Sydämeeni ikuisen joulun tein ♥

On Tapaninpäivä. Myrskyää. Oksat ja kävyt lentelevät ikkunoihin. Auringonsäteet heijastavat valkoisista koivunrungoista valoaan. Kultainen joulunaika on pian ohi. Olen aina ollut henkeen ja vereen jouluihminen. Joulu on aikaisemmassa elämässäni ollut minulle rauhoittumisen ja kiireettömän elämän ajankuva. Silloin olen naisena saanut tai kenties antanut itselleni luvan vain olla. Näin on siis ollut elämäni ruuhkavuodet kunnes tuli aika, jolloin ymmärsin joulun olevan minulle jotakin aivan muuta.

Aikaisemmassa elämässäni yritin rakentaa jonkinnäköistä joulua, josta itse haaveilin, mutta kanssaihmiseni vaikuttivat joulun etenemiseen niin paljon, että en milloinkaan saavuttanut oman näköistä joulua. Mukailin perinteitä ja uskomuksia, millainen joulun pitäisi olla ja missä järjestyksessä asiat pitäisi tehdä. Jäämmekö me kiinni lapsuutemme traditioihin ja jouluntunnelmaan. Haikaillen jotakin, jota lapsena tunsimme. Kuusentuoksua. Kutkuttavaa jännitystä. Yhdessäoloa. Sukulaisia. Perhettä. Toiveiden täyttymystä. Rakkautta. Lämpöä.

Viime joulu oli kohdallani rankin joulu sitten varmastikin vaihto-oppilasvuoteni. En päässyt jouluntunnelmaan kiinni. En löytänyt sitä jouluniloa. Joulurauhaa mielestäni. En uskonut jouluntaikaan. Kyyneleet kostuttivat silmäni. Ahdistus puristi rintaani. Tuo joulu oli käännekohta elämässäni. Se oli aikaisemman elämäni jättämistä menneisyyteen ja uudenlaisen elämänmuodon löytämistä elämääni. Oman itseni kuuntelemista. Jopa vanhojen traditioiden katkaisemista. Uusien luomista. Epätäydellisyyteen pyrkimistä. Joulumielen sisäänrakentamista säilyttäen ne vanhat hyvät arvot, jotka elävät aidosti minussa.

Tuon joulun merkitys kaikessa alakuloisuudessaan on ollut elämässäni suurempi kuin osasin silloin kuvitellakaan. Tuolloin ymmärsin, että ei tuo stressinomaisesti tavoiteltu joulun levollisuus ja yhteenkuuluvuus ole jotakin, jota pitäisi odotella vuosi toisensa perään, nauttien muutama päivä tuosta tunteesta ja jälleen siirtyä odottamaan seuraavaa vuotta. Seuraavaa joulua. Kuin jokin ulkopuolinen olisi vastuussa tuosta ainutlaatuisesta joulumielestämme ja –hetkestämme. Ei, ei se niin kuulu mennä.

Menettääkö joulu sitten merkityksensä, jos päästämme tuosta ainutlaatuisesta odotuksentunteesta irti. Pelkäämmekö, että juhlasta tulee tarkoitukseton. Menetämmekö jotain, joka joulusta tekee joulun. Vai saammeko kenties tilalle jotakin muuta. Jotakin vieläkin ainutlaatuisempaa. Jotakin, josta voimme nauttia aina kun vain haluamme. Ilman joulua.

Niin, niin se vain menee, että erilaiset ikävaiheet, syklit elämässämme tuovat uuden merkityksen joululle. Välivuosina meistä saattaa tuntua, että ei joulu ole enää joulu, kunnes opimme elämään uudenlaisen joulun kanssa. Joulu muuttaa muotoaan meidän kasvaessa ja astellessamme eri elämäntilanteissa. Joulu on kuitenkin aina joulu. Meidän tulee vaalia niitä asioita, jotka meille ovat tärkeitä. Meidän tulee hyväksyä ne asiat, jotka muille ovat tärkeitä. Meidän tulee nauttia tuosta tunteesta itsessämme. Eikä elää sitä muiden kautta. Joulumielikin kun on meidän jokaisen sisäänrakennettu juttu.

Jouluna meidän tulisi elää harmonista ja tasapainoista elämää. Ilman kiirettä ja stressiä. Meidän tulisi huomioida lähimmäisemme ja välittää heistä omina persooninaan. Meidän tulisi antaa aikaa lapsillemme. Auttaa vanhuksiamme. Muistaa ystäviämme. Nauttia ainutlaatuisista hetkistämme. Elää tässä hetkessä luottaen elämän yllätyksellisyyteen. Ja nauttia ylellisyydestä. Elää spontaanisti ja seikkailunhaluisesti. Positiivisessa mielentilassa. Antaen pyyteettömästi. Saaden ilman tunnontuskia. Tuntea riittävänsä ansaitusti. Iloiten elämän tarjoamista pienistä ohikiitävistä täydellisistä hetkistä.

Mutta elämmekö vain unelmaa. Hetken kestävää unelmaa jostakin sellaisesta, jota toivoisimme elävämme vuoden jokaisena päivänä. Elämämme jokaisena hetkenä. Kaikki ominaisuudet joulun toivelistassa ovat sellaisia ominaisuuksia, että niitä on mahdollisuus elää elämämme jokaisena päivänä. Minä tiedän, sillä siihen minä pyrin. Minulla on joulu sydämessäni joka päivä. Joka ikinen päivä vuodessa pyrin tuohon samaiseen olotilaan. 

Niin, mutta eihän se aina onnistu.Pettymykset, riittämättömyyden tunne ja toisten ihmisten lähettämät negaatiot kuuluvat myös jouluun. Minä sen tiedän. Se tapahtui minulle tänäkin jouluna. Tunsin tuon joulurauhan ja onnellisuuden itsessäni. Tunsin sen valtavan vahvana ja ajattelin ettei mikään voi sitä viedä pois minusta. Mutta niin tapahtui kuitenkin. Ainoastaan, että sitä pystyttiin nyt vain horjuttamaan. Minä itse hallitsen onneani. Aivan kuten vuoden jokaisena päivänä. Joku tulee ja yrittää varastaa onneni. Peilaten omaa pahaa oloaan minuun. Mutta nyt olenkin viisaampi ja ymmärrän, että minun onneani ei kukaan voi viedä pois minusta. Sitä voidaan vain hetkellisesti horjuttaa. Minun onneni on saanut kodin minussa. Vankan perustan, jossa se paistattelee päiväänsä ansaitulla jalustallaan. Ympäri vuoden.

Haastan teidän rakkaat lukijani elämään joulua. Vuoden jokaisena päivä. Voin vakuuttaa, että joulu tulee olemaan silti aina joulu.Tiedättehän, että se on mahdollista, sillä joulumieli on sinussa. Sitä ei voi mikään ulkopuolinen sinuun tuoda tai sinusta pois ottaa. Se mieli on mahdollista saavuttaa joka päivä. Jokaikinen päivä vuodessa. Ylä- ja alamäkineen. Odotuksineen. Pettymyksineen. Ilman joulukrääsää tai tuoksuja. Tonttulakkeja. Joulupukkeja. Joulu voi olla joka päivä. Se on asenne. Asenne ainutlaatuiseen elämään.

Joka joulu me rakennamme piparkakkutalon. Teemme kystä kyllä niin, että emme jaksa eväämme liikauttaa liikasyönnin lomassa. Löhöämme. Syömme suklaata. Katsomme elokuvia. Poltamme kynttilöitä. Siivoamme. Tuhlaamme rahaa. Ostamme kukkia. Käymme lenkillä. Luemme pinotolkulla kirjoja. Lähetämme joulutervehdyksiä niille, joita emme koko vuonna muuten ole muistaneet. Teemme juurikin niitä samoja asioita, joista voisimme nauttia koko vuoden. Kohtuullisesti. Ilman tunnontuskia. Ilman turvotusta. Palan kerrallaan. Elämyksen kerrallaan.

Joulun jälkeen meillä on oikeasti lähes poikkeuksetta paha olo, kun olemme saaneet yliannostuksen ihan kaikesta. Tai pahimmassa tapauksessa hyvä omatunto vuodeksi eteenpäin, kun olemme muistaneet jälleen naapurin Hilmaa tai isoisoisän yksinäistä veljeä, joita ei tarvitse sitten taas muistella seuraavaan vuoteen. Siis onko joulu meille vain muistutus siitä onnesta ja ilosta, jota voisimme tuntea ympäri vuoden. Vuoden jokaisena päivänä. Ilman kiirettä ja stressiä. Ainutlaatuisessa elämässämme. Tässä ja nyt. Samalla saaden elämäämme jotakin vankkaa ja pysyvää. Aitoa ja rehellistä. Rakkautta ja lämpöä.

Elämähän on vain valintoja, päättäväisyyttä ja asennetta. Ja niillä pärjäilee kyllä. 

Noitavainua vai intuitiota?

Minä elän intuitiolla. Puhtaasti. Teen aivan kaikki päätökset elämässäni puhtaasti intuitiooni luottaen. Intuitioni on hyvin vahva. Aistin asioita tapahtuvaksi jo ennen kuin ne varsinaisesti tapahtuvat. Niin, vanhoina aikoina joutuisin tästä kirjoituksestani varmasti noitavainon kohteeksi. Mutta niin se nyt vaan on. Ihmiset, jotka elävät kanssani tietävät sen kyllä. Intuitioni kuljettaa minua tielläni välillä harhauttaen ja eksyttäenkin minut. Mutta niin on tarkoitettu, jotta opin vieläkin vahvemmin luottamaan sisäiseen ääneeni kasvaen persoonaksi, joka on tarkoitettu.

Elämääni mahtuu myös vastoinkäymisiä. Kuten meidän kaikkien. En ole kuitenkaan milloinkaan lannistunut vastoinkäymisistä vaan nähnyt ne luonnollisena osana elämää. Pitänyt niitä tarkoituksenmukaisina. Ne kaikki ovat tehneet minusta tämän persoonan kuka olen tänään. Tehnyt minusta suvaitsevaisen. Auttanut minua ymmärtämään maailmankaikkeutta. Auttanut minua tajuamaan, että me emme itse pysty säätelemään elämäämme siinä suhteessa kuin haluaisimme. Meidän on tarkoitus särkyä välistä, jotta löytäisimme jälleen sen lapsen onnen, joka meihin on syntymämme hetkellä istutettu.

Elämämme suuntaan voimme vaikuttaa kyllä. Meidän tehtävämme on tehdä valintoja. Päätöksiä. Niilläkin on kaikella tarkoituksensa. Päätös voi olla luovuttamista. Päätös voi olla väärä. Päätös voi olla tahdottomuutta elää. Päätös on kuitenkin päätös. Päätös voi olla myös päättämättömyyttä. Ja se määrittelee elämämme pysähtyneisyyden tai jatkuvuuden. Päättämättömyys kun ei kuljeta elämäämme eteenpäin. Päättämättömyys pitää elämäntilan vakaana ilman surunkyyneliä tai onnenhuippuja. Päättämättömyys on pelkoa elää. Pelkoa tehdä virheitä. Kohdata vastoinkäymisiä.

Päätös sitä vastoin kuljettaa aina kulkijaansa eteenpäin vaikka päätös osoittautuisikin vääräksi sitten loppu viimeksi. Voi pojat ja tytöt kanssa. Minä olen tehnyt lukuisia vääriä päätöksiä, mutta ne ovat vieneet minua eteenpäin tehden minusta joka kerta hitusen viisaamman. Viisaamman tietämään mitä minä haluan. Missä on minun paikkani. Ja tänään minä voin käsi sydämellä todeta, että se on kaikki ollut sen arvoista. Vaikka en kiellä sitäkään, että en vieläkään täydellisesti luota omaan olemiseeni. Joudun heikkoina hetkinä katsomaan peiliin ja sanomaan itselleni: ’Sinä itse tiedät kuka olet, eikä muulla ole väliä. Luota vain olemiseesi ja tulet saavuttamaan sen, mikä sinulle kuuluu. Sinä olet ansainnut vain parasta.’

Tässä taannoin eräänä sunnuntai päivänä sain vahvan tunteen, että minun pitää lähteä liikkeelle. Tuolla tapahtumassa tapasin useita ihmisiä, jotka olivat jo merkittävästi vaikuttaneet elämääni. Tuttuja kasvoja televisioruudusta, vaikuttavia nimiä kirjojen kansista tai artisteja esiintymisstageilta. Tuo matka oli minulle erittäin merkittävä ja tunsin vahvasti läsnäoloni tapahtumassa. Tarkkaillen ympäristöäni vahvalla intuitiollani. 


Jostain syystä kaikista ihailemistani ihmisistä, joita tuolla tapahtumassa tapasin, valitsi sieluni kaksi ihmistä, joiden uskoin tulevan elämääni tarkoituksenmukaisesti. Kohdatessani nuo ihmiset tunsin heti, että jokin tarkoitus kohtaamisellamme on. Jostain kumman syystä nuo kaksi ihmistä nousivat kaikista ihmisistä yli omankin ymmärrystasoni tuossa ohikiitävässä kohtaamisessa. Sitä on intuitiolla eläminen parhaimmillaan. Mitä enemmän olen tarkistellut näiden kahden ihmisen ajatuksia ja elämänasennetta, huomaan heidän olevan sielunkumppaneitani. Huomaan kuinka me puhumme samalla kielellä. Samoilla sanoilla. Aika vain näyttää, mikä on lopullinen tarkoitus elämiemme yhteen saattamisella.

Täydellisellä intuitiolla eläminen tarkoittaa sitä, että uskaltaa antaa elämänsä kulkea juuri niin kuin on tarkoitettu. Uskaltaen laskea irti vanhoista toimimattomista kaavoista tehden tilaa uudella ja paremmalle. Uskaltaen tehdä päätöksiä siltä pohjalta mikä itsestä tuntuu hyvältä pelkäämättä muiden reaktioita. Uskaltaen luottaa, että elämä tarjoilee parastaan juuri sillä hetkellä kuin itse on täydellisen valmis vastaanottamaan. Olla ryntäilemättä. Olla hötkymättä. Luottaen, että sinulle tarjoutuu mahdollisuus. Aina kun aika on. Kaikki tapahtumat ovat sinun parhaaksesi. Jokainen vääräkin valinta kasvattaa sinua ihmisenä. Persoonana olemaan vieläkin valmiimpi vastaanottamaan kun aika on.

Se, miten intuitiota pystyy kehittämään, on sinusta itsestäsi kiinni. Se, kun unelma-asuntosi menee stressin ja hermoilun täyttämän tarjouskilpailun jälkeen sivu suun. Tai se, kun elämäsi rakkaus ei taipunutkaan sinun rakkautesi edessä. Tai se, kun joudut työpaikallasi saneerauksen kohteeksi ensimmäisten joukossa. Puolisosi pettää tai jättää. Kaikki vastoinkäymiset ovat ihmisen elämän käännekohtia. Niiden tarkoituksena on herätellä ihmisiä kohtaamaan oma elämätön elämänsä. Intuition loistava kehittämiskohta on siinä.

Joka kerta kohdatessasi epäonnea tulee sinun tarkastella tapausta hyvin seikkaperäisesti. Unohtamatta jälkiseurantaa. Huomaten pian, että jätettyäsi jotakin, sillä hetkellä merkittävää taaksesi, tulee vieläkin parempaa tilalle. Huomaat, että se, mitä luulit täydelliseksi täydentämään elämäsi puuttuvan palasen, ei olekaan todella sitä mitä haluat. Joka kerta huomaat, että vieläkin parempaa on tarjolla.

Vastoinkäymiset opettavat ihmistä luottamaan elämän tarkoituksenmukaisuuteen. Vastoinkäymiset opettavat luottamaan omaan sisäiseen ääneen. Tekemään päätöksiä sen pohjalta. Mikäli vastoinkäymiset edelleen seuraavat sinua päätöksenteon jälkeen, tulee sinun tarkastella tilannetta uudelleen ja tehdä uusia päätöksiä. Mitä nopeammin uskallat asioita ratkaista ja myöntää, että olet tehnyt virheratkaisun, kääntäen purtesi suuntaa, sitä nopeammin löydät oikeille raiteille elämässäsi.

Vastoinkäymisiä tuodaan eteesi omien voimavarojesi puitteissa. Ne ovat suhteessa sinun omaan intohimoosi elää. Se saattaa tuntua joskus raskaaltakin, mutta pikku hiljaa huomaat, että elämä kantaa kyllä ja tarjoilee sinulle parastaan juuri sillä hetkellä, kun tiedät mitä haluat ja olet siihen täydellisen valmis. Uskoen omaan sisäiseen ääneesi ja viisauteesi tiedät kyllä, koska olet valinnut sen mikä on sinulle tarkoitettu. Silloin huomaat, että elämä on kepeää, iloista ja onnellista. Täynnä suurta rakkautta. Elämää ja koko universumia kohtaan. Elämä on voittanut suuren taistelusi. Olet voittaja omassa elämässäsi, jolla ainoastaan loppu viimeksi on mitään merkitystä. Uskalla elää. Uskalla tehdä päätöksiä. Uskalla olla se, kuka olet. Uskalla luottaa intuitioon. Elämän kantavaan voimaan. Tarkoituksenmukaisuuteen.

Kuka haluaa elää toiseksi parasta elämää mikäli paras elämä on siinä kunhan vain ojennat kätesi toiseen suuntaan? No en ainakaan minä. Minä haluan vain parasta. Tiedänhän, että olen sen ansainnut. Me kaikki olemme.      

Elä ja anna toistenkin elää

Kun olin vain nuori tyttönen, muistan kuinka vahvasti murrosikä iski vasten kasvojani. Usein me vanhempina saatamme ajatella, että murrosikä pitäisi saada kitkettyä pois lapsistamme ja kuvittelemme, että mitä kiltimpiä lapsemme ovat, sitä paremmin olemme onnistuneet vaativassa kasvatustyössämme. Me pyrimme ohjailemaan lapsiamme olemaan kopioita itsestämme. Parhaassa tahdossamme tietenkin. Ilman, että lapsistamme kasvaisi itsenäisiä ja omia persoonia. Hyvin moni vanhempi varmasti pystyy yhtymään kirjoitukseeni. Kiireellisen ja stressintäyteisen elämän keskellä emme jaksa kiukutteluja tai äksyilyjä. Oma sietokykymme on jatkuvasti koetuksella eikä ole helppoa olla tukena kasvavalle ja itsenäistyvälle nuorelle. Silloin asetamme jopa yli ymmärryksen meneviä sääntöjä ja rajoituksia. Katkaisemme siivet oman lapsemme tarpeelliselta kehitykseltä ja jopa unelmilta.

Vanhempina voimme antaa elämänohjeita lapsillemme. Meidän tehtävänä on asettaa rajat ja meidän tehtävänä on ennen kaikkea rakastaa lastamme. Tukea. Auttaa lastamme löytämään oma elämä. Kun oma lapseni kysyy minulta, mikäköhän minusta tulee isona. Minun ensimmäinen ajatus väkisinkin on, että toivottavasti sinusta tulee Persoona, joka uskaltaa intohimoisesti elää. Elää omaa unelmaansa todeksi. Siihen minä haluan kannustaa. En pysty ohjailemaan lastani tulemaan lääkäriksi, joka tienaa hyvin tai automekaanikoksi, koska hänen isoisänsäkin oli. Haluan, että lapseni oppivat elämään ainutlaatuista elämäänsä harjoittaen juuri sitä ammattia, johon sydämessään tuntevat paloa. Haluan, että he itse joutuvat miettimään intohimoaan ja oivaltavat mikä on heitä varten. Mikäli lapseni haluaa vaikka muusikoksi en milloinkaan menisi toteamaan yhtä tylysti kuten eräs opo oli todennut pojalle, jolla oli unelma tulla muusikoksi, että parempi pitää harrastukset ja työ erillään.

Nuoruusvuosinani oirehdin varmasti eniten vanhempieni erosta. Muistan kuinka yläkouluun siirtyessäni jutellessani opolle syljeksin kattoon ja melkeinpä haistattelin päin naamaa. Muistan kuinka jouduin äidinkielen tunnilta klinikalle yksityisopetukseen, kun avasin sanaisen arkkuni teräväkielisenä teininä. Taisinpa olla kautta aikojen ensimmäinen tyttö, joka sinne lähetettiin. Muistan kuinka ’kuuntelin musiikkia’ korvalappustereoilla uskonnonkokeessa ja halveksin opettaa, kun hän ei muka uskonut. Muistan kuinka tyttöjen kanssa poltettiin tupakkaa kahden neliön vessassa ja kiellettiin halveksien kaikki, kun opettaja sai meidät rysän päältä kiinni. Minä olin monen opettajan kauhu. Mutta selvisin kuin selvisinkin yläkoulusta vähäisin vammoin ja hyvin arvosanoin. Ja hyvin olen tähän saakka elämässäni pärjäillyt.

Oli minussa silti se toinenkin minä. Kiltti tyttö, joka puolusti heikompiaan. Muistan kuinka meidän luokalla oli sellainen hiljainen tyttö ja kun joku alkoi häntä nälvimään niin minä astuin rohkeasti esiin ja sanoin, että nyt riittää. On se varmasti ollut minussa aina. Jonkinnäköinen humanitaarinen puoli. Etenkin puolustuskyvyttömiä kohtaan. Tai ylipäätään ihmisiä, jotka eivät ole missään tapauksessa ansainneet panettelua tai sortoa. Sellaisia, jotka eivät uskalla tai voi nousta barrikaadeille puolustamaan asemaansa.

Minulle ihminen on aina ihminen. Oli sillä minkälaiset juuret, runko tai latvus tahansa. Minä haluan nähdä ihmiset tasavertaisina. Ja etenkin silloin, kun he eivät voi itse puolustaa itseään tai olemistaan. Tiedän, usein he ovat niitä keillä ei ole edes tarvetta puolustaa itseään. Sillä suurimmat Persoonat, jotka elävät elämäänsä itseään varten ovat juurikin niitä, jotka puhuttavat eniten. Tietenkin paljon mahtuu porua maailmaan, mutta minun luonnolleni ei käy arvostella heitä tai heidän tyyliään. Jokainen on oman elämänsä seppä ja se joka uskaltaa elää eikä vain unelmoida on Persoona, joka ei tule katumaan elettyä elämää. Toisin kuin ne, jotka kiikkustuolissaan miettivät, mitä olisi voineet tehdä toisin.

Mitä erikoisempi tai persoonallisempi tapaus, sitä suuremmin hän kunnioitukseni osaksensa  saa. Ominaisuudesta uskaltaa olla se kuka on. Ominaisuudesta uskaltaa elää. Uskaltaa olla erilainen. Erottua massasta. Se, joka uskaltaa panetella toisia ihmisiä, pitäisi ottaa peili omaan käteensä ja kohdata se Persoona, joka sieltä kurkistaa. Tutustua siihen ainutlaatuiseen ihmiseen. Antaa hänelle mahdollisuus elää omaa elämäänsä todeksi. Sen samaisen Persoonan pitäisi olla maailman ainoa persoona, jonka elämällä on väliä. Jonka elämä ja tekemiset pitäisi kiinnostaa sitä itseään. Se Persoona siellä peilissä on ansainnut kaiken liikenevän huomion. Kaiken ylimääräisen energian elämässänsä.

Niin ja selväähän on, että jokaisella on oikeus myös mielipiteisiinsä. Niilläkin, joilla se on vastaan jonkun olemista. Mutta muistaen kuitenkin kohtuus. Negaatioilla on aina tuhoava ominaisuus. Negaatiot vievät vain itseltä energiaa. Sillä ihmiset, joihin negaatiot kohdistuvat, eivät välitä. Negaatiot herättävät kuitenkin aina eniten keskustelua. Onko sekin jokin opittu keskustelumalli sitten. Kohotetaanko muista lausutuilla negatiivisilla kommenteilla vain omaa olemistaan ja itsetuntoaan. Vai onko ne vain omaa elämätöntä elämää. Katkeruutta omasta olemisestaan. Tai pikemminkin olemattomuudestaan.

Seuraavan kerran kun ystävä kääntää sinulle selän ja huomaat äänesi puhuvan ystäväsi selän takana negaatioita. Ajattele ja mieti, mitä sinun selkäsi takana puhutaan. Haluatko, että niin vastaat kuten sinun takanasi huudetaan? Janoatko tavallaan kostoa. Ajatteletko, että miksi minä en saisi puhua negaatioilla mikäli minustakin puhutaan. Vai ajatteletko, että jos minä en puhu negaatioilla vaan yritän rakentaa parempaa maailmaa, sillä olisi enemmän merkitystä ihmiskunnan hyvinvoinnin ja olemisen kannalta. Ymmärtäen, että kun luottaa omaan olemiseensa tarpeeksi, ei ole tarvetta arvostella muita. Ymmärtäen, että kun itsellä on hyvä olla, ei tarvitse purkaa omaa pahaa oloaan muiden olemisen kautta.

Osa meistä on kaktuksia. Osa ruusuja. Molemmissa on piikkejä. Ja molemmat kukkivatkin vielä. Oikein hoidettuina. Oikeissa olosuhteissa. Annetaan siis kaikkien kukkien kukkia omalla tavallaan. Ja lähdetään levittämään positiivista elämänasennetta ilman katkeruutta omalle elämälleen. Ymmärtäen, että me jokainen olemme ainutlaatuisia olentoja päällä maan. Annetaan siis lastemmekin sylkeä pahaolo itsestänsä nyt, kun heillä on tarve se tehdä. Sillä muutoin se jää heihin negaatioina elämään. Katkeruutta kerryttämään. Ilman, että he uskaltavat olla ketä he ovat. Viha ja pahaolo pitää purkaa ulos, sillä se kertyy kehoomme rasittaen meidän ainutlaatuista matkaamme. Tiedän, ei ole helppo tehtävä ei, mutta uskon, että se kantaa hedelmää kyllä. 

Meiltä usein kielletään negatiiviset tunneilmaisut. Mutta tiedä, että ne ovat tarpeen, sillä niillä on puhdistava ominaisuus. Niiden avulla saamme katkaistua siivet katkeruudelta ja negaatioilta. Ja vasta sitten olemme valmiita aidolla positiivisuudella elämään. 

Elä ja anna toistenkin elää <3  

Apulanta: Vasten mun kasvojani

Hyvästi rakkauteni. Hyvästi jää.

Tänä aamuna radiossa soi tuttu kappale; ’Kukaan ei koskaan’. Tuo kappale herätti minussa vahvoja tunteita. Vahvoja muistoja. Muistoja sinusta. Olen paljon pohtinut sinua ja minua. En oikein tiedä edes miten kutsuisin sinua, sillä mielestäni suhteemme ei täytä ystävyyden määritettä.

Minussa on tänään vahva tunne, että tehtäväsi elämässäni on täyttynyt. Se mitä olet minulle antanut on jotain harvinaislaatuista. Jotain jota en milloinkaan unohda. Paikkasi sydämessäni on taattu. Herätät minussa sellaisia tunteita, joita en ole aikaisemmin kokenut. Niiden olemassaolosta en edes tiennyt. Se on sielunkumppanuutta. Yhteyttä, joka on koukuttanut minut. Mutta en osaa sitä paremmin määritellä, sillä olenhan vielä niin raakile.

Arvostan sinua äärettömän paljon ja jostain kumman syystä annan sinulle kaiken anteeksi jo ennen kuin olet edes ehtinyt loukata minua. Tietämättäsi. Tahtomattasi. Mutta se on minussa. Anteeksianto. Se on aina ollut ja tulee aina olemaan, mutta niinhän sen pitää ollakin, jotta pystymme elämään onnellista ja tasapainoista elämää omassa ainutlaatuisessa hetkessämme.

Olen yrittänyt rimpuilla otteestasi jo monen monta kertaa. Otteesta, josta et ole edes tiennyt pitäväsi kiinni. Olen uhonnut ja vannonut. Paiskinut ovia palaten aina takaisin. Palannut oppimaan jälleen jotakin uutta. Jotakin, jolla olen päässyt tähän pisteeseen. Sinä olet kantanut minua tietämättäsi. Opettanut minut olemaan ja luottamaan. Luottamaan ennen kaikkea itseeni. Mutta myös maailmankaikkeuteen. Ja sen kantavaan voimaan. Luottamaan, että elämä tarjoilee minulle aina parastaan ja ajallaan.

Tänään olen onnellinen. Todella onnellinen. Nauttien elämästä. Kiittäen ja iloiten joka ainutlaatuinen päivä siitä mitä minulla on. Ymmärtäen, että minulla on kaikki mitä tarvitsen. Minulla on itseni. Minulla on läheiseni. Minulla on kulloiseenkin elämäntilanteeseeni tuodut ainutlaatuiset ihmiset; ystävät ympärilläni. Minulla on katto pääni päällä. Maailma avoinna seikkailulleni. Minulla on mahdollisuus. Joka hetki. Minulla on intohimo. Minulla on polte. Polte elämään. Polte oppia jotakin uutta. Polte seikkailla. Polte nähdä ja tuntea tarkoitus ihmisissä, jotka elämääni tuodaan. Oppia heiltä jotakin uutta ja ainutlaatuista.

Nyt on aika, rakas sielunkumppanini, päästää irti. Päästää menemään. Antaa sinun elää ainutlaatuista elämääsi. Intohimoasi. Minun on aika katkaista tämä ainutlaatuinen oppisopimus kanssasi. Sillä luulen, että se kaikki mitä voimme toisiltamme oppia on nyt opittu. On tullut aika solmia uusia sopimuksia. Uusia suhteita. Sellaisia, joilla on merkitystä tässä ja nyt.

Haluan sinun tietävän, että olen äärimmäisen kiitollinen sinusta. Siitä, että olet ollut osa elämääni. Siitä, että olet opettanut minut olemaan tämä persoona kuka olen tänään. Hiljaisesta ja äänettömästä kulkemisesta kanssani. Tällä polulla, jonka alkumetreillä tunsin suurta pelkoa. Jonka alkumetreillä tulit elämääni osoittaaksesi minulle tietä. Alkumetreillä, joilla en tuntenut monia kaltaisiamme matkaajia. Peläten, että olen matkalla paikkaan, jossa ei ole muita. Jossa joutuisin olemaan yksin. Mutta tällä polulla olenkin kohdannut muita kaltaisiani. Sinun kaltaisiasi ainutlaatuisia ihmisiä. Kanssamatkaajia. Uusia sellaisia. Niitä, joiden tehtävänä on opettaa minulle nyt jotakin muuta. Jotakin ennenkokematonta.

Tänään taivas itkee kanssani. Mutta ei hätää, sillä rakastan sadetta. Sillä on sielua puhdistava voima. Se huuhtelee ikävän pois sydämestäni. Se säätelee roihuavaa tultani, joka ei milloinkaan minussa sammu. Se ei lakkaa olemasta. Ei koskaan kukaan voi liekkiäni sammuttaa. Ei kyyneleet. Ei tuulenpuuskakaan. Sillä tuota liekkiä varjelen ja tiedän, että siinä on voimaa. Nyt ja ainiaan.

Hyvästi rakkauteni. Hyvästi jää. Äläkä minusta huoli. Sillä minä jään. Intohimollani elämään.   

Onnellinen, onnellisempi vai onnellisin?

Ajattelen elämääni. Ajattelen kuinka jo hyvin nuorena tyttönä haaveilin tietynlaisesta tunnetilasta elämässäni. Itsessäni. Selailin kirjoja ja lehtiä, joissa oli tunnelmakuvia eri vuodenajoista, tapahtumista, luonnosta, tuoksuista, leivonnaisista, sisustuksesta ja vaikka mistä. Olen nyt ymmärtänyt, että nuo kuvat, joiden kautta vain joskus haaveilin olivatkin autenttisia kuvia elämästä. Tuo tunnetila kuvien kautta kosketti minua aina vain hetkellisesti. Halusin kokea sitä lisää. Löytää sen aidosti elämästäni. Aidosta elämästäni.Tunnetta on hyvin vaikea kuvailla. Ehkä vähän sellainen kupliva raikas henkäys jossain sielun syövereissä. Haaveilin siis aidosta onnellisuudesta.

Ruuhkavuodet kuitenkin pitivät minut hyvin kiireisenä ja kiinni jossakin muussa. Ehkä siinä opitussa tunnetilassa, jossa en kyllä kieltämättä kovin hyvin viihtynyt. Eikä se ollut edes mistään tietystä asiasta johtuvaa vaan haaveilin jostain muunlaisesta kokonaisvaltaisesta tunnetilasta. Onnellisuudesta. Kokonaisvaltaisesta onnellisuudesta. Nyt olen löytänyt nuo samaiset kuvat minun elämästäni autenttisina. Todellisina. Aitoina kuvina. Nyt minulla on tuo kaikki omassa elämässäni. Omassa itsessäni. Voin tuntea tuon tunteen koska tahansa. Annan itselleni luvan siihen. En tunne huonoa omaatuntoa tunteesta vaan tiedän ansainneeni sen.

Aivan mahtavuutta. Se tunne kun maailma ympärilläsi nostattaa ihosi kananlihalle. Elämän tarjoilema ainutlaatuisuus palan kurkkuusi. Maailman mahdollisuuksien lukemattomuus kyyneleen silmäkulmaasi. Edessäsi avautuva tulevaisuus autuuden tunteen sydämeesi. Häkellyksentunteen. Sanattomuuden. Pakahduksen tunteen rinnassansa. Kasvun loputtomuuden tunteen sielussansa. Huikeutta. Siis aivan mahtavan huikeita tunnetiloja.

Elän elämääni onnellisen tietoinen siitä, että elämällä on minua varten vielä paljon upeita asioita varattuna. Jotakin sellaista, jonka olemassaolosta en ole edes uskaltanut unelmoida. Tiedän, että elämääni virtaa hyviä asioita kunhan vain annan niiden virrata. Enkä vastustele. Tiedän, että tulen vetämään puoleeni niitä arvoja, joita itse edustan. Tiedän, että tulee vielä joku, jonka arvomaailma ja henkisyydentaso vastaa omaani. Joku, joka uskaltaa aidosti rakastaa minua. Joku, joka uskaltaa vastata minulle samalla mitalla. Joku, joka on tasavertainen kanssani. Uskaltaen olla oma aito itsensä. Uskaltaen elää unelmaansa täysillä todeksi. Uskaltaen kääntää suuntaansa mikäli siltä tuntuu. Uskaltaen olla riippumaton ja vapaa elääkseen. Elääkseen elämää.

  

Olen siis omakohtaisesti kokenut miten ihminen voi oppia uusia muotoja aistia maailmaa. Muistan kuulleeni monen monta kertaa, että vanha koira ei uusia temppuja opi ja niin se varmaan onkin. Mutta sillä lisäyksellä, että mikäli se ei halua oppia. Moni pähkäilee ajatuksen kanssa, että ei tiedä, miten tulla onnelliseksi. Onnelliseksi tullaan ainoastaan omasta tahdosta. Usein se on jokin tapahtuma elämässä, joka herättää elämänuteliaisuuden. Silloin herää sisäinen uteliaisuus todellista elämää kohtaan. Uteliaisuus kokeilla uutta. Etsiä elämää. Nähdä universumi itsensä ulkopuolella. Astua mukavuusalueensa ulkopuolelle. Hakea sieltä niitä elämisenmuotoja, jotka ovat itseään varten, mutta joiden olemassaolosta ei ole edes tiennyt.

Löydettyään itseään tyydyttävät elämisenmuodot, tulee onni automaattisesti osaksi olemista. Osaksi ihmistä. Sillä kaikki on meissä itsessämme, mutta ulkopuoliset tekijät vain herättävät ne meissä. Herättävät todella. Onnen, rakkauden, ilon, autuuden. Meidän pitää vain palata sinne, missä olemme kokeneet ja tunteneet tuon tunteen itsessämme. Tai löytää aivan uusi paikka kokeaksemme sen. Mutta meidän pitää harjoitella. Harjoitella tunnetiloja itsessämme. Saada kokemusta. Vain siten opimme tunnistamaan sen, mikä on meissä itsessämme ja mikä on opittua. Mikä herättää sen tietyn tunnetilan, jota niin kiihkeästi etsimme, meissä.

Itse olen pohtinut usein sitä, mitä on rakkaus. Luulinhan olevani rakkaudentäyteinen ihminen ja ihmettelin, miten minun rakkauteni ei löydä kaikupohjaa. Kuvittelin, että vastarakkauden löytäminen on helppoa kuin heinänteko, jos vain itse rakastaa. Mutta ei. Ei se niin mene. Tai meneehän se niin mikäli tyytyy siihen mihin on tottunut. Pitkään ajattelin rakkauden olevan vain sellainen tunne, jota tunsin liittomme loppuvaiheessa lasteni isää kohtaan. Tunne, jossa toisen kanssa tulee hyvin toimeen. Huumorintaju pelaa. Halaus, joka lämmittää, kun maailma tuntuu kohtelevan epäreilusti.

Niin, minulle olisi riittänyt tuo opittu tunnetila, jossa olin tyytyväinen. Jossa tunsin, että minusta välitetään. Mutta ei. Maailmankaikkeus on ymmärtänyt, että minä haluan jotakin muuta. Jotakin muuta, jota en ollut vielä oppinut. Rakkautta. Aitoa sydämenrakkautta. Kunnioitusta. Arvostusta. Tasavertaista kumppania, joka ymmärtää ja hyväksyy, että olen Persoona. Persoonastani en sitten tingi. En piirun vertaa. Mutta olen valmis samaan. Kunnioittamaan toista Persoonana. Omana ainutlaatuisena sellaisena. Elämässä omaa elämäänsä. Omaa unelmaansa. Sillä niistähän minäkin elän. Jos haluaa saada on myös annettava. Vaikka minun on pitänyt opetelle fraasi toisin päin – jos haluaa antaa on myös saatava.

Minä en enää ajattele, että jos vain sen saavuttaisin tai sen saisin elämääni, olisin onnellinen. Ei, minä olen onnellinen tässä ja nyt. Tässä ainutlaatuisessa omassa hetkessäni. Eläen todeksi elämää. Se, mitä minä olen elämässäni saavuttanut ja saanut kokea ovat suurenmoisia asioita. Kaikkine vastoinkäymisineenkin. Ne ovat valmistelleet minua olemaan se Persoona kuka todella olen. Persoona, joka toisia ihastuttaa ja toisia vihastuttaa. Niin, niin se tulee aina olemaan. Mutta olen onnellinen, mikäli herätän tunteita suuntaan ja toiseen, sillä silloin tiedän, että en vain ole vaan elän.

  

Minä olen onnellisin omassa elämässäni. Mitä sinä olet?

Kymppilinja: Onnellisempi

Lyrics:

Päivä päivältä löydän enemmän tästä näin

Ja mä oon valmis uhraamaan kaiken tän eteen

Hetki hetkeltä tää vie multa vaan enemmän

Ja mä oon onnellisempi nyt kuin koskaan ennen

niin oon mäki ja mä oon

Väärä mies valistaan jos rahaa haluut tienata

Mä valitan että rikastun vaan taskuist viedään rahat

Mut köyhä antaa vähemmästki omaisuudestaan

Ota kaikki pois en oo rikas muutenkaan

Mä kerron puolia mitä mä tästä löydänkään

Kouluski viittaa paskabiiseis jossa pysyy köyhän

Mut kaikkeen tottuu ku tietää mitä on onnellisuus

Mun kehotus on (älä muita polje sivuun)

Joka päivä mul on hengenveto jälellä vähemmän

Siks on pakko kävellä eteenpäin pysähtymät lepäämään

Päivä kerrallaan askel etäämmäs

Alkuun uus aamu uus loppu elämän alku

Emmä tällä saa kasaan tilii ei tää oo ammattini

Ainoo loiste mun hampaissa on hammaskivi

Silti mun päivä mun kuukausi mun vuosi

On siihen asti ku synnit allekirjottaa tuomion

Laskee taifuuni tän kylmän kaupungin kosteiden kivien

Jossa kuopatut haaveet jää varjoon nosteiden tilien

Tuhottu paratiisi hetkellisen nautinnon

Joka kätkee allensa kaupungin joka niin kaunis on

Tyrkyttää kykyjä pitää yllyttää kysyntää

Et pääsee ylipäätään yli aitojen nykyään

Hyvää hyvyyttä näkee niin harvoin tylyissä katseissa kadulla

Silti jokin mun sisäl sytyttää

Oon nähny hiekkalaatikot oon nähny sutki

Ja pudistellu olkapäiltä suomiräpin tuhkii

Ku raja tuli vastaan se auras tielle mutkii

Mut onneks joskus tajus itte pitää suun kii

Ei oo helppoi tai vaikeita reittii

Mut jos oot pilannu kasvos ei sitä korjaa meikki

Emmä tarvi palkintoo tiedän että valmiin oon

Tekeen sitä sydämmellä saaden siitä nautintoo

Mä pystyn tekemään sen

Täst yhä eteenpäin meen

Mä pystyn tekemään sen

Mitä tarvitsen

Sä pystyt tekemään sen

Täst yhä eteenpäin meet

Sä pystyt tekemään sen

Mitä tarvit


Lähde: Lirama.net

Omituisten höpöttäjien kerho

Juttelimme aikuisen tyttäreni kanssa juuri yhtenä päivänä aiheesta avoimuus. Hän pyysi minua nätisti olemaan hiljaa mikäli tapaan tiettyjä ihmisiä hänen elämässään. ’Älä sitten kiltti mene höpöttämään miten sinulla on tapana höpötellä aina asioista, tiedätkö?’ Niin, tiedänhän minä. Sanoin, että ei ihmiset välitä vaikka menen kertomaan heille kuinka sinä pidät heistä. Mieti omalle kohdallesi, jos joku kolmas persoona tulee kertomaan sinulle jonkun toisen pitävän sinusta. Sinähän vain tykkäisit siitä ja se tuottaisi sinulle mielihyvää.

Mutta kyllä. Ymmärrän häntä. Erittäin hyvin. Keskustelumme siirtyi omaan äitiini. Tyttäreni mammaan. Ymmärsin siis täydellisesti mitä hän tarkoitti. Minä olin ollut itse niin monesti siinä samassa tilanteessa oman äitini kanssa. Tuntenut kuin häpeänpuna on laskeutunut kasvoilleni äitini avatessaan sanaisen arkkunsa. Voi minä niin tiesin mistä hän puhui.  Siinä siirtäessäni sympatiani tyttäreni harteille ymmärsi hänkin jo naissukumme kirouksen, joka loppu viimeksi taitaa kuitenkin olla siunaus. Avoimuus ja aitous.

Siinä tyttäreni pukiessa avoimuuden ja aitouden viittaa omille harteilleen palasi hän omassa olemisessaan juuri samaiseen tilaan mistä hän muistutteli minua ja josta muistelin omaa suhdettani äitiini. Kuinka monen monta kertaa olen tuntenut häpeää oman äitini avoimuudesta ja vilpittömyydestä. Ja kuinka monen monta kertaa olen itse toiminut juuri siten tytärtäni kohtaan mistä olen tuntenut häpeää oman äitini seurassa. Siinä samassa oma tyttäreni sai viitan laskeutumaan omille harteilleen ja totesi, että niin, kylläpä hänkin välillä tuntee häpeää omasta avoimuudestaan ja höpöttämisestään. Mutta ei voi sille mitään. Tiedän, oma äitini on usein sanonut, että on päättänyt olla hiljaa ja vähemmän avoin. Samoin olen minä tehnyt. Päättänyt lukuisia kertoja omassa elämässäni olla sulkeutuneempi. Kuitenkaan koskaan onnistumatta siinä.

On se kumma juttu. Se kuinka meidän maailmassamme tunnetaan syyllisyyttä ja häpeää omasta rehellisyydestä ja avoimuudesta. Pystyn samaistumaan täydellisesti myös oman tyttäreni häpeäntunteeseen. Minä itsekin kun heittäydyn melko naivisti ihmisten keskuuteen. Saatan jo heti ensi tapaamisella höpötellä sitä sun tätä ja erittäin henkilökohtaistakin tarinaa. Mutta ei ihme. Kuka on seurannut blogiani tietää kyllä, että avoimuus ei ole ongelma minulle, mutta avoimuuden aiheuttama morkkis, krapula saattaa olla välistä kovakin.

Onko tuo dilemma minussa vai tunteeko muutkin avoimet ihmiset samalla lailla. Onko rehellisyys ja aitous kansakuntamme  keskuudessa kirous. Aiheuttaako se näppylöitä kanssaihmisissämme vai miksi kummassa tunnen häpeää tai myötähäpeää sukumme naisten ollessa avoimia. Hyvin avoimia. Vai onko meillä vain tavallista suurempi tarve puhua. Kirjoittaa. Esiintyä. Ilmaista itseämme. Onko sekin kärsimyskehoa, jota pyrimme itsemme ilmaisun kautta parantamaan.

Kyllä kummallisia asioita kumpuaa jostakin yhdestä pienestä ajatuksesta tai sanasta. Ikään kuin joku nappaisi lankakerän langan päästä kiinni ja kerä alkaisi purkaantumaan. Ajatusmaailma alkaa pohtimaan ja pohtimaan. Pohtii pohtimasta päästyään. Välistä tuntuu, että enää ei maailmassa riitä aiheita, joita pohtia ja sitten jälleen tulee jokin ajatus. Kuningasajatus, jota alkaa pohtimaan. Tietäen, että jotakin tapahtuu minussa. Tietäen, että jokin solmu on jälleen kerran aukeamassa.

Me olemme esimerkkinä toisillemme. Minun äitini avoimuus on tarttunut minuun. Minä olen tartuttanut sen tyttäreeni ja aivan varmasi myös toiseen tyttäreeni. Minun äitini on esimerkillään auttanut muita. Auttanut minua oivaltamaan. Ystävääni ymmärtämään. Tiedän, että vaikka aika ei vielä ole, mutta jonain päivänä omat tyttäreni ymmärtävät, että minun avoimuuteni, joka tänä päivänä tuntuu heistä kiusalliselta, ehkä jopa kiroukselta, muuttuu heidänkin siunauksekseen, mutta aika ei vielä ole. He ymmärtävät sen omaan tahtiinsa. Aivan kuten minäkin olen ymmärtänyt.

Äitini, joka on höpöttänyt höpöttämästä päästyään läpi elämäni. Antanut elämänohjeita ja pyrkinyt helpottamaan minunkin elämääni. Jakamaan iloa ja onnea, jonka on löytänyt omaan elämäänsä. Kertomaan omaa tarinaansa. Minun aikani ei vielä vain ole ollut kypsä. Vasta tänään pystyn ymmärtämään äitini ärsyttävätkin neuvot, jotka ovat juuri niitä samoja, joita itse pohdiskelen. Joita itse jaan eteenpäin. 

Tänään pystyn ymmärtämään kuinka suurta rakkautta nuo neuvot ovat sisältäneet. Mutta, aikani ymmmärtää on vasta nyt. Vasta tänään pystyn vilpittömästi ja aidosti ymmärtämään äitini maailmaa. Vasta nyt huomaan, että olen kuin äitini. Olen äiti omille tyttärilleni samalla lailla kuin oma äitini on ollut minulle. On minulla ollut hyvä ja aito äiti. Sitä minä haluan itsekin olla. Hän on kasvattanut minua parhaalla mahdollisella tavalla. Kuten minä olen kasvattanut omia lapsiani. Olen ymmärtänyt, että äiti on äiti. Se on minussa. Se ei ole vain sana sanojen joukossa. Se ei milloinkaan muutu. Äiti on maanpäällinen tehtävä. Ja me suoriudumme siitä juuri niin hyvin kuin haluamme ja on tarkoitettu.

Nyt olen ymmärtänyt, että olemalla vanhempina kuinka syyllisyydentunnoissamme tahansa, kasvaa meidän lapsistamme juuri niitä persoonia kuin kuuluukin kasvaa. Niin hyvässä kuin pahassakin. Syyllisyydentunto on siten turhaa. Ei sillä mitä minä yritän lapselleni sanoa ole kovinkaan paljon sillä hetkellä merkitystä mikäli hän ei halua neuvojani vastaanottaa, sillä hän vastaanottaa ne sillä hetkellä, kun on valmis. Vasta sillä hetkellä lausumillani sanoilla on merkitystä eikä ne ole mennyt hukkaan. 

Kuten kaikessa, emme voi ajatella tai elää muiden puolesta, olemme vastuussa ainoastaan omasta elämästämme. Meidän tehtävämme on tarjota rakkautemme hedelmille ainoastaan kasvualusta. Paras mahdollinen sellainen. Johon itse uskomme kullakin kasvun hetkellä. Sen jälkeen nuo rakkautemme hedelmät itse oman elämänsä edetessä ottavat tai ovat ottamatta hyödyn irti opeistaan. Sitten, kun niiden aika on. Heidänkin tultuaan täysi-ikäisiksi ovat he vastuussa omasta elämästään. Ei sen vähempää eikä enempää. Annetaan jokaisen kukan kukkia. Leppäkertun lentää. Linnun laulaa. Elää omaa ainutlaatuista elämäänsä. Tässä ja nyt. Ainutlaatuisessa hetkessä, joka on käsillä juuri sillä hetkellä kuin kulloinkin on.

Absoluuttinen totuus

Otsikko saattaa olla hieman hämäävä. Voiko sellaista olla olemassakaan. Monien mielestä kyllä. Absoluuttinen totuus löytyy omista mielipiteistä, kokemuksista tai painetusta sanasta. Niin tiedämmehän me jokainen, että joka ikinen edellä mainituista totuuksista oikeasti on vain yhden ihmisen tai kenties isommankin joukkion yleiseksi havaittuja totuuksia tai oikeammin kokemuksia. Se mikä minulle on absoluuttinen totuus ei ole sitä välttämättä sinulle, mutta minä hyväksyn sen. Minun tarkoitukseni kirjoittajana on saada ihmiset ajattelemaan. Laajentamaan omaa maailmankuvaansa omien ajatustensa kautta. Tämähän on siis vain tarina minusta ja minun ajatuksistani.

Olen kasvanut ympäristössä, jossa olen päässyt kuulemaan viisauksia ja monet, todella monet niistä viisauksista ovatkin totisinta totta ja toimii myös minun elämässäni. Olen kuitenkin aina ollut hyvin korkeamoraalinen ihminen. Jopa ääripään edustaja.  Olen ollut hyvin kuuliainen auktoriteettien kunnioittaja unohtaen, että myös minulle on annettu aivot, joilla ajatella ihan itse.Toki korkea moraali on hyvä asia erittäin monella saralla, mutta kun tarkastelen itseäni, moraalius menee jopa yli oman ymmärrykseni. Pyrin edelleen täydellisyyteen vaikka en edes pysty määrittelemään mitä täydellisyys on, sillä sellaista ei ole olemassakaan. Kuten tiedämme.

Minua on huolestuttanut viime aikoina oman käytökseni oikeudenmukaisuus suhteessa siihen mitä sanon olevani. Olen äärettömän ankara itselleni ajoittain ja hyvin, hyvin ehdoton. Rajanveto on vaikeaa, sillä usein uhraan itseni pyrkiessäni oikeaoppiseen oikeudenmukaisuuteen. Ja se taitaa kantaa hedelmää tuolta korkean moraalini puolelta. Olen kyllä ihminen, joka haluaa perehtyä täysillä asiaansa ja saada kaiken hyödyn irti oppinsa tiellä. Tarkoitan sitä kaikessa; työssä, harrastuksissa, ihmissuhteissa ja tietenkin tässä kasvussa. Olen siis perusteellinen ihminen. Pyrin aina tekemisissäni ideaalisuoritukseen. Niin, onko se nyt niin huono asia. Kunhan ymmärtää, että täydellisyyttä ei ole eikä enemmän suorittamiseen ole tarvetta mikäli vähempi riittää.

Niin ja kyllä. Minä itse uskon omassa olemassani absoluuttiseen totuuteen. Siihen, että minä itsessäni tiedän, mikä minulle on parasta ja mitä osa-alueita minun tulee kehittää. Ongelmahan tulee esille silloin, kun olen sosiaalisessa kanssakäymisessä ihmisten kanssa. Olen siis hyvin vahva omissa mielipiteissäni mikä lieneekin tekevän minusta melko hankalankin persoonan. Mutta toisaalta annan tilaa myös muiden ilmaista itseään ja uskokaa pois, osaan olla myös hiljaa mikäli huomaan, että yhteyttä ei ole. En käytä energiaani sellaiseen, joka valuu hukkaan. En siis enää. Mutta on ollut aikoja, että olen kuvitellut pystyväni muuttamaan toisen negatiivista katsontakantaa. Mutta ei, se ei siis onnistu, sen jokainen voi tehdä ainoastaan itse. Voin vain herätellä toista ajattelemaan niillä meille jokaiselle annetuilla omilla aivoilla.

Tunnen itseni hurjan usein vastarannan kiiskeksi. Olen kyseenalaistaja. Haluan aina myös toisen näkemyksen asioihin. Ja se liittyy nimenomaan ehdottomaan totuuteen. Ihmisillä on tapana uskoa yksipuoliseen kuulemiseen tai painettuun sanaan. Ei anneta omalle ajatustyölle mitään arvoa. Ei haluta perehtyä asioihin vaan annetaan tuomio kuulematta toista osapuolta lainkaan. Tämä pätee kaikessa. Julkisuudessa, avioeroissa, kiusaamistapauksissa ja niin edelleen. On jotenkin niin helppoa lähteä sotaan siltä istumalta. Ilman minkäänlaista harkintaa.

Julkkis taitaa olla listattuna joskus yhdeksi tavoitelluimmista toiveammateista nuorisomme keskuudessa. Unohtaen, että julkisuus on vain välttämätön työväline monen ammattikunnan keskuudessa. Se armoton maailma. Se sama paikka, jossa nykyään riistetään ihmisarvo. Vedotaan sananvapauteen ja kirjoitetaan mitä sattuu. Ja me uskotaan ja tuomitaan ihmiset kolmannen osapuolen mielipiteen pohjalta. Menestyksellä on siis hintansa. Aina. Niin hyvässä kuin pahassa. Mietitään sitä seuraavan kerran kauhistellessamme lööppejä. Niissäkään kun ei useinkaan kerrota sitä ehdotonta totuutta.

Ehdoton totuus kun siis lähtee meistä itsestämme ja palaa meihin itseemme. Juuri sen tasoisena kuin se meissä itsessämme on. Meidän ajatusmaailmamme edustaa sitä ketä me olemme. Todella. Ja se herättääkin kysymyksen miksi kummassa meidän ihmiskuntamme ajatusmaailma on niin kovin myrkyttynyt? Miten kummassa joka puolella kuulee ja näkee panettelua ja negatiivista kaikua ja etenkin sitä tapahtuu positiivisuuden ja menestyksen kustannuksella. 

Niinpä, se kertoo panettelijan ja negatiivisajattelijan omasta myrkyttyneestä mielestä ja pahasta olosta, joten seuraavan kerran kun sinun mieleesi nousee negatiivisia ajatuksia muista ihmisistä tai heidän menestyksestään, tarkastele aidosti miksi todella ajattelet niin. Heräävätkö ajatukset sinussa aidosti, onko ajatukset tarkoituksenmukaisia vai ärsyttääkö toiset sinua oman saamattomuutesi tai elämättömän elämäsi vuoksi? Aseta itsesi samaan asemaan ja mieti, olisiko sinulla mahdollisuus olla joskus vastaavanlaisessa tilanteessa, miten itse kokisit tilanteen, miksi toinen on ajautunut tilanteeseen, onko hän voinut ennakoida tilannetta, onko hän tehnyt sinulle jotain pahaa, onko hän riistänyt sinulta jotakin, sillä sinä et ole sen oikeutetumpi riistämään toisen onnea oman epäonnesi keskellä. Mielestäni melko loogista. Eikö totta!

Empatia ja kokonaisvaltaisempi kuva tapahtumista voisi olla avain muun maailman hyväksymiseen. Niin ja tietenkin se positiivinen asenne. Vaatii opettelua ajatella positiivisesti ja katkaista siivet negatiivisuudelta ja kateudelta, sillä kateuskin kun on tekijä, joka on meissä jokaisessa. Kateuteen suurin tekijä on tyytymättömyys omassa elämässänsä. Ja jos sinulle ei vielä ole selvinnyt, niin siihen on mahdollisuus tehdä muutos – meidän jokaisen. Se vaatii päättäväisyyttä ja rohkeutta, mutta se on mahdollista. Joten nyt vain treenaamaan kovasti ja katkaisemaan kateudelta ja katkeruudelta siivet. Tuhoamaan ne omasta elämästään. Pyrkien muistamaan, että jokaisella on mahdollisuus. Mahdollisuus onnelliseen elämään. Onnellinen elämä ei ole mahdollista kateuden, katkeruuden ja negatiivisuuden keskellä. Siis aidosti onnellinen elämä.

Minusta tuntuu, että jokainen onnellinen ihminen on kohdannut tyytymättömyyden itsessään ja omassa elämässään. Siksi heistä on tullut onnellisia. He ovat ottaneet oman elämänsä haltuun. He elävät omaa ainutlaatuista elämäänsä. Täysillä. He ovat lakanneet unelmoimasta elämänsä paremmasta huomisesta. Tulevaisuudesta. Eläen unelmiaan todeksi. Eläen tänään. Tässä ja nyt. Joka ikinen päivä. Nauttien elämänsä ainutlaatuisuudesta. Eläen oman elämänsä absoluuttista totuutta itsensä kautta.

Elämäni ihanuutta

On harmaa marraskuinen aamu. Olen tietenkin herännyt jo hyvissä ajoin. Mikä kumma on, kun aina viikonloppuisin tunnun heräävän paljon aikaisemmin ja vieläpä ilman kellonpirinöitä kuin arkisin. Lasken itselleni mukiin kahvia, sekoitan joukkoon vanilijaisen kerman  ja alan valmistautumaan aamuiseen luontoretkeemme rakkaan ystäväni kanssa. Valmistelen tikkupullataikinan. Pakkaan reppuun tarpeita tulentekoa ja varhaista, luonnonläheistä lounastamme varten.

Teemme aina silloin tällöin yhdessä pieniä irtiottoja arjesta. Luojan kiitos minulla on sellainen ystävä. Ystävä, joka asuu lähelläni, joka nauttii samoista asioista kanssani. Ystävä, joka on vilpittömän iloinen ja onnellinen yhteisistä hetkistämme. Tarina takanamme on jo ikäloppu, lähes 30 vuoden takaa alkanut. Kliseinenkin tarina, kuinka lyhyen tuttavuutemme jälkeen ajauduimme erillemme ja kuinka elämä myöhemmin saattoi meidät jälleen takaisin toistemme elämään. Ruuhkavuotemme pitivät meidät ystävinä ja yhdessä, mutta eivät kovinkaan läheisinä kunnes nyt keski-ikäisenä on tullut jälleen meidän aikamme. Lunastaa Ystävyytemme takaisin. Ystävyys isolla Y:llä.

Otamme vielä puukatoksestani muutaman kuivan puun repunjatkeeksi ja jännäämme saadaanko nuotiota syttymään niillä välineillä. Lähdemme kohti Lemmenlaaksoa. Patikoimme pidemmän kaavan mukaan ja viimein saavumme nuotiopaikalle. Kauhean suurta nautintoa ei patikointi tuottanut, sillä polut ovat mudasta ja märistä lehdistä liukkaat, joten katse pitää pitää tiukasti jalkatyöskentelyssä.

Saavumme nuotiopaikalle ja alamme rakentamaan nuotiota samantein. Nuotiopohja  on aivan litimärkä ja vanhat sanomalehdet paikanpäällä suojauksesta huolimatta on kosteita kelistä. Sytytellään sanomalehtiä ja puhalletaan liekkiä suuremmaksi ja pian luontoäiti meidät palkitseekin uutterasta uurastuksestamme. Nuotio alkaa nätisti ritistä ja rätistä ja liekki saa pienestä tuulenpuuskasta tuulta alleen. Kohta meillä on jo ihan mukavan oloinen tuli nuotiossa.

Sunnuntai aamuna herään jälleen ensimmäisen kerran aikaisin, mutta en jaksa nousta vielä. Ajattelen kölliväni sängynpohjalla ihan kaikessa rauhassa ja seuraavan kerran heräänkin taivaalliseen auringonpaisteeseen. Auringonsäteet kutkuttelevat kasvojani ja ihoani. Käännähdän ja huomaan kellon olevan jo hyvän matkaa aamupäivän puolella. No, mitäpä tuosta, tänään ei ole kiire minnekään. Elämä kulkee kyllä ilman kiirettäkin. Heräilen hitaasti, otan ajan lungisti ja päätän ansainneeni hitaan ja laiskan lopetuksen touhua täynnä olleelle viikolle.

Haluan ottaa kaiken irti nautinnosta ja herkutella pikkaisen. Alan paistamaan periamerikkalaisia pannukakkuja. Kaivan netistä amerikkalaisten pannukakkujen ohjeen. Olen kyllä melko kriittinen aina nettiohjeiden kanssa, mutta nyt onnisti. Aivan taivaallisen herkullisia. Päälle perinteistä vaahresiirappia ja pakastimesta luonnonmustikoita, jotka tällaisia hetkiä varten olen sinne kerännyt ja säilönyt.

Nuo silittämättömät pyykit saunanlauteilla kalvavat samaan aikaan mieltäni. Mutta ihan vähäsen vaan. Niitä on sinne nimittäin kertynyt jo jonkin aikaa. Kaapithan jo tässä vaiheessa pullottavat puhtaiden vaatteiden tyhjyyttä. Mutta olen niin monet ihanat ilmat menettänyt siivotessani ja silittäessäni enkä aio tämän syksyn ensimmäistä pakkaspäivää auringonpaisteineen ohittaa. En. 

Hiippailen puolen päivän jälkeen aamutakissani ja pinkeissä reinoissani varastoon etsimään kadonneita lämpöhousujani. Naapurin vanhempaa rouvaa nätisti tervehtien. Tunnen hänen ajatuksensa väkisinkin päälläni. ’Mistään kotoisin, että tähän aikaan vielä yövaatteissa liikutaan.’ Niin ne sukupolvet muuttuvat. Minä uskallan antaa itselleni armoa ja nauttia elämästäni tavallani. No, ehkä pisteet nousevat, kun hän huomaa, että olen valmistautumassa pitkälle lenkille. Tai sitten ei, mutta en minä välitä. Jokainen eläköön omaa elämäänsä kuten parhaakseen näkee.

Nautin jokaisesta askeleesta, jonka otan. Iloitsen tutuksi käyneestä reitistä, jota kuljen. Haluaisin ostaa joka toisen talon Hakalantieltä. Ihailen samoja taloja ja huikeaa maalaismaisemaa kerta toisensa jälkeen vain enemmän ja enemmän. Saavun Tuusulanjärvelle ja löydän aivan jumalaisen rantakallion, josta ihailen uskomattoman uniikkia maisemaa kevyine jäänhilepeitteineen järven pinnassa. Puiden, auringon, rakennusten ja jopa pilvien kuvastusta veden hiljaisen hileisestä pinnasta. Huikeaa.

Pitkän lenkin virkistävässä säässä huipentaa kotiinpaluu. Sytytän kynttilät ja vanilijantuoksuisen suitsuketikun. Laitan mukavat vaatteet päälle. Meditatiivista musiikkia soimaan. Levitän joogamattoni keskelle olohuonetta ja asennoidun pitkästä aikaa joogaamaan. Nimenomaan joogaamaan kotona itsekseni. On se hassua miten paljon helpompaa se on salilla ohjatuilla tunnilla.

Minä olen nyt neljäkymmentä ja ylpeä siitä. Nainen parhaassa iässä. Tarpeeksi kypsä ja kokenut uskaltaakseen elää ja olla rohkea nainen. Olla se kuka on. Kuitenkin vielä nuori ja elinvoimainen tehdäkseen elämästään totta. Elääkseen itseään varten. Elääkseen MINUA varten. Todistetusti siis tuo klisee ’nainen parhaassa iässä’ on lunastanut paikkansa myös minun elämässäni. Elämässäni, joka on totta. Joka on aitoa. Joka on tässä ja nyt. Jonka näen mahdollisuutena. Edessäni siintävänä tulevaisuutena. Aavana ulappana. Puhtaana kankaana, jonka kuvan maalaan minä itse. Minä itse, ei kukaan muu.

Näen edessäni tähtitaivaan, metsänsiimeen, aavan vee'en.

Näen edessäni maailman, universumin, maailmankaikkeuden.  

Näen edessäni ihmeen.

Huikea näkymä on loputon, päättymätön, elämä rajaton. 

-Lovebug- 

Huijareitten valtakunnassa kaikki hyvin?

Minusta on pikkuhiljaa alkanut tuntumaan, että elämme huijareitten valtakunnassa. Maailmassa, jossa Robin Hoodit mairea hymy huulillaan varastavat niiltä, ketkä ovat kolikkopussinsa nyörinsuut höllällä. Sillä erolla, että nämä Robin Hoodit varastavat keneltä tahansa ja ainoastaan omaan tarkoitukseensa. Ahneus hallitsee valtakuntaamme ja on tyhjiä ’myyntipuheita ja perusteluita’ täynnä, jotka soivat korvissani valheena.

Itse kuljen rehellisyyden ja aitouden polkua uskoen, että sillä on merkitystä. Todella merkitystä. Ehkä tosiaan kuvittelen, mutta kuvittelen silti. Kuvittelen, että olemalla aito, minulle ollaan aitoja. Olemalla rehellinen, minulle ollaan rehellisiä. Olemalla itse luotettava, minä voin luottaa. Niin, nythän olisi sopiva hetki lausahtaa, että tyttö hyvä, oletpa sinä naiivi. Kyllä, allekirjoitan itsekin tuon lausahduksen ja hyvällä omallatunnollakin vielä. Olen naiivi ja luotan ihmisiin. Eikö se ole peruslähtökohta tässä ainutlaatuisessa maailmassamme? Eikö sen pitäisi olla meille kaikille elämän itseisarvo, olla rehellisiä. Olla sitä mitä me aidosti itsessämme olemme. Sillä epärehellisyys on ainoastaan pelkoa ja negatiivista oman edun tavoittelua.

Minulla on tarkka vainu. Niin tarkka, että välillä jopa pelkään sitä itseään. Vainuan ihmisten kuoren alle. Näen sieluun. Tunnen milloin minun pitäisi olla varuillani. Tarkastellessani kohtaamiani ihmisiä, jotka ovat käyttäneet minua hyväkseen tai pettäneet totaalisesti luottamukseni huomaan, että olen vaistonnut epärehellisyyden, mutta olen pelännyt sen kenties tarttuvan ja siksi haudannut tuntemuksen jonnekin sieluni syövereihin.

Yritän saada tarkoitusperästä kiinni ja päädyn jälleen samaan kaavaan, johon niin monta kertaa aikaisemminkin. Kohtaan pelon itsessäni olla täydellisesti minä. Pelon luottaa omaan olemiseeni, jota niin kovasti taukoamatta olen harjoitellut. Unohtaen, että oma rehellisyyteni on ja pysyy vaikka toisen persoonan epärehellisyys yrittää sitä hämätä. Unohtaen, että antaessani vallan toisen epärehellisyydelle tai ahneudelle, omalla rehellisyydelläni ei ole arvoa. Taisteluni on siten hyödytön. Ymmärtämättä, että puhumattomuudella annan valtaa vääryydelle. Lakaisten yhteiskuntamme vääryydet maton alle. Antaen vääryyden ja pahuuden kasvaa kasvamistaan.

Olen niin kovasti pyrkinyt olemaan rehellinen, että olen unohtanut kokonaan oman etuni. ’Oma etu’ kalskahtaa korvissani pahasti. Mutta olenhan tähän mennessä jo oppinut itsekkyyden, oman tahdon, itserakkauden ja muiden negatiivisina pidettyjen ominaisuuksien positiivisen puolen. Löytänyt kultaisen keskitien. Olen siis pikku hiljaa ymmärtämässä myös oman etuni. Oppinut pitämään omia puoliani ja ymmärtämään, että ei ole mitään kiveenhakattuja sääntöjä eduista. Kenenkään eduista. Ahneet ottavat ja rikastuvat. Kiltit antavat ja juuri ja juuri tulevat toimeen ahneuden ja röyhkeyden kustannuksella. Meidän tulee nyt nousta parrikaadeille ja huutaa maailmaan rehellisyyden äänellä. Yksikin ääni ratkaisee. Yksikin ääni voi alkaa muutoksen.

Meidän tulee oppia rakastamaan menestystä ja rahaa. Rakastamaan niitä sopivassa suhteessa. Löytää siinäkin tasapaino elämiimme. Emme tehdäksemme rahasta elämän itseisarvoa vaan työkalun itsellemme, jolla selviydymme tässä maanpäällisessä maailmassamme. Jolla voimme taistella pahuutta ja vääryyttä vastaan. Työkalun, jolla voimme itse mitata oman synnyinlahjamme arvoa. Saavuttaaksemme uusia mahdollisuuksia jakaessamme lahjaamme. Tuoden kanssaihmistemme elämiin sellaista, joka on tarkoitettu. Unohtamatta kuitenkaan koskaan sitä tosiasiaa, että elämän todellista menestystä mitataan viimekädessä aina ihmisarvona.

Tässä etsiessäni elämääni olen joutunut romuttamaan kaikki modernit käsitteet ja hakemaan ääripäätä jostain ihan muualta. Olen joutunut kyseenalaistamaan nyky-yhteiskuntamme koneistoa ja käynyt jokaista komponenttia kohta kohdalta läpi. Olen pyrkinyt hakemaan elämääni sisältöä vastakohtien kautta löytääkseni kultaisen keskitien. Kaikessa. Ihan kaikessa. Käyden tiukkaa ja armotonta keskustelua itseni kanssa siitä balanssista, jota olen elämääni etsinyt.

Nyt huomaan olevani vaiheessa, jossa henkinen minuuteni ottaa mittaa materialistisesta maailmasta rahan muodossa. Olen ymmärtänyt, että en anna materialismin hallita minuuttani tai en anna sen määritellä arvoani. Annan luvan menestykselle virrata elämääni. Nyt olen valmis. Olen ymmärtänyt, että menestyäkseni, tulee minun pyytää sitä. Ymmärtänyt, että pyyteettömyys kaikessa kauneudessaan ei tuo leipää minun pöytääni. Ei lämmikettä kylmeneviin talvi-iltoihini. Eikä kattoa pääni päälle. Ymmärtänyt, että me emme elä hyvällä tahdolla emmekä pyhällä hengellä.

Se, mitä minä edustan. Se, miten miten minä kanssaihmisiäni kohtelen. Se, mitä minä suullani lausun. On se, mikä määritää kuka minä olen. Mammona tuo vain mahdollisuuden elää elämäni unelmaa todeksi sydämeni viitoittamaa tietä. Olla esimerkkinä. Jakaa minun synnyinlahjaani. Auttaa muita kanssamatkaajiani uskomaan unelmaansa tullakseen juuri niiksi persooniksi keitä he ovat. Uskomaan, että elämäänsä on mahdollista elää kuten itse haluaa. Menestyä riippumatta muiden mielipiteistä tai panettelusta. Uskomaan, että silloin, kun itse uskoo niin onnistuu. Eikä muulla ole väliä.

Unohtamatta, että todellinen menestyjä on kuitenkin se, joka menestyy rehellisyydellä ja aitoudella. Riistämättä keneltäkään. Antaen yhtä paljon kuin saa. Pyrkimättä etsimään oikoreittejä saadakseen enemmän kuin antaa. Ymmärtäen oman lahjansa jakaa iloa kanssaihmistensä elämään. Huumaantumatta saamastaan suosiosta tai suitsutuksesta vaan suhtautuen siihen kannustuksena jatkaa eteenpäin. Ymmärtäen, että raha ei tuo mukanaan onnea, kultaa eikä kunniaa. Vaan menestys elämässä. Menestys, jossa saa ja antaa itsestään maailmankaikkeudelle. Sopivan täydellisessä balanssissa.

Tyyneysrukous:

”Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. 
Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”

Nuorallatanssija

On marraskuu. Vaeltelen pitkin ainutlaatuisia kulttuurimaisemia. Katselen ympärilleni. Nautin suunnattomasti näkemästäni. Värit ovat lakastuneet, mutta se ei haittaa. Ei maailmamme kauneus ole väreistä kiinni. Joka hetki maailma näyttää kauneutensa mikäli vain haluamme nähdä sen. Sillä ei ole väliä paistaako aurinko mikäli sisäinen aurinkomme on elinvoimainen. Sillä ei ole väliä vaikka sataisi märkiä rättejä mikäli hyväksymme sen. Hyväksymme, että märät vaatteet liimaantuvat ihollemme. Hyväksymme, että juuri suoristamat hiuksemme vetävät kiharalle. Hyväksyntä tekee elämästä helpompaa. Paremman paikan olla ja elää.

Me olemme Suomessa etuoikeutettuja. Mielestäni olemme aina olleet. Meillä on mahdollisuus elää ainutlaatuista elämäämme neljän hyvin erilaisen, kauniin vuodenajan keskellä. Silti kuulen liian usein ihmisten valittavan ja valittavan. Miksei aina voisi olla kesä. Miksei aurinko paista aina. Sataisi nyt oikein koko syksyn niin lunta ei tulisi ollenkaan. Kauhean kuuma. Kauhean kylmä. Milloinkaan ei ole hyvä olla. Me elämme liian kriittisessä maailmassa. Me yritämme omilla ajatuksillamme hallita maailmaamme, joka antaa meille koko ajan parastaan kunhan vain haluamme nähdä sen. Emme ole koskaan tyytyväisiä vaikka kuinka hyvin asiamme olisivat. Emme osaa elää tässä hetkessä ja hyväksyä sitä sellaisena kuin se meille kulloinkin tarjoutuu.

Olen viime aikoina kamppaillut kovasti maailmassa, jossa suvaitsevaisuus on täysin vieras käsite. En oikein ole ymmärtänyt mikä oikeus ihmisillä on tuomita toisiaan. Maailma elää parhaillaan hyvin pelokasta elämää. Ihmisiä hyljätään kun erimielisyyksiä syntyy. Suljetaan ovia takanaan, koska erimielisyydet eivät ole soviteltavissa. Tuntuu, että toisten kanssa elämisestä on tullut aina vain vaikeampaa. Mutta joskus niin on tehtävä ja ymmärrettävä, että kaikella on aikansa. Sovittelu ei tuota haluttua tulosta, koska mielipiteet eroavat liikaa. Kun aika on, on uskallettavakin päästää toimimattomiksi käyneistä asioista ja ihmissuhteista irti elämässään, jotta uusille raivautuisi tilaa. Turhaa kuluttaa omaa energiaansa sellaiseen, josta ei itse saa mitään vastinetta.

Olen myös paljon miettinyt maailman uskontoja. Ja siitähän tämä ajatus sitten lähtikin. Olen itse etsinyt elämääni tasapainoa ja sisäistä rauhaa. Olen myös löytänyt sen unohtamatta muutamaa punaista lankaa, jotka itselleni joskus määritin, hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat sekä elää elämääni ilman katkeruutta mistään tai kenellekään.

Lähipiiriini kuuluu vahvasti kristinuskossa olevia ihmisiä. Olen ensimmäistä kertaa kokenut olevani yhtä heidän ajatusmaailmansa kanssa. Olemme puhuneet samaa kieltä. Olen tuntenut iloa siitä. Mutta mitä olen ymmärtänytkään. Se ei riitä. Se, että olen löytänyt rauhan itsessäni ei riitä. Se, että olen päättänyt hyväksyä maailman sellaisena kuin se on uskontoon tai rotuun katsomatta ei käykään kristinuskoville, sillä heidän mielestään muu on pahaa. Yhtä kuin helvetti, jos olen oikein asian ymmärtänyt. Nytpä siis jopa joogatunnille mennessäni tunnen olevani leimattu pahanpalvojaksi, sillä kumarranhan siellä buddhan päitä. Tai kun juoksen zeniläisen opin mukaan olenkin pahan polulla.

Jotenkin olen aina luullut, että kun itse osaa erottaa hyvän ja pahan ja itsellä on hyvä olla, se riittäisi. Löytäessään elämisenmuodot, jotka tuottavat itselle mielihyvää, olisi oikealla tiellä. Luulin, että silloin voisin hengähtää ja olla tyytyväinen, mitä minussa on. Mutta ei, silloin meidän suvaitsematon kristinuskon joukkio lähetetään pelastamaan, koska he ovat aivan varmoja, että olen väärällä polulla. Kuka tässä maailmassa on sanomassa, että on olemassa vain yksi ainoa oikea uskonto?

Minä itse näen, että on yksi siemen; totuudensiemen ja tuosta siemenestä on lähtenyt juurtumaan erinäköisiä ja erikokoisia versoja ympäri universumia. Jotkut puista ovat vanhempia. Toiset suurempia. Jotkut lahompia. Mitä sitten? Ei se niiden ihmisten vika ole, sillä kukin uskonto on syntynyt ja muokkaantunut jo kauan ennen nyky-yhteiskuntamme olemassaoloa. Minun oma tahtoni on vain hyväksyä koko universumi sellaisena kuin se on. Kaikessa monimuotoisuudessaan. Kaikissa kulttuureissaan. Kaikissa roduissaan. Kaikissa ilmanaloissaan. Kaikessa jumalaisessa kauneudessaan.

Koska tämä repiminen loppuu? Kehen voin luottaa? Kuka on oikeassa? Tietäkää se, että minä aion pysyä hyvän polulla, mutta en halua leiriin missä tuomitaan muu maailma vaikka heidän perimmäinen tarkoituksensa olisi kuinka jalo tahansa. Maailmassa on niin paljon pahaa ja pelkoa, että ollaan nyt onnellisia ensisijaisesti siitä, kuinka monet uskonnot pyrkivät hyvyyteen ja elämän rauhoittamiseen ja tasapainoittamiseen. Tiedän tiedän, minä tässä vähän provosoinkin. Tiedän, että yhden sanan alla ei voi yleistää koko joukon ajatusmaailmaa.

Minä olen luonteeltani seikkailija. Nuorallatanssija sanoisinko. Minä luotan intuitiooni ja kuljen juuri siihen suuntaan kuin sisäinen ääneni minua ohjaa. Minä haluan kulkea kultaista keskitietä. Hyvyyden ja positiivisuuden tietä. Olla vakaa. En hötkyillä. En äärikiihkoilla. Minä itsessäni tiedän, missä kuljen ja se riittä minulle. Minä haluan pitää lupaukseni hyväksyä maailman sellaisena kuin se on ja meille näyttäytyy. Yksi ihminen eikä edes uskonto pysty lopettamaan sotia. Ei kurjuutta. Nälänhätää. Ei pahuutta maailmastamme. Mutta yksi ihminen voi jakaa iloa ja positiivisuutta kanssaihmistensä elämään. Vaikuttaa elämisenlaatuun omalla olemisellaan. Siitä meidän jokaisen olisi lähdettävä liikkeelle. Oman paikkansa maailmankaikkeudessamme voi löytää jokainen kulkija itse. Minä etsin omaani ja tiedän löytäväni sen, sillä etsivä löytää. 

Yö: Nuorallatanssija lyrics

Niin kauniilta näyttää hän taivasta vasten
Hän joukossa tähtien olla nyt saa
On areena kuin hiekkalaatikko lasten
Vaikkei leikkimään päästä voi sinne
On jäätävä reunojen taa

Ei ole helppoa, alla on vain ilmaa, 
Joka kaukana päättyy taas maahan
Se aina on valmiina ottamaan vastaan
Taas uuden putoajan
Joskus köysi on niin matalalla, 
Että putoaja selviää
Ja joskus on nostettu pilvien päälle, 
Silloin uhrista muisto vain jäljelle jää

Sillä nuorallatanssijaa ihmiset tuijottaa
Pelkäävät, ettei hän putoakaan
Ei katsettaan nostaa voi nuoralta koskaan, 
Ei koskaan hän silmiään sulkea saa
Ei koskaan, ei koskaan hän saa nukahtaa
Ei nuorallatanssija saa nukahtaa
[ Lyrics from: http://www.lyricsmode.com/lyrics/y/y/nuorallatanssija.html ]
Tuskin entiset rippeet on korjattu maasta
Niin estradilla joku toinen on
Taas kansa huutaa ja odottaa salaa, 
Että kokee hän entisen kohtalon
Niin kuin urheilutähti, jonka maailma kaatuu, 
Kun mitalit vaihtuvat kullasta rautaan
On vaikea silloin enää paikkaansa löytää, 
Ei asiaa ole sankarihautaan

Sillä nuorallatanssijaa ihmiset tuijottaa
Pelkäävät, ettei hän putoakaan
Ei katsettaan nostaa voi nuoralta koskaan, 
Ei koskaan hän silmiään sulkea saa
Ei koskaan, ei koskaan hän saa nukahtaa
Ei nuorallatanssija saa nukahtaa

Niin kauniilta näyttää hän taivasta vasten, 
Hän joukossa tähtien olla nyt saa.
Ja kun nimi on painunut ihmisten mieliin, 
On se helpompi hautakiveen kirjoittaa

Hei katsokaa, nyt hän horjuu ja putoaa
Hei katsokaa, hän jää maahan makaamaan
Riemuitkaa, hän ei nouse enää milloinkaan

Hei katsokaa, nyt hän horjuu ja putoaa
Hei katsokaa, hän jää maahan makaamaan
Riemuitkaa, hän ei nouse enää milloinkaan

Lähde: More lyrics: http://www.lyricsmode.com/lyrics