Diagnoosi Läheisriippuvainen

On kaunis ja aurinkoinen marraskuinen päivä. Auringonsäteet häikäisevät ystävällistä naista edessäni, joka siirtää nojatuoliaan hiukan. Kuulen hänen sanovan uudenvanhan sanan sanastooni,  jonka olen useita kertoja sivuuttanut jo aiemmin, mutta nyt vasta ymmärrän sen merkityksen. Läheisriippuvainen. Takerrun tuohon sanaan ja änkytän jotain epämääräistä, että kuinka kauan se kestää, sillä itse olen määritellyt, että olisin enää riippuvainen ainoastaan aamukahvistani. Päämääräni elämässäni viimeiset vuodet ovat olleet kasvaa täysin riippumattomaksi naiseksi, joka ei roiku tai riipu missään. Ei sitten niin yhtään missään.

Kävelen kirjastoa kohti etsimään kirjallisuutta asian tiimoilta ja kyyneleet nousevat väkisinkin silmiini. Jälleen kerran joku on määritellyt minut johonkin kategoriaan. Kuten koko elämäni. Onko tämä koko neljä vuotta hukkaan heitetty, kun vasta nyt saan diagnoosin tai siis suostun kuulemaan sen. Olenhan koko ikäni ollut täydellisen ulkoaohjattu yksilö, joka loisen lailla on tarrautunut toisen tunteisiin. Ollut kuin rakkaudenkerjäläinen antaen itsestään aivan kaiken sisuskaluja myöden anellen rakkautta polvillaan koskaan todella sitä pyyteettömästi saamatta. Blogitekstini viimeisen kolmen vuoden ajalta vilisevät silmissäni ja mielessäni. Häpeänpuna valtaa kasvoni, kun oivallan, että olen nyt virallisesti diagnosoitu läheisriippuvainen. Loppuelämäksi leimattu. Minä. Siis minä, jonka elämän suurin merkitys on ollut vain ja ainoastaan rakastaa.

Oireet rakkaudettomuudesta alkoivat paisumaan päässäni ja kuohumaan sisimmässäni. Tuntui, että yritin saada edes pienen rakkaudenhippusen osakseni rakastamalla aina vain enemmän. Tuntui, että piti lausua kauniimpia sanoja ja tehdä uhrautuvaisempia tekoja tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Kenenkään koskaan todella kuulematta minua. Näkemättä minua. Tunnustamatta minua. Kunnes uuvuin ja ahdistuin niin, että minun oli pakko päästä vapauteen ja saada ilmaa ympärilleni. Avata ikkuna saadakseni happea, sillä tätä menoa pian näivettyisin ja kuolisin pois.  

Aloin oirehtimaan itsenäisyyteni puolesta ja lukittauduin kiukkupuuskien myötä saunaan, koska pelkäsin tuntea tai saatikka näyttää omia tunteitani. En tiennyt tunteista tuon taivaallista, sillä ne oli elämäni ajan kielletty ja tukahdutettu. Ensin suuttumalla, jos en ollut kiltti tyttö ja ajatellut kuten toinen ajatteli. Sitten tukahduttamalla viimeisetkin tunteen rippeet vahvemman vallan uhalla. Alistuin tuntemaan ainoastaan muiden tunteita, sillä mitä väliä omillani olisikaan kunhan vain ei riideltäisi. Ja minusta tykättäisiin. 

Riitely laukaisi suurimman ahdistuksen sisälläni, koska otin kaiken syyllisyyden tilanteesta ainoastaan ja vain itseeni. Muiden riidellessä olin kuin hento jäinen haavanlehti veitsenterällä pyrkien tasapainottamaan tilannetta taukoamatta. Aloin pelkäämään kaikkea ympärilläni pyrkien koko ajan täydellisyyteen ettei vaan kukaan saisi koskaan aihetta olla minulle vihainen. Aistini olivat täydellisen auki joka suuntaan, jotta pystyisin käyttäytymään taukoamatta tavalla joka tilanteessa, jossa kaikki pysyisivät tyytyväisinä. Olin kuin muuntaja, joka pyrki ottamaan kaikki iskut itseensä ja johtamaan ne taivaan tuuliin oman minäni kautta. 

Pian minun oli myönnettävä, että lähelläni ei ollut ihmisiä, jotka koskaan kykenisivät auttamaan minua tai elämään lähelläni tervehdyttyäni. Jouduin myöntämään, että läpi elämäni jatkunut henkinen yksinäisyys ja ulkopäin ohjattu minäkuva oli niin vioittunut, että ainoa vaihtoehto oli jatkaa matkaansa myös fyysisessä yksinäisyydessään kunnes olin tervehtynyt elämäni mittaisesta sairaudesta, jossa olin hukannut oman identiteettini. Vai olinko sitä koskaan edes löytänyt.  Heikko en voinut koskaan olla, sillä siitä oltiin vihaisia, joten en uskaltanut. Koko paletti olisi kaatunut siihen. Kunnes voimani ehtyivät niin ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kohdata koko totuus. Nyt saan olla heikko ja kukaan ei vaadi mitään, sillä en anna kenenkään enää vaatia minulta mitään. Nyt teen kaiken pyyteettömästi sydämestäni ja ainoastaan vuorovaikutuksesta toisiin ihmisiin.

Läheisriippuvainen ei siis tarkoita kuten aluksi luulin sitä, että tarvitsee koko ajan jonkun vierelleen, johon voisi ripustautua vaan se tarkoittaa sitä, että on sairastunut kiltteyteen tai vahvuuteen, joka elää toisten tunteita eikä anna omilleen mitään arvoa. Ei osaa tuntea etenkään negatiivisia tunteita, katkeruutta, vihaa, surua itsessään. Tuntee niitä kyllä, mutta kokee ne ahdistavina tai oikeutettuina aiheuttamaan itselleen kärsimystä. Patoaa niitä eikä uskalla terveesti käsitellä tunteitaan itsessään tai ulos. Ei uskalla puolustaa itseään, omaa olemistaan tai omia tunteitaan. Kieltää ne. Asettaa toisen tunteet aina omiensa edelle. Luulee, että toisen tunteet on yhtä kuin omat tunteet, koska on kasvanut lapsuudestaan tuntemaan niin. On oppinut syyllistämään itsensä lapsesta saakka toisen tunteista. 

Hyvänä esimerkkinä tästä on tilanne, jossa kaksi minun läheistä ihmistä riiteli aikoinaan, jossa itselläni ei ollut mitään tekemistä. Toinen aina suuttui ja lähti ovet paukkuen eikä hänestä koskaan kuulunut mitään ennen kuin minä aina koin olevani velvollinen menemään ja pyytämään anteeksi. Kuvittelin siis olevani yhtä toisen ihmisen tekojen kanssa, joten kannoin vastuun hänenkin teoistaan pyytämällä niitä anteeksi.

Tänään tuo on onnekseni täysin absurdi ajatusmaailma myös itselleni. Vaikka vieläkin opettelen tuntemaan ainoastaan itsessäni. Tiedän. Se kaikki on ollut niin syvään juurtunut lapsuudestani peräisin oleva käyttäytymismalli minussa, että en tiennyt mistään muusta. Tiesin kuitenkin sen lähtiessäni etsimään itseäni, että ainoa mitä minun tulee tästä eteenpäin tarkastella on minä itse, minun persoonallisuuteni ja identiteettini. Lähdin siis lähes nelikymppisenä erillistymään, itsenäistymään ja opettelemaan sosiaalisia aitoja taitoja, joissa voisin jälleen luottaa vuorovaikutukseen ja kanssakäymiseen erilaisten ihmisten kanssa pettymättä kerta toisensa jälkeen.

Opettelemaan elämisentaitoa kokonaan uudelleen ja aivan päinvastaisesta näkökulmasta. Itsestäni käsin. Kilttinä ihmisenä se on ollut erityisen haastavaa, mutta mielummin kiltti ja suvaitsevainen, joka etsii aitoa ja pyyteetöntä totuutta saadakseen samanlaista rakkautta osakseen kuin itse tarjoaa. Arvostusta ja todellista kunnioitusta ilman ehtoja. Kuin itsekäs ja rakkaudeton, joka ehdollistaa rakkauden eikä edes ymmärrä oman elämänsä kipupisteitä saatikka koskaan kykenisi niitä käsittelemään ja niistä eheytymään. Sellaisten elämää minä en enää onnekseni kanna. Sen olen oppinut, että rakkaus on kuin peili ja sen pitää heijastaa samaa kauneutta takaisin kuin itsestäsi rakkauteen annat. Muutoin se ei täytä rakkauden kriteereitä ja määreitä mitä aito ja todellinen rakkaus on. 

Olen viime aikoina kokenut surua ilman ahdistusta. Surua itsessäni. Omista tunteistani. Vihaa ja vähän katkeruuttakin. Vihaa hyvällä omalla tunnolla niitä kohtaan, jotka loukkaavat olemistani eivätkä arvosta minuuttani tai minun tunteitani. Niitä jotka omalla käytöksellään pilkkaavat rakkauttani ja hyvyyttäni, jota pyyteettömästi maailmaan annan.  Niitä, jotka toistuvasti satuttavat olemistani. Koskaan oppimatta kuinka oleminen maailmassa on vuorovaikutteista. Katkeruutta niihin olosuhteisiin ja ympäristöön, johon koko aikaisempi elämäni rakentui. En ihmisiin, koska hekin ovat vain olosuhteidensa uhreja ja vankina omassa elämässään. Itse olen onnekas ja selviytyjä, sillä olen ymmärtänyt paeta siitä elämänvankilasta, johon vielä niin moni on omaehtoisesti tahtonut jäädä.

Minä en enää ole vanki. Olen vapaa. Tahtoni, unelmani ja itsekunnioitukseni vie minut niihin svääreihin, joissa olen lopullisen elämäni ansainnut olla ja elää. Enää en anna tilaa itsekkyydelle rakkauden kustannuksella. Tahdon rakkautta osakseni, jonka olen ansainnut. Muunlainen rakkaus ei minulle kelpaa, sillä muunlaista rakkautta ei ole edes maailmassani olemassa. Minä olen ansainnut rakkautta, joka on juuri ja ainoastaan minua varten. Henkilökohtaista. Intiimiä. 

Itsekkyys on usein ihmiselle annettu tila, jota käytetään väärin hyväkseen toisen tunteiden kustannuksella. Mutta ainoastaan, jos siihen antaa mahdollisuuden. Rakkaudessa ei kannata pitää yllä ikuista odotustilaa, sillä se odottaa vaikka maailman tappiin saakka jos siihen annetaan tilaisuus. Rakkaus ei koskaan valmistu, se on tässä ja nyt. Rakkaus tulee luoksesi vapaana. Ota kiinni, sillä se jatkaa koko ajan eteenpäin. Etsien ja viimein löytäen. Mutta sinun täytyy olla herkeämättä valmiina tuntemaan rakkaus sydämessäsi. 

Olen jälleen kohonnut uusiin svääreihin ymmärryksessäni. Nyt en enää ymmärrä vain sinua ja sinun tahtoasi. Nyt olen oppinut ymmärtämään ennen kaikkea itseäni ja omaa tahtoani. Sitä kuinka arvokas minä olen ja kuinka paljon rakkautta olen osakseni ansainnut. Ilman ehtoja. Tästä lähtien komento on toisenlainen. Tanhutossujen tanssiaskeleet tasajakoisen polkkamaiset. Kunhan sä vain tajuat tahtoa niin. Vanha sanonta jos tahtoo saada pitää myös itse olla valmis antamaan on kiveen kirjoitettu viisaus, joka jokaisen tulisi muistaa tykönään.Tässä ja nyt.