Kun olin vain nuori tyttönen, muistan kuinka vahvasti murrosikä iski vasten kasvojani. Usein me vanhempina saatamme ajatella, että murrosikä pitäisi saada kitkettyä pois lapsistamme ja kuvittelemme, että mitä kiltimpiä lapsemme ovat, sitä paremmin olemme onnistuneet vaativassa kasvatustyössämme. Me pyrimme ohjailemaan lapsiamme olemaan kopioita itsestämme. Parhaassa tahdossamme tietenkin. Ilman, että lapsistamme kasvaisi itsenäisiä ja omia persoonia. Hyvin moni vanhempi varmasti pystyy yhtymään kirjoitukseeni. Kiireellisen ja stressintäyteisen elämän keskellä emme jaksa kiukutteluja tai äksyilyjä. Oma sietokykymme on jatkuvasti koetuksella eikä ole helppoa olla tukena kasvavalle ja itsenäistyvälle nuorelle. Silloin asetamme jopa yli ymmärryksen meneviä sääntöjä ja rajoituksia. Katkaisemme siivet oman lapsemme tarpeelliselta kehitykseltä ja jopa unelmilta.
Vanhempina voimme antaa elämänohjeita lapsillemme. Meidän tehtävänä on asettaa rajat ja meidän tehtävänä on ennen kaikkea rakastaa lastamme. Tukea. Auttaa lastamme löytämään oma elämä. Kun oma lapseni kysyy minulta, mikäköhän minusta tulee isona. Minun ensimmäinen ajatus väkisinkin on, että toivottavasti sinusta tulee Persoona, joka uskaltaa intohimoisesti elää. Elää omaa unelmaansa todeksi. Siihen minä haluan kannustaa. En pysty ohjailemaan lastani tulemaan lääkäriksi, joka tienaa hyvin tai automekaanikoksi, koska hänen isoisänsäkin oli. Haluan, että lapseni oppivat elämään ainutlaatuista elämäänsä harjoittaen juuri sitä ammattia, johon sydämessään tuntevat paloa. Haluan, että he itse joutuvat miettimään intohimoaan ja oivaltavat mikä on heitä varten. Mikäli lapseni haluaa vaikka muusikoksi en milloinkaan menisi toteamaan yhtä tylysti kuten eräs opo oli todennut pojalle, jolla oli unelma tulla muusikoksi, että parempi pitää harrastukset ja työ erillään.
Nuoruusvuosinani oirehdin varmasti eniten vanhempieni erosta. Muistan kuinka yläkouluun siirtyessäni jutellessani opolle syljeksin kattoon ja melkeinpä haistattelin päin naamaa. Muistan kuinka jouduin äidinkielen tunnilta klinikalle yksityisopetukseen, kun avasin sanaisen arkkuni teräväkielisenä teininä. Taisinpa olla kautta aikojen ensimmäinen tyttö, joka sinne lähetettiin. Muistan kuinka ’kuuntelin musiikkia’ korvalappustereoilla uskonnonkokeessa ja halveksin opettaa, kun hän ei muka uskonut. Muistan kuinka tyttöjen kanssa poltettiin tupakkaa kahden neliön vessassa ja kiellettiin halveksien kaikki, kun opettaja sai meidät rysän päältä kiinni. Minä olin monen opettajan kauhu. Mutta selvisin kuin selvisinkin yläkoulusta vähäisin vammoin ja hyvin arvosanoin. Ja hyvin olen tähän saakka elämässäni pärjäillyt.
Oli minussa silti se toinenkin minä. Kiltti tyttö, joka puolusti heikompiaan. Muistan kuinka meidän luokalla oli sellainen hiljainen tyttö ja kun joku alkoi häntä nälvimään niin minä astuin rohkeasti esiin ja sanoin, että nyt riittää. On se varmasti ollut minussa aina. Jonkinnäköinen humanitaarinen puoli. Etenkin puolustuskyvyttömiä kohtaan. Tai ylipäätään ihmisiä, jotka eivät ole missään tapauksessa ansainneet panettelua tai sortoa. Sellaisia, jotka eivät uskalla tai voi nousta barrikaadeille puolustamaan asemaansa.
Minulle ihminen on aina ihminen. Oli sillä minkälaiset juuret, runko tai latvus tahansa. Minä haluan nähdä ihmiset tasavertaisina. Ja etenkin silloin, kun he eivät voi itse puolustaa itseään tai olemistaan. Tiedän, usein he ovat niitä keillä ei ole edes tarvetta puolustaa itseään. Sillä suurimmat Persoonat, jotka elävät elämäänsä itseään varten ovat juurikin niitä, jotka puhuttavat eniten. Tietenkin paljon mahtuu porua maailmaan, mutta minun luonnolleni ei käy arvostella heitä tai heidän tyyliään. Jokainen on oman elämänsä seppä ja se joka uskaltaa elää eikä vain unelmoida on Persoona, joka ei tule katumaan elettyä elämää. Toisin kuin ne, jotka kiikkustuolissaan miettivät, mitä olisi voineet tehdä toisin.
Mitä erikoisempi tai persoonallisempi tapaus, sitä suuremmin hän kunnioitukseni osaksensa saa. Ominaisuudesta uskaltaa olla se kuka on. Ominaisuudesta uskaltaa elää. Uskaltaa olla erilainen. Erottua massasta. Se, joka uskaltaa panetella toisia ihmisiä, pitäisi ottaa peili omaan käteensä ja kohdata se Persoona, joka sieltä kurkistaa. Tutustua siihen ainutlaatuiseen ihmiseen. Antaa hänelle mahdollisuus elää omaa elämäänsä todeksi. Sen samaisen Persoonan pitäisi olla maailman ainoa persoona, jonka elämällä on väliä. Jonka elämä ja tekemiset pitäisi kiinnostaa sitä itseään. Se Persoona siellä peilissä on ansainnut kaiken liikenevän huomion. Kaiken ylimääräisen energian elämässänsä.
Niin ja selväähän on, että jokaisella on oikeus myös mielipiteisiinsä. Niilläkin, joilla se on vastaan jonkun olemista. Mutta muistaen kuitenkin kohtuus. Negaatioilla on aina tuhoava ominaisuus. Negaatiot vievät vain itseltä energiaa. Sillä ihmiset, joihin negaatiot kohdistuvat, eivät välitä. Negaatiot herättävät kuitenkin aina eniten keskustelua. Onko sekin jokin opittu keskustelumalli sitten. Kohotetaanko muista lausutuilla negatiivisilla kommenteilla vain omaa olemistaan ja itsetuntoaan. Vai onko ne vain omaa elämätöntä elämää. Katkeruutta omasta olemisestaan. Tai pikemminkin olemattomuudestaan.
Seuraavan kerran kun ystävä kääntää sinulle selän ja huomaat äänesi puhuvan ystäväsi selän takana negaatioita. Ajattele ja mieti, mitä sinun selkäsi takana puhutaan. Haluatko, että niin vastaat kuten sinun takanasi huudetaan? Janoatko tavallaan kostoa. Ajatteletko, että miksi minä en saisi puhua negaatioilla mikäli minustakin puhutaan. Vai ajatteletko, että jos minä en puhu negaatioilla vaan yritän rakentaa parempaa maailmaa, sillä olisi enemmän merkitystä ihmiskunnan hyvinvoinnin ja olemisen kannalta. Ymmärtäen, että kun luottaa omaan olemiseensa tarpeeksi, ei ole tarvetta arvostella muita. Ymmärtäen, että kun itsellä on hyvä olla, ei tarvitse purkaa omaa pahaa oloaan muiden olemisen kautta.
Osa meistä on kaktuksia. Osa ruusuja. Molemmissa on piikkejä. Ja molemmat kukkivatkin vielä. Oikein hoidettuina. Oikeissa olosuhteissa. Annetaan siis kaikkien kukkien kukkia omalla tavallaan. Ja lähdetään levittämään positiivista elämänasennetta ilman katkeruutta omalle elämälleen. Ymmärtäen, että me jokainen olemme ainutlaatuisia olentoja päällä maan. Annetaan siis lastemmekin sylkeä pahaolo itsestänsä nyt, kun heillä on tarve se tehdä. Sillä muutoin se jää heihin negaatioina elämään. Katkeruutta kerryttämään. Ilman, että he uskaltavat olla ketä he ovat. Viha ja pahaolo pitää purkaa ulos, sillä se kertyy kehoomme rasittaen meidän ainutlaatuista matkaamme. Tiedän, ei ole helppo tehtävä ei, mutta uskon, että se kantaa hedelmää kyllä.
Meiltä usein kielletään negatiiviset tunneilmaisut. Mutta tiedä, että ne ovat tarpeen, sillä niillä on puhdistava ominaisuus. Niiden avulla saamme katkaistua siivet katkeruudelta ja negaatioilta. Ja vasta sitten olemme valmiita aidolla positiivisuudella elämään.
Elä ja anna toistenkin elää <3
Apulanta: Vasten mun kasvojani
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti