyksiä, jotka itseämme miellyttäisi. Jotka soisivat meille hyvän elämän. Mutta usein emme ole valmiita kohtaamaan kipupisteitämme menneestä, sillä kipu tekee aina kipeää. Ja päädymme jälleen hakemaan onnenrippeen jostain riippuvuusvarastosta, joka antaa meille hetkellisen lievityksen sen hetkiseen kipuun. 

Siirrämme siis omaa kipua itsestämme seuraavaan päivään tai liukuhihnalla seuraavaan ihmiseen  ja näin me kerrytämme maailmankaikkeuden tuskaa kohtaamatta tuskaa, joka asuu meissä itsessämme. Ja pian samat ongelmat on edessä ja jälleen uusi kanssamatkaaja on päässyt osalliseksi myös toisen tuskasta moninkertaistaen maailmankaikkeuden tuskaa.  Ja se jos mikä on lyhytkatseista eikä viisasta ollenkaan. Kaikki riippuvuus on toisaalta ikuisen onnen etsintää ja rakkaudettomuuden tuskan lievitystä. Mutta kerron teille, jos ette jo tiedä, että mikään ulkopuolinen ei voi tuoda ikuista onnea ennen kuin itse on tyytyväinen omaan itseen rakastaen itseään sellaisena kuin on.

Palaan aiheeseen narsismi, jonka väitän olevan nyky-yhteiskuntamme uusi kansantauti siis.Tai eihän se mikään uusi ole. Ei. Mutta sen vaikutus on ottamassa meistä nyt niin suurta valtaa, että voimme aina vain huonommin ja huonommin. Ei ole sattumaa, että tämän päivän nuoret voivat erityisen huonosti, kun taas samaan aikaan meidän nuorien vanhemmat oirehtivat tahoillaan omaa tuskaansa, uupumustaan  ja oksentavat ulos kaikkea kertymää, joka kehoa ja mieltä rasittaa. Meidän elämälle asetetaan aina vaan enemmän rasitteita ja meidän tehtävä on toistaa yhteiskuntaa aina vain suuremmin suorituspainein. Sitä meiltä odotetaan, mikäli emme osaa muuta tarjota. Olemme kertakaikkiaan hukanneet sielumme tämän kapitalistisen maailman sokaistessa meidät.

Edellisessä elämässäni, jota elin tietoisesti noin 38 vuotta olin elämäntapa narsisti. Olen siinä elämänvankilassa, johon tahtomattani synnyin ja kasvoin voinut niin pahoin, että johonkin minunkin piti tuskani purkaa. Pyrin taukoamatta latistamaan jälkikasvuni persoonallisuudet muokkaamalla heitä kaltaisekseni ja vangitsemaan heidät minun elämääni latelemalla heille ehtoja kuinka heidän pitää elää, kasvaa ja kehittyä kuten minulle opetetun lastenkasvatusopin mukaan oli oikein. Estelin siis lapsiani elämästä vapaina persoonina. Tallasin heidän sieluaan kuin niillä ei olisi mitään merkitystä, mutta enhän tuntenut omaanikaan, joten en kyennyt sellaista toisessakaan tunnistamaan. Toisaalta pyrin myös olemaan edelleen vedenjakana, jotta minun ei tarvitsisi kokea tuskaa omien auktoriteettieni älähtäessä. 

Siirsin siis nöyryytystä itsestäni pois nöyryyttämällä muita. Olin alistuja auktoriteeteille, mutta yhtä lailla alistin jälkikasvuani omassa tuskassani. Ehdollistin äidinrakkauteni aivan kuten minä itse olin elämässäni kaiken rakkauden aina ansainnut. En ole kokenut ehdotonta rakkautta. Sellaista, jossa minua rakastetaan minuna. Narsismimaailmassa oman minän hyvinvointi menee aina toisen edelle ja mikäli oma minä on kovin tuskainen, ei se oma minä kykene rakastamaan pyyteettömästi, koska voi itse niin huonosti. Aika loogista mielestäni. Eikö totta!  

Meidän kulttuurissa on aivan liikaa hallitsijoita. Rakkaus on rajoja, mutta rakkaus ei ole koskaan alistamista, se ei saa olla ehdollista, sillä silloin oma minä ja persoona ei pysty kasvamaan ja kehittymään sellaiseksi kuin se on tarkoitettu tässä elämässä elämään. Pikku hiljaa ihmisen persoonallisuus näivettyy ja lopulta kuolee ristiriitansa myllerryksessä. Pyrin aikaisemmassa elämässäni osaltani kloonaamaan kasvatusmallia parhaani mukaan, koska minulle oli uskoteltu, että se on paras malli, mitä maa päällään kantaa.

Tiedämmehän, että kyseenalaistaminen kuuluu hyvään elämään. Ilman kyseenalaistamista emme kykene muuttamaan mitään, mikä sotii ajatustamme vastaan, emme varsinkaan niitä huonoja malleja. Toistamme tuota opittua mallia. Esimerkin voima kun on mahtava. Niin hyvässä kuin pahassa. Pahinta lienee, mikäli ei kykene edes itse näkemään tai ymmärtämään, että oma elämänmalli vie ainoastaan tuhoon. Niin itsensä, mutta ennen kaikkea läheisensä, jotka eivät ainakaan ole huonoa itsestään riippumatonta elämää ansainneet. Ihmisten tajunta on kuitenkin kollektiivinen. Eli opiskelemalla hyvää elämää ja harjoittamalla hyveitään, etsien kultaista keskitietä ja tasapainoista elämänmallia, voi oikeasti löytää ihan uudenlaisen elämän. Hyvän elämän. Muista riippumattoman. Yksilöitä kunnioittavan. 

Rakkaus ja onni ei voi olla pysyvää, mikäli se on riippuvaa ulkopuolisista tekijöistä. Jokaisen tulee kantaa vastuu itsestään ja omista teoistaan. Virheineen päivineen. Oppia niistä. Oppia kunnioittamaan ja rakastamaan ensin itseään ja sen jälkeen kykenee kyllä tekemään sitä pyyteettömästi koko maailmaa kohtaan. Mutta se vaatii suurta rehellisyyttä. Tunnustamista omasta vajavuudesta ja heikkoudestaan. Se vaatii suurta ymmärrystä omaan historiaansa. Kohdata menneisyytensä. Se vaatii rakkauden uuden merkityksen etsimistä. Ja sen todellista löytämistä omassa autenttisuudessaan. Se vaatii itsenäistymistä. Uskoa omaan kehitykseensä. Tutustumista omaan sieluunsa. Se vaatii repun tyhjentämistä. Uuden tien etsimistä ja löytämistä. Mutta kaikista eniten se vaatii epäitsekästä rakkautta maailmankaikkeutta kohtaan. Antamista. Vastaanottamista. Toisten huomioonottamista. Läsnäoloa. Yhteisöllisyyttä. Yksin ei kukaan pärjää ja rakkautta tarvitsee kaikki. Rakastetaan, sillä rakkaus on maailman ainoa voima, joka meitä ja maailmaa aidosti kykenee voimaannuttamaan.