Rakkaudenkarkurit

Olen kirjoituksissani paljon pohtinut yhteiskuntamme todellista tilaa. Vaikka olen tehnyt sitä paljon oman henkilökohtaisen elämäni kautta niin tiedän, että ongelma on meidän kaikkien yhteinen. Olen avannut itseni täysin ja sisuskalut esillä olen pyrkinyt siirtämään eteenpäin elämäntaidon anatomiaa myös kanssaihmisilleni. Olen altistanut itseni maailmalle silläkin uhalla, että joku yrittäisi minua satuttaa. Mutta ei hätää, sillä kaikki se kipu, jota olen kokenut on vain vahvistanut minua, joten siitä syystä en voi milloinkaan moittia edes niitä kanssamatkaajiani, jotka ovat omassa pelossaan pyrkineet minua satuttamaan. Ja tiedän myös itse satuttaneeni ihmisiä ympärilläni, mutta uskon vahvasti, että kaikki se kipu on loppu viimeksi parantanut myös heitä, jos he vain oikein ovat sen oivaltaneet.

Se rakkaus, joka minuun on valettu on valettu vahvaksi. Tiedän sen nyt. Se rakkaus, jota kanssaihmisilleni jaan ja toivottavasti myös osaltani eteenpäin opetan on ehdotonta. Sen minä itse tiedän sydämessäni ja siitä syystä minulla itselläni on rauhallinen olo. Hyvyys on minussa läsnä. Olen vasta näin aikuisiällä ymmärtänyt sen puhtauden ja aitouden merkityksen, jota on koko ikäni pyritty tallaamaan koskaan aidosti hyväksymättä sitä. Olen viimein ymmärtänyt, että kaikki lähtee aina itsestä ja muiden hyväksymättömyys on ainoastaan pelkoa. Heidän itsensä elämänpelkoa. Jolla ei ole mitään tekemistä minun kanssani. 

Kansakuntamme henkinen tila on hyvin heikko. Se, että olen kulkenut omaa tietäni etsimässä vastauksia elämämme suurimpiin kysymyksiin milloinkaan tyytyen valmiisiin vastauksiin, joita muut ihmiset meille pyrkivät taukoamatta ehdottomana totuutena kertomaan. Jokaisen itseään kunnioittavan persoonan tulee astella oma polkunsa pimeään ja pyrkiä löytämään vapaus omaan ainutlaatuiseen elämään. Me elämme elämäämme ikäänkuin vankilassa kahmien tietoa ympäriltämme. Lukien kirjallisuutta nyökytellen omien mielipiteidemme yhdenmukaisuutta. 

MUTTA. Useat meistä. Liian useat käyttävät tuhottomasti energiaansa pyrkiessään korjaamaan jotain sellaista, jonka ei tiedä edes itsessään rikki olevan. Hoidetaan oireita, kun pitäisi selvittää sairauden syntyjuuret. Pyritään riippumaan muissa ihmisissä kiinni, koska yksin joutuisi kohtaamaan omat haavansa. Ollaan aitoa itsestä lähtevää rakkautta paossa. Sijaishoidossa. Koko elämä. Sellainen sanonta lienee tuttu, että tuntematta historiaansa ei voi ymmärtää nykyisyyttäkään. Ja juuri niin se menee. Joka ikisellä elämänsaralla. Kaikki haavat siirtyvät sukupolvelta toiselle ja syvenevät syvenemistään mikäli kukaan ei ole valmis muuttamaan oman sukuhaaransa historian toistoa.

Olen paljon pohtinut kirkon ja seurakunnan asemaa yhteiskunnassamme. Olemme nuori itsenäinen kansa ja jotenkin joskus tuntuu, että tuo itsenäisyys on jäänyt vain kansalliselle tasolle. Emme ymmärrä, että yksilöinä myös meidän itsemme tulee itsenäistyä.  Löytää omat ainutlaatuiset ajatukset väheksymättä kuitenkaan toisten ajatuksia.  Itse tunnustan Jumalan. Kyllä. Mutta näin ei ole ollut aina. Ei todellakaan. Minä kielsin Jumalan, koska uskoin, että minä itse pystyn hallitsemaan elämääni. Niin tekevät ihmiset, jotka on kasvatettu pärjäämään. Silloin kaikki meni pieleen vaikkakin paljon olen siitä ajasta oppinut. Ilman sitä en voisi olla jakamassa ajatuksiani teidän kanssanne. Muun muassa tämän mitä juuri nyt teille tässä hetkessä läsnä kirjoitan. Ihminen, joka on käynyt läpi tämän mitä minä olen läpi käynyt, olisi hullu, mikäli kieltäisi Jumalan olemassaolon. Niin vahvana se on näyttäytynyt minun kaikissa hetkissäni läsnä. Johdattanut minut juuri sinne minne minun kuuluu mennä. Sillä HYVÄ kulkee AINA Jumalan kanssa käsi kädessä.

Meidän yhteiskunnassa tuntuu kuitenkin olevan suuri häpeä puhua Jumalasta ja usein ihmiset ympäriltä kaikkoavat koska vastustavat tätä liittoa Jumalan kanssa. Saatanankin olemassaolo on helpompi tunnustaa. Tiesitkö, että se on pelkoa. Pelkoa antaa elämän kuljettaa sinua sinne minne sinun on määrä kulkea. Ja siksi olemme ymmällämme elämämme edessä löytämättä suuntaa oikeaa.

Aikani viime vuosina on ollut hyvin tuskallista ja täynnä suurista suurinta kärsimystä. Kaikki aika, kun olen ollut voimissani olen pyrkinyt jakamaan rakkautta ympärilleni. Uupuessani olen vajonnut lähes koomaan ja ollut niin väsynyt, että olen nähnyt vain unta kuinka olen pyrkinyt avaamaan silmiäni, koskaan saamatta niitä auki. Jokaisen kirjoittamani kirjeen, blogin tai muun tekstin jälkeen olen saattanut olla viikon aivan uuvuksissa. 

En toki ole aina se iloinen, pirteä, elämänmyönteinen tai edes rakkaudentäyteinen valonlähettiläs, jollaisena aina ihmisten edessä esiinnyn. Se ei tarkoita, että olisin tekopyhä. Vaan se tarkoittaa, että ainoastaan omassa yksinäisyydessäni kykenen tutkimaan omaa sieluani, koskettamaan sen aitoutta ja parantumaan kertyneiden taakkojeni edessä. Voimaantumaan ehjäksi. Kokonaiseksi persoonaksi. Olen siis opetellut tuntemaan erilaisia tunteita ja se on välttämättömyys, mikäli tahtoo elämässään todella menestyä.

Olen joutunut purkamaan kiukkuani niillekin tahoille ketä ennen ainoastaan pyrin miellyttämään. Se on ollut vaikeaa, mutta välttämätöntä. Mikäli minua satutetaan, pitää minun osata pitää puoliani. Olen joutunut opetella ikäänkuin keskustelemaan, joka väistämättä on aiheuttanut riitaa, koska minut on totuttu painamaan maahan. Liian monta kertaa. Olen elänyt hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä olen joutunut jättämään taakseni paljon ihmisiä entisestä elämästäni ja ottamaan vahvaa etäisyyttä läheisiini, jotka taukoamatta pyrkivät kieltämään sen kuka minä todella olen. 

Olen joutunut harjoittamaan syvää itsekkyyttä silläkin uhalla, että minulle ollaan vihaisia. Se kaikki on vahvistanut minua. Auttanut ymmärtämään, että minulla on myös oikeuksia oman elämäni suhteen. Olen kuitenkin huomannut sellaisen dilemman, että kaikki se hyvyys, jota olen elämässäni jakanut, menettää merkityksen pelon edessä eikä sitä kyetä arvostamaan vaan pelon silmissä kaikki hyvyys muuttuu pahuudeksi ja siten valuu hukkaan. 

Pelko on pesiytynyt myös hengellisiin piireihin. Olen huomannut, että on paljon ihmisiä, jotka hakevat armahdusta omaan henkilökohtaiseen elämäänsä seurakunnista tai muista yhteisöistä kuvittelemalla, että painettu sana on ainoa oikea totuus. Säännöt, jotka vanhemmisto on laatinut on jotain, jota Jumala on tarkoittanut. Noissa yhteisöissä eletään hyvin kaksinaismoralistisesti ja käytetään suurta rakkaudenlähdettä omana suojakilpenään. 

Minä itsessäni tiedän, että harjoitan omassa elämässäni kaikkia niitä hyveitä, jotka Jumala on tarkoittanut ja jotka raamatussakin mainitaan, mutta silti koen, että usein vastaanottoni hengellisissä piireissä on jopa torjuvaa, koska en varsinaisesti osaa siteerata raamattua. Olen ymmärtänyt, että rakkaus, jota minä maailmassamme julistan sattuu avaten haavoja ihmisissä. Menenhän kaikkeen aina rakkaus edellä. On paljon helpompi paneutua isoon kirjaan ja nyökytellä kuinka oikein kaikki asiat siellä ovat. Mutta muistakaa aina ajatus tää. Sanat ovat vain ja ainoastaan sanoja. Ilman tekoja ne ovat vain sananhelinää tai suojapaikka itselle tältä pahalta maailmalta. Omilta haavoilta. Pelkoa kohdata todella oma elämä ja kantaa siitä itse vastuu.

Ainoastaan tekojen, todellisten tekojen kautta, muuttaen ymmärretyt sanat omiksi teoikseen, voi oikeasti muuttaa maailmaa. Auttaa omalta osaltaan ihmiskuntaa menestymään. Todella menestymään. Omassa elämässään. Yhteisessä yhteisössä. 

Haluatko sinä paeta maailmaa vai ottaa siitä kiinni? Jos haluat ottaa siitä kiinni, ole valmis kohtaamaan pelkosi. Ole valmis kärsimään kipusi. Hyväksymään muut ihmiset kaltaisenasi. Jakamaan pyyteetöntä rakkautta ympärillesi. Ne ihmiset, jotka ovat valmiita kaikkeen siihen, tulevat muuttamaan maailmaa. Menestymään. Jäämään historiankirjojen lehdelle havisemaan. Minä tiedän mitä minä tahdon – tiedätkö sinä jo?