Elämäni ihanuutta

On harmaa marraskuinen aamu. Olen tietenkin herännyt jo hyvissä ajoin. Mikä kumma on, kun aina viikonloppuisin tunnun heräävän paljon aikaisemmin ja vieläpä ilman kellonpirinöitä kuin arkisin. Lasken itselleni mukiin kahvia, sekoitan joukkoon vanilijaisen kerman  ja alan valmistautumaan aamuiseen luontoretkeemme rakkaan ystäväni kanssa. Valmistelen tikkupullataikinan. Pakkaan reppuun tarpeita tulentekoa ja varhaista, luonnonläheistä lounastamme varten.

Teemme aina silloin tällöin yhdessä pieniä irtiottoja arjesta. Luojan kiitos minulla on sellainen ystävä. Ystävä, joka asuu lähelläni, joka nauttii samoista asioista kanssani. Ystävä, joka on vilpittömän iloinen ja onnellinen yhteisistä hetkistämme. Tarina takanamme on jo ikäloppu, lähes 30 vuoden takaa alkanut. Kliseinenkin tarina, kuinka lyhyen tuttavuutemme jälkeen ajauduimme erillemme ja kuinka elämä myöhemmin saattoi meidät jälleen takaisin toistemme elämään. Ruuhkavuotemme pitivät meidät ystävinä ja yhdessä, mutta eivät kovinkaan läheisinä kunnes nyt keski-ikäisenä on tullut jälleen meidän aikamme. Lunastaa Ystävyytemme takaisin. Ystävyys isolla Y:llä.

Otamme vielä puukatoksestani muutaman kuivan puun repunjatkeeksi ja jännäämme saadaanko nuotiota syttymään niillä välineillä. Lähdemme kohti Lemmenlaaksoa. Patikoimme pidemmän kaavan mukaan ja viimein saavumme nuotiopaikalle. Kauhean suurta nautintoa ei patikointi tuottanut, sillä polut ovat mudasta ja märistä lehdistä liukkaat, joten katse pitää pitää tiukasti jalkatyöskentelyssä.

Saavumme nuotiopaikalle ja alamme rakentamaan nuotiota samantein. Nuotiopohja  on aivan litimärkä ja vanhat sanomalehdet paikanpäällä suojauksesta huolimatta on kosteita kelistä. Sytytellään sanomalehtiä ja puhalletaan liekkiä suuremmaksi ja pian luontoäiti meidät palkitseekin uutterasta uurastuksestamme. Nuotio alkaa nätisti ritistä ja rätistä ja liekki saa pienestä tuulenpuuskasta tuulta alleen. Kohta meillä on jo ihan mukavan oloinen tuli nuotiossa.

Sunnuntai aamuna herään jälleen ensimmäisen kerran aikaisin, mutta en jaksa nousta vielä. Ajattelen kölliväni sängynpohjalla ihan kaikessa rauhassa ja seuraavan kerran heräänkin taivaalliseen auringonpaisteeseen. Auringonsäteet kutkuttelevat kasvojani ja ihoani. Käännähdän ja huomaan kellon olevan jo hyvän matkaa aamupäivän puolella. No, mitäpä tuosta, tänään ei ole kiire minnekään. Elämä kulkee kyllä ilman kiirettäkin. Heräilen hitaasti, otan ajan lungisti ja päätän ansainneeni hitaan ja laiskan lopetuksen touhua täynnä olleelle viikolle.

Haluan ottaa kaiken irti nautinnosta ja herkutella pikkaisen. Alan paistamaan periamerikkalaisia pannukakkuja. Kaivan netistä amerikkalaisten pannukakkujen ohjeen. Olen kyllä melko kriittinen aina nettiohjeiden kanssa, mutta nyt onnisti. Aivan taivaallisen herkullisia. Päälle perinteistä vaahresiirappia ja pakastimesta luonnonmustikoita, jotka tällaisia hetkiä varten olen sinne kerännyt ja säilönyt.

Nuo silittämättömät pyykit saunanlauteilla kalvavat samaan aikaan mieltäni. Mutta ihan vähäsen vaan. Niitä on sinne nimittäin kertynyt jo jonkin aikaa. Kaapithan jo tässä vaiheessa pullottavat puhtaiden vaatteiden tyhjyyttä. Mutta olen niin monet ihanat ilmat menettänyt siivotessani ja silittäessäni enkä aio tämän syksyn ensimmäistä pakkaspäivää auringonpaisteineen ohittaa. En. 

Hiippailen puolen päivän jälkeen aamutakissani ja pinkeissä reinoissani varastoon etsimään kadonneita lämpöhousujani. Naapurin vanhempaa rouvaa nätisti tervehtien. Tunnen hänen ajatuksensa väkisinkin päälläni. ’Mistään kotoisin, että tähän aikaan vielä yövaatteissa liikutaan.’ Niin ne sukupolvet muuttuvat. Minä uskallan antaa itselleni armoa ja nauttia elämästäni tavallani. No, ehkä pisteet nousevat, kun hän huomaa, että olen valmistautumassa pitkälle lenkille. Tai sitten ei, mutta en minä välitä. Jokainen eläköön omaa elämäänsä kuten parhaakseen näkee.

Nautin jokaisesta askeleesta, jonka otan. Iloitsen tutuksi käyneestä reitistä, jota kuljen. Haluaisin ostaa joka toisen talon Hakalantieltä. Ihailen samoja taloja ja huikeaa maalaismaisemaa kerta toisensa jälkeen vain enemmän ja enemmän. Saavun Tuusulanjärvelle ja löydän aivan jumalaisen rantakallion, josta ihailen uskomattoman uniikkia maisemaa kevyine jäänhilepeitteineen järven pinnassa. Puiden, auringon, rakennusten ja jopa pilvien kuvastusta veden hiljaisen hileisestä pinnasta. Huikeaa.

Pitkän lenkin virkistävässä säässä huipentaa kotiinpaluu. Sytytän kynttilät ja vanilijantuoksuisen suitsuketikun. Laitan mukavat vaatteet päälle. Meditatiivista musiikkia soimaan. Levitän joogamattoni keskelle olohuonetta ja asennoidun pitkästä aikaa joogaamaan. Nimenomaan joogaamaan kotona itsekseni. On se hassua miten paljon helpompaa se on salilla ohjatuilla tunnilla.

Minä olen nyt neljäkymmentä ja ylpeä siitä. Nainen parhaassa iässä. Tarpeeksi kypsä ja kokenut uskaltaakseen elää ja olla rohkea nainen. Olla se kuka on. Kuitenkin vielä nuori ja elinvoimainen tehdäkseen elämästään totta. Elääkseen itseään varten. Elääkseen MINUA varten. Todistetusti siis tuo klisee ’nainen parhaassa iässä’ on lunastanut paikkansa myös minun elämässäni. Elämässäni, joka on totta. Joka on aitoa. Joka on tässä ja nyt. Jonka näen mahdollisuutena. Edessäni siintävänä tulevaisuutena. Aavana ulappana. Puhtaana kankaana, jonka kuvan maalaan minä itse. Minä itse, ei kukaan muu.

Näen edessäni tähtitaivaan, metsänsiimeen, aavan vee'en.

Näen edessäni maailman, universumin, maailmankaikkeuden.  

Näen edessäni ihmeen.

Huikea näkymä on loputon, päättymätön, elämä rajaton. 

-Lovebug-