Elämäni Lupaus

Tehän tiedätte. Minä rakastan sanoja. Joka ikistä ihanaa nyanssia, jonka kaunistakin kauniimpi kielemme meille tarjoaa. Kirjaimia, jotka rakentavat sanoja. Sanoja, jotka muodostavat lauseita. Kauniita kokonaisuuksia, jotka kertovat tätä elämän ainutlaatuista tarinaa. Olen joskus sanonut, että sanat ovat minulle pyhiä. Ne on minulle taidetta. Hahmotanhan elämää sanojen kautta. Ne ovat minulle työkalu, joita pidän suuresti arvossaan. Sanan varsinaisessa merkityksessä. En siedä, että sanoja raiskataan tai pahoinpidellään. Pyrin löytämään sanoista ainoastaan kauneuden. Elämän ja elämisen kauneuden. Pyrin tauotta täyttämään lupaukseni olla sanojeni mittainen myös teoissani. Elämään tekojen kautta kuten sanojani julistan maailmalle. Toimimaan esimerkkinä hyvään ja autenttiseen elämään. En siis milloinkaan pilkkaa sanoja tai lausu niitä vain lausumisen tai opitun kielen muodossa. Minulle sanat ovat merkityksellisiä. Minulle sanat ovat yhtä kuin lupaus hyvään elämään. Lupaus, ei vain itselleni mutta myös kanssamatkaajilleni. 

Sanathan ovat meille yhtä itsestäänselvyys kuin hengittäminen tai puhdas ilma. Emme aina ymmärrä antaa niille tarpeeksi painoarvoa ja lausummekin sanoja usein vain sen vuoksi, että niin kuuluu tehdä opeteltuamme kielemme jo elämämme varhaisessa kehitysvaiheessa. Usein huomaamme itsekin kuinka käytämme samoin sanoja kuin vanhempamme ovat niitä käyttäneet ja sekös se vasta ärsyttävää onkin. Ainakin minä kuulen itseni hyvin usein lausumasta samoja sanoja ja samoja kliseitä kuin vaikka äitini on lausunut.  Usein me peesaamme toisia ihmisiä ja toistelemme samoja kliseitä kuin muutkin ymmärtämättä kuitenkaan mitä todella meillä itsellämme on sanoillamme sanottavaa. 

Toisaalta meillä on hyvin rikas kieli, mutta emme osaa käyttää sitä. Olemme kaavoitettu puhumaan mikä tarpeen milloinkin on. Minua useinkin ärsyttää, että ihmiset toistavat vain samoja lauseita. Samoja kliseitä. Näkevät kielemme hyvinkin köyhänä. Minusta kieli ja sanat kuuluvat yhteen vapauden kanssa. Luovuuden kanssa. Ja tiedättehän, että ilman vapautumista menneiden kahleista ei kenenkään luovuus pääse täyteen kapasiteettiinsa. Niin kauan kuin ihminen antaa menneisyyden kahleiden vangita itseään, ei luovuus pääse vapautumaan. Elämässä vapautuminen ei kuitenkaan ole mitenkään helppo prosessi, sillä ympäristömme asettaa meille vaateita koko ajan omien oppiensa mukaan.

Pohdin eräs päivä, että miten ihminen, joka ei ole itsekään oppinut elämään kykenee opettamaan muita elämään. Pohdin tätä oman vanhemmuuteni kautta. Vilpittömästi luulin aina olleeni hyvä äiti. Hyvä ja oikeudenmukainen kasvattaja. Olimme lastemme isän kanssa hyvin samoilla linjoilla kasvatusmallin suhteen. Seisoin vahvasti sanojeni takana. Ja oikeasti luulin, että olin oikeassa. 

No, tässä nyt muutama vuosi on vierähtänyt ja olen käynyt kenen tahansa mittapuun mukaan hyvin tuskaisenkin taistelun vapautuakseni elämään. Oman sisäisen sotani. Seisten yksin eturintamassa. Ottaen vastaan kaikki iskut mitä maailma minulle tarjoaa. Kulkien luonnon helmassa tutustumassa itseeni ja maailmamme luojaan. Tullakseni luovaksi täytyy minun kohdata luojani silmästä silmään. Kartoittaen samalla omat kokemukseni. Vahvuuteni. Arvomaailmani. Kaikki. Koko elämäni. Löytääkseni vastauksen ikuiseen kysymykseen: Miksi minut on luotu? Mitä varten elämääni täällä elän?

Tänään voin kertoa teille rakkaat ystäväni, että olen saavuttanut paljon. Olen saavuttanut äärettömyyden, jossa en anna enää ympäristöni hallita minua. Olen löytänyt pohjattoman luovuuteni, josta ammennan elämäni. Olen ymmärtänyt miksi minut on luotu. Aiemmin luulemani hyvä elämä murtui pala palalta alkaessani heräämään. Heräämään todella elämään. Entinen elämäni tuotti minulle tuskaa. Alkoi näyttämään, että olin tuhlannut elämästäni lähes neljäkymmentä vuotta ennen kuin heräsin elämään. Se tuotti todellakin vihan tunteita koko maailmankaikkeutta kohtaan. Vaikka ymmärsin, että kukaan konkreettinen ei voi edes olla vastuullinen siitä miten elämäni on mennyt, sillä tämä elämä kun on loputon nauha. Pikku hiljaa päästen vanhoista tunnesiteistä ja kaavoista vapaaksi samalla opetellen uutta elämää. 

Opettelin hengittämään. Opettelin näkemään. Opettelin kuulemaan. Opettelin luottamaan. Opettelin lähes kaiken uudelleen. Opettelin jopa rakastamaan uudelleen. Ymmärtämään, että kaikki, aivan kaikki lähtee meistä itsestä, joten toisten syyttely ei tule loppumaan ennen kuin itse kykenee muuttumaan. Ja sitä se vaatii mikäli tahtoo elää autenttista elämää. Ja vasta silloin kykenee anteeksiantoon. Silloin, kun oma ymmärrys menneisyyteen saa täydellisen muodon. Miksi kaikki on tapahtunut. Miksi elämälläsi on ollut tarkoitus jo ennen kuin edes aloit sitä etsimään. Miksi kukaan tai mikään ei ole katkeruuden arvoinen. 

Ymmärsin, että minun itse tulee ottaa täydellinen vastuu vain omasta elämästäni, jotta jälkipolvillani voisi olla parempi maailma edessään. Syyttelyt tai katkeroituminen kun ei kuljeta elämää eteenpäin. Niillä ainoastaan tappaa niin oman elämänsä kuin jälkipolviensakin elämän. Menneisyys kun tuppaa toistamaan itseään, jos kukaan ei sukuketjunsa kirousta tohdi särkeä. Ja se kirouksen selättäminen onkin se vaikein osio, joka vaatii lujaa tahtoa, itsekuria ja jopa aluksi luonnottomalta tuntuvaa pettämätöntä uskoa. 

Nyt pelon puhuessa kanssani kuulen vain tyhjää sananhelinää. Sanojan tahdottomia lausahduksia, jotka yrittävät miellyttää, satuttaa tai olla parempia, mutta eivät siihen enää kykene. Sillä pelko ei enää asu minussa. Kun rakkaus saa ihmisessä uuden muodon, pelko häviää ja tilalle tulee syvä tietoisuus. Tilalle tulee todellisia viisauden sanoja. Sanoja, jotka tarkoittavat todella jotakin. Ne ovat rakkauden sanoja. Ne ovat tarkoitettuja sanoja. Niillä on merkitys. Niissä on lupaus. Lupaus, joka pidetään. Lupaus ikuisesta ja rakkaudentäyteisestä elämästä. Ne ymmärtävät, että pelko puhuu ja selittelee sanoilla, joilla ei ole mitään arvoa. 

Pelon sanat eivät milloinkaan muutu teoiksi. Ne ovat vain toistoa kuin vanhalta c-kasetilta, koska ne sanat eivät ole vielä uudistuneet. Sanoja ei ole ymmärtänyt todellista sanojen merkitystä. Sitä, että turhille sanoille on olemassa vastike. Sanat, jotka tulevat sydämestä. Täynnä rakkautta. Ylitsevuotavaa ja voimaannuttavaa rakkautta. Rakkautta ainutlaatuista elämää kohtaan. Rakkautta ainutlaatuisen elämän kaikkea elollista kohtaan. Niissä sanoissa asuu teot. Niissä sanoissa asuu anteeksianto. Niissä sanoissa asuu lupaus, joka täytetään. Kaikki sanat ovat täysin merkityksettömiä mikäli niistä puuttuu rakkaus. Suurin rakkaus kun on todellisia tekoja. Ei vain sananhelinää. Ei ainaista selittelyä. Eikä loputtomia, täyttämättömiä lupauksia.

Sanat ovat hyvin yksinäisiä. Osaan samaistua niihin hyvin. Sanat ovat kuin ilman täytettä ilman, että niille annetaan merkitys. Kuin musiikkikappale ilman säveltä. Runo ilman lausujaa. Virallinen kirje ilman pätevää leimaa. Samoin viisaat sanat tarvitset syvällisen antaumuksen elämälle löytääkseen todellisen muodon sanoiksi, joissa asuu todellinen totuus. Anna ajatusta sanoille, sillä sillä on suuresti väliä. Väliä sinun elämälle. Väliä jälkipolviemme elämälle.