Juttelimme aikuisen tyttäreni kanssa juuri yhtenä päivänä aiheesta avoimuus. Hän pyysi minua nätisti olemaan hiljaa mikäli tapaan tiettyjä ihmisiä hänen elämässään. ’Älä sitten kiltti mene höpöttämään miten sinulla on tapana höpötellä aina asioista, tiedätkö?’ Niin, tiedänhän minä. Sanoin, että ei ihmiset välitä vaikka menen kertomaan heille kuinka sinä pidät heistä. Mieti omalle kohdallesi, jos joku kolmas persoona tulee kertomaan sinulle jonkun toisen pitävän sinusta. Sinähän vain tykkäisit siitä ja se tuottaisi sinulle mielihyvää.
Mutta kyllä. Ymmärrän häntä. Erittäin hyvin. Keskustelumme siirtyi omaan äitiini. Tyttäreni mammaan. Ymmärsin siis täydellisesti mitä hän tarkoitti. Minä olin ollut itse niin monesti siinä samassa tilanteessa oman äitini kanssa. Tuntenut kuin häpeänpuna on laskeutunut kasvoilleni äitini avatessaan sanaisen arkkunsa. Voi minä niin tiesin mistä hän puhui. Siinä siirtäessäni sympatiani tyttäreni harteille ymmärsi hänkin jo naissukumme kirouksen, joka loppu viimeksi taitaa kuitenkin olla siunaus. Avoimuus ja aitous.
Siinä tyttäreni pukiessa avoimuuden ja aitouden viittaa omille harteilleen palasi hän omassa olemisessaan juuri samaiseen tilaan mistä hän muistutteli minua ja josta muistelin omaa suhdettani äitiini. Kuinka monen monta kertaa olen tuntenut häpeää oman äitini avoimuudesta ja vilpittömyydestä. Ja kuinka monen monta kertaa olen itse toiminut juuri siten tytärtäni kohtaan mistä olen tuntenut häpeää oman äitini seurassa. Siinä samassa oma tyttäreni sai viitan laskeutumaan omille harteilleen ja totesi, että niin, kylläpä hänkin välillä tuntee häpeää omasta avoimuudestaan ja höpöttämisestään. Mutta ei voi sille mitään. Tiedän, oma äitini on usein sanonut, että on päättänyt olla hiljaa ja vähemmän avoin. Samoin olen minä tehnyt. Päättänyt lukuisia kertoja omassa elämässäni olla sulkeutuneempi. Kuitenkaan koskaan onnistumatta siinä.
On se kumma juttu. Se kuinka meidän maailmassamme tunnetaan syyllisyyttä ja häpeää omasta rehellisyydestä ja avoimuudesta. Pystyn samaistumaan täydellisesti myös oman tyttäreni häpeäntunteeseen. Minä itsekin kun heittäydyn melko naivisti ihmisten keskuuteen. Saatan jo heti ensi tapaamisella höpötellä sitä sun tätä ja erittäin henkilökohtaistakin tarinaa. Mutta ei ihme. Kuka on seurannut blogiani tietää kyllä, että avoimuus ei ole ongelma minulle, mutta avoimuuden aiheuttama morkkis, krapula saattaa olla välistä kovakin.
Onko tuo dilemma minussa vai tunteeko muutkin avoimet ihmiset samalla lailla. Onko rehellisyys ja aitous kansakuntamme keskuudessa kirous. Aiheuttaako se näppylöitä kanssaihmisissämme vai miksi kummassa tunnen häpeää tai myötähäpeää sukumme naisten ollessa avoimia. Hyvin avoimia. Vai onko meillä vain tavallista suurempi tarve puhua. Kirjoittaa. Esiintyä. Ilmaista itseämme. Onko sekin kärsimyskehoa, jota pyrimme itsemme ilmaisun kautta parantamaan.
Kyllä kummallisia asioita kumpuaa jostakin yhdestä pienestä ajatuksesta tai sanasta. Ikään kuin joku nappaisi lankakerän langan päästä kiinni ja kerä alkaisi purkaantumaan. Ajatusmaailma alkaa pohtimaan ja pohtimaan. Pohtii pohtimasta päästyään. Välistä tuntuu, että enää ei maailmassa riitä aiheita, joita pohtia ja sitten jälleen tulee jokin ajatus. Kuningasajatus, jota alkaa pohtimaan. Tietäen, että jotakin tapahtuu minussa. Tietäen, että jokin solmu on jälleen kerran aukeamassa.
Me olemme esimerkkinä toisillemme. Minun äitini avoimuus on tarttunut minuun. Minä olen tartuttanut sen tyttäreeni ja aivan varmasi myös toiseen tyttäreeni. Minun äitini on esimerkillään auttanut muita. Auttanut minua oivaltamaan. Ystävääni ymmärtämään. Tiedän, että vaikka aika ei vielä ole, mutta jonain päivänä omat tyttäreni ymmärtävät, että minun avoimuuteni, joka tänä päivänä tuntuu heistä kiusalliselta, ehkä jopa kiroukselta, muuttuu heidänkin siunauksekseen, mutta aika ei vielä ole. He ymmärtävät sen omaan tahtiinsa. Aivan kuten minäkin olen ymmärtänyt.
Äitini, joka on höpöttänyt höpöttämästä päästyään läpi elämäni. Antanut elämänohjeita ja pyrkinyt helpottamaan minunkin elämääni. Jakamaan iloa ja onnea, jonka on löytänyt omaan elämäänsä. Kertomaan omaa tarinaansa. Minun aikani ei vielä vain ole ollut kypsä. Vasta tänään pystyn ymmärtämään äitini ärsyttävätkin neuvot, jotka ovat juuri niitä samoja, joita itse pohdiskelen. Joita itse jaan eteenpäin.
Tänään pystyn ymmärtämään kuinka suurta rakkautta nuo neuvot ovat sisältäneet. Mutta, aikani ymmmärtää on vasta nyt. Vasta tänään pystyn vilpittömästi ja aidosti ymmärtämään äitini maailmaa. Vasta nyt huomaan, että olen kuin äitini. Olen äiti omille tyttärilleni samalla lailla kuin oma äitini on ollut minulle. On minulla ollut hyvä ja aito äiti. Sitä minä haluan itsekin olla. Hän on kasvattanut minua parhaalla mahdollisella tavalla. Kuten minä olen kasvattanut omia lapsiani. Olen ymmärtänyt, että äiti on äiti. Se on minussa. Se ei ole vain sana sanojen joukossa. Se ei milloinkaan muutu. Äiti on maanpäällinen tehtävä. Ja me suoriudumme siitä juuri niin hyvin kuin haluamme ja on tarkoitettu.
Nyt olen ymmärtänyt, että olemalla vanhempina kuinka syyllisyydentunnoissamme tahansa, kasvaa meidän lapsistamme juuri niitä persoonia kuin kuuluukin kasvaa. Niin hyvässä kuin pahassakin. Syyllisyydentunto on siten turhaa. Ei sillä mitä minä yritän lapselleni sanoa ole kovinkaan paljon sillä hetkellä merkitystä mikäli hän ei halua neuvojani vastaanottaa, sillä hän vastaanottaa ne sillä hetkellä, kun on valmis. Vasta sillä hetkellä lausumillani sanoilla on merkitystä eikä ne ole mennyt hukkaan.
Kuten kaikessa, emme voi ajatella tai elää muiden puolesta, olemme vastuussa ainoastaan omasta elämästämme. Meidän tehtävämme on tarjota rakkautemme hedelmille ainoastaan kasvualusta. Paras mahdollinen sellainen. Johon itse uskomme kullakin kasvun hetkellä. Sen jälkeen nuo rakkautemme hedelmät itse oman elämänsä edetessä ottavat tai ovat ottamatta hyödyn irti opeistaan. Sitten, kun niiden aika on. Heidänkin tultuaan täysi-ikäisiksi ovat he vastuussa omasta elämästään. Ei sen vähempää eikä enempää. Annetaan jokaisen kukan kukkia. Leppäkertun lentää. Linnun laulaa. Elää omaa ainutlaatuista elämäänsä. Tässä ja nyt. Ainutlaatuisessa hetkessä, joka on käsillä juuri sillä hetkellä kuin kulloinkin on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti