Rakkaudella lumottu puutarha

"Aito rakkaus on osoitusta tunteesta. 
Aito rakkaus on todellisia tekoja. 
Aito rakkaus on pyyteetöntä välittämistä. 
Aito rakkaus on vuorovaikutusta.
Aito rakkaus on läheisyyttä.
Aito rakkaus on arvostusta."

- Lovebug -

Tasan kaksi vuotta sitten muistan olleeni kylässä sen aikaisen mentorini luona. Hän oli jo pitkään kehottanut minua kirjoittamaan. Paljon pohdin pohdittuani, mistä kummasta minä osaisin mitään kirjoittaa. En ollut koskaan elämässäni tuntenut minkäänlaista paloa kirjoittamiseen. Jostain syystä kuitenkin yläasteella otin valinnaiseksi konekirjoituksen ja opettelin kymmensormijärjestelmän täydellisesti. Suomen kielioppi oli yksi lempiaineitani koulussa ja se onkin ollut läpi elämäni minulle hyvin merkityksellistä. Tai sisäänostaja -aikanani markkinointimateriaaleja läpikäydessäni puutuin aina kirjoitusasuun ja keksin myyviä iskulauseita, kun laiska copy ei ollut vielä niitä ehtinyt keksimään.

Nuo kuriositeetit ovat erityisesti jääneet mieleeni ymmärtämättä koskaan mitä hyötyä niistä minulle tulevassa elämässäni edes olisi. Nyt ymmärrän, että tämä kaikki luovuus on ollut minussa läpi elämäni, mutta eläessäni hyvin ahtaassa muotissa, joka minulle oli jo syntymäni hetkellä valettu, eivät nuo luovuudenmuodot päässeet kasvattamaan siipiään, joilla vapaana lentää. Minun nuoruudessani luovuus ja kädentaidot olivat vain harrastusmuodoiksi kelpaavia elämänalueita, joten niihin ei liiemmälti kannustettu vaikka ne olisivatkin olleet vahvuusalueitani.

Aloitin bloggaamisen rohkeasti ihmettelyllä ja kummastelulla ”Mä osaan rakastaa, miksi rakkaus on kuitenkin niin vaikeaa”? Hyvin lyhyt ja kömpelökin teksti, josta kuitenkin pystyy pääsemään jo kiinni tyyliini pohtia asioita. Ja ennen kaikkea se oli alku. Uusi alku. Minun alkuni todelliseen vapauteen. Niin syntyi Lovebug, jonka kantavana ja tärkeimpänä voimana on tänäänkin ja tästä päivästä eteenpäin aina ja ikuisesti RAKKAUS.

Tänään kaksi vuotta myöhemmin olen oppinut valtavasti. Taisteluni ei siis ole ollut turhaa. Sanomani ei ole valunut hukkaan. Rakkauteni on kasvanut uusiin svääreihin. Olen opetellut jakamaan rakkauttani sitä tarvitseville. Olen uskaltanut sanoa jyrkästi ei. Olen uskaltanut haavoittua taistellessani. Oppinut syitä ja seurauksia, miksi minä aina haavoitun toisten porskuttaessa näennäisen onnellisesti eteenpäin. Olen uskaltanut päästää irti. Olen uskaltanut puolustautua. Olen oppinut suojaamaan itseäni. 

Olen oppinut rakkaudettomuudesta ja sen aiheuttamasta tuskassa yhteiskunnassamme. Olen ymmärtänyt, että olenkin koko elämäni ajan ollut uhri itse sitä näkemättä. Älkääkä käsittäkö väärin, en etsi itselleni mitään marttyyriviittaa. Uhreus ei ole todellakaan minkäänlainen ylpeydenaihe taikka saavutus. Vaan se on ihan yhtä pahasta kuin pitää valtaa. Mutta muutakaan en ole sillä hetkellä valitettavasti osannut ja siitä syystä olenkin nyt juuri tässä. Tänään. Onnellisena kuin taivaan aurinko.

Pieni ihminen minussa on vain pyrkinyt rakastamaan koko sydämensä voimalla. Hoivaamalla lähipiiriäni olen pyrkinyt täyttymään itsessäni eheäksi. Luullut, että mitä kovemmin rakastan, sitä enemmän minua rakastetaan. Se on ollut käyttäytymismalli, joka valettiin muottiini minun tullessani maailmaan. Syntymäni oli oikeastaan helppo tehtävä muotinvalajalle, koska rakkaus oli annettu minulle elämäntehtäväksi jo syntymästäni. Olin elämänjatke. Minut oli helppo muovailla haluamaansa muotoon, koska minä olin kiltti tyttö, joka ei koskaan kiukutellut. Ei mistään. 

Ensimmäinen niin sanottu uhmaikä minulle tuli vasta 11 –vuotiaani, kun vanhempani erosivat. En itse muista muuta sen kummempaa kuin, että puolustin isäni asemaa ja kunniaa hyvin tarkkaan eron jälkipeleissä. Pyrin vain saamaan ääneni kuuluviin. En sietänyt silloinkaan selkäänpuukottamista tai muuta paskanjauhantaa. Silti olen olosuhteiden edessä alistunut elämään elämääni kuten olen elänyt. Tänään näen kaltaisteni ihmisten kohtalon hyvin surullisena, mutta se kuuluu prosessiin. Jokainen voi kuitenkin ainoastaan itse ottaa vastuun omasta elämästään. Jokainen näkee oman tilanteesta vasta siinä hetkessä kun on valmis sen itse todella näkemään.

Minun on pitänyt avata silmäni suureksi nähdäkseni paremmin. Minun on pitänyt opetella suojelemaan sydäntäni kuitenkaan kovettamatta sitä. Minun on pitänyt opetella elämään uudelleen. Elämään rakkaudella. Sillä aidolla rakkaudella, joka minulle on elämänlahjaksi annettu. Niin, että osaan käyttää sitä parhaalla mahdollisella tavalla. Enää en anna julman maailman imeä tuottamaani rakkautta kuiviin ainoastaan omaksi elämänvoimakseen. Ottamaan minusta kaiken positiivisen energian itseensä niin, että kiitoksena minulle jää vain vertatihkuva haava tikarin sivaltaessa selkääni.

Niin julma maailma toimii. Se pyrkii käymään toisen ihmisen energialla ja vastoinkäymisiä kohdatessaan syyttää elämänsä epäonnistumisesta aina vain kanssaihmisiään. Sitä kutsutaan myös nimellä narsismi. Minun narsistipuutarhasta on kaikki loiset häädetty eikä minun ravintorikkaalla kasvualustallani ole enää tilaa yhdellekään uudelle. Niin hyvin olen nyt perustustyöt uudessa puutarhassani tehnyt, että siellä eivät loiset elä. Jokaisen tulee ottaa vastuu omasta elämästään.  Minun elämäni käy edelleenkin rakkaudella. Mutta nyt ainoastaan aidolla rakkaudella tuottaen rakkautta niille, jotka sitä puhtaasti osaavat arvostaa. Jotka ymmärtävät todellisen rakkauden todellisen arvon.

Nyt tiedän, että osaan todellakin rakastaa eikä se niin vaikeaa ole ollenkaan. Kunhan sen vain oikein oivaltaa. Ja ennen kaikkea nyt tiedän, että myös minä olen ansainnut saada rakkautta. Aitoa rakkautta. Kenenkään polkematta minun tuottamaa kallisarvoista rakkautta jalkoihinsa. Tiedän, että ponnisteluni eivät ole olleet turhaa. Olen tehnyt perusteellista työtä tässä elämänkoulussani. Olen ollut tunnollisista tunnollisin oppilas. Olen läpäissyt monta tasoa. Monta testiä. Olen joskus jäänyt laiskanläksyyn. Olen reputtanut, mutta koko ajan olen kulkenut eteen. Eturintamassa. Rohkeasti. Sydän edellä.

Olen kulkenut silmät, korvat, syli, sydän ja sielu avoinna.  Jokainen aistituntemus on opettanut minua tuntemaan paremmin. Vahvemmin. Tunnistamaan. Luottamaan tuntemaani tunteeseen. Olen saavuttanut itsessäni uudenlaisen vahvuuden. Uskallan vihdoinkin tuntea. Tuntea sielullani. Tuntea sydämelläni. Luottaa mahtavaan elämänvoimaan. Avata ovi elämääni luottamuksen arvoisille ihmisille. Sulkea petolliset ihmiset ja hyväksikäyttäjät elämänaurani ulkopuolelle lopullisesti. Uskallan nähdä silmilläni. Kuulla korvillani. Sydämelläni. Maailman kauniina soivan sävelen. Nyt tiedän paremmin. Nyt elän paremmin. Nyt alkaa aidon rakkauden aito aikakausi. Nyt alkaa minun aikani.

Aidolla rakkaudella elämään from Lovebug

Taylor Swift: Encanted

Rakkaus on lumivalkoinen

Elämä on hyvää. Elämä on kaunista. Elämä on uniikkia. Elämä kulkee eteenpäin vastustuksesta huolimatta. Usein meillä on kuitenkin niin kovin kiire yrittää määrätä elämänkulkua tai sen tahtia unohtaen, että elämä tarjoilee parastaan kyllä kunhan vain jaksamme odottaa ja uskoa kaiken tarkoituksenmukaisuuteen. Mutta se vaatii herpaamatonta otetta elämään. Kykyä nähdä. Kykyä tuntea. Sydämellään.

Kulkija yrittää tehdä elämästään koko ajan parempaa ja kauniimpaa. Kuitenkin pääsääntöisesti antamatta ajatusta todelliselle elämälle kuljemme epäonnistumisesta toiseen, koska yksinäisyys tekee liian kipeää. Tai sitten se toinen ääripää, kun on oppinut yksinäisyyteen, ei enää huoli ketään toista pilaamaan elämäänsä. Kuten meillä on tapana mennä ääripäästä toiseen. Sitä on elämän mustavalkoisuus. Unohdetaan, että keskitiellä kukkii kukat ja solisee purot. Värit kukoistavat ja elämästä tulee rikkaampaa näiden ultimaalisen kauniiden värien ansiosta.

Pyrimme tekemään itse elämästä väkisin jotakin mikä ei ole ollenkaan itseään varten. Ja kaiken teemme vain ja ainoastaan siksi, että olisimme hyväksyttyjä yhteiskunnassamme, joka on määrännyt vuosisatoja ja jopa tuhansia kantaneet säännöt miten elämää pitää elää. Miten on hyväksytty ihminen. Millaisia valintoja tulee elämässään tehdä, että eläisi oikein. Kulkea valmiiksi lanattua tietä näkemättä itse vaivaa kohdata oma elämä. Löytää oman elämänsä koskematon, ainutlaatuinen polku.

Kautta aikojen ihminen on pyrkinyt etsimään vastauksia mitä on rakkaus. Aito, todellinen rakkaus. Rakkaus on aina yhtä uniikkia. Aina se herättää meissä suuria tunteita. Aina se kasvaa tai kuolee pois. Aina alussa kuvittelee juuri sen tunteen olevan aivan ainutlaatuinen. Ennen kokematon. Ainoa oikea tunne. Rakkaus on vaikea laji. Helpointa maailmassa on rakastua ja vaikeinta on rakastaa. Pitää rakkautta yllä. Kasvattaa sitä. Yksinkertainen asia on itse asiassa hyvin monimutkainen. Mutta mistä me voisimmekaan tietää, sillä täydellisen sielunkumppanin tunnistaminen vaatii niin suurta elämänkokemusta, itsensä tunnustamista ja ennen kaikkea pohjatonta uskoa. Niin usein järki voittaa tunteet, koska elämisen säännöissä sanotaan niin, mutta vain täydellisen sielunkumppanin kanssa voi rakkaudessaan kasvaa läpi elämämme.

Kerron teille nyt jotain merkittävää. Aidon sydämenrakkauden pystyy todella tunnistamaan vasta, kun oppii ensin ehdoitta rakastamaan. Rakastamaan itseään. Rakastamaan maailmaa. Ymmärtämään, että me jokainen olemme oman onnemme seppä. Ymmärtämään, että rakkaus ei pysty kasvamaan ja kehittymään pelon valtakunnassa. Rakkaus pitää saada olla vapaa kuin taivaanlintu eikä sille koskaan, ei milloinkaan pidä asettaa minkäänlaisia sääntöjä tai ehtoja. Ainoastaan siten rakkaus pystyy kasvamaan.

Olen itse ehkä hiukan poikkeuksellinenkin tässä nyky-yhteiskunnassamme. Olen siis jo keski-ikäinen nainen ja elänyt puolet elämästäni yhdessä ainoassa parisuhteessa. En ole edes seurustellut kenenkään muun kanssa ikinä koskaan milloinkaan ennen tai jälkeen. Niin, sitä voitaisiin pitää jopa kummallisena. Ja niin sitä on pidettykin. Minua on myös ohjeistettu, että sinun pitää rohkeasti tapailla eri miehiä tai et ikinä löydä ketään, koska ihmiseen pitää tutustua ensin. Mutta se ei ole ollut minua varten. Kuten ei monet muutkaan nykykulttuurissamme vallitsevat elämisenmuodot tai paritusmuodoista puhumattakaan.

Uskon, että sieluni tunnistuskyky on niin vahva, että se riittää. En turhaa kuluta aikaani johonkin, mikä yhteiskunnan mielestä on ainoa oikea tapa tehdä asioita. Minun elämässäni on paljon muitakin tapoja. Minä uskallan olla erilainen. Minä uskallan kuunnella omaa sisäistä ääntäni. Minä uskon, että kaikki järjestyy kunhan vain itsellä on kyky tuntea. Kyky luottaa. Mutta pelkkä luottaminen ei yksin riitä. Pitää kulkea koko ajan eteenpäin milloinkaan pysähtymättä. Pitää silmät ammoisen avoinna ja korvat höröllään. Ai niin ja kaikista tärkeintä, mihin tahansa matka käy, niin on pidettävä sydän avoinna. Vain avoin sydän voi tunnistaa toisen sydämen.

Myönnetään. Alkutaipaleellani kuvittelin, että rakkaus tulee luokseni tuosta vain. Sielunkumppanini kävelee vastaan. Tervehditään. Rakastutaan ja eletään onnellisina elämämme loppuun saakka. Niin minä ihan oikeasti kuvittelin. Luulin, että sieluni kumppani olisi kasvanut jossain liukuhihnalla. Äitini sanoi, että kyllä kun aikasi olet niin huomaat, että et edes halua ketään miehenkörilästä elämääsi. Yksin on hyvä olla. Minä ihan ahdistuin puheista. Ei, se ei ole minua. Minä olen opetellut kyllä olemaan yksin, sillä haluan oppia elämään. Haluan olla riippumaton, jotta kykenen elämään omaa ainutlaatuista elämääni. Sitä en koskaan aiemmin osannut tehdä. Minulle oli olemassa vain perhe. Ei milloinkaan yksilöä, joka olisi elänyt omaa elämää. Minä elin vain ja ainoastaan perheen ehdoilla. Unohdin itseni.

Totta kuitenkin on, että liian moni ihminen päättää valita elää yksin elämänsä. Yksi sanoo, että kotini sisustukseen ei mies istu. Toinen, en ehdi huolehtimaan miehestä. Kolmas, aikani ei riitä miehille. Miten  sitten on rakkauden laita yksinäisen ihmisen elämässä. Eikö he mielestään ole ansainneet elämäänsä rakkautta. Niin minäkin ehkä ajattelisin, jos en olisi määritellyt itselleni, että tarvitsen elämääni sellaisen miehen, joka joskus pitää huolen minustakin. Kantaa oman vastuusta yhteisestä elämästämme. Vuorovaikutus kun on sellaista, että molemmat antavat tasaveroisesti. Kulkevat toista puolitiehen vastaan. Antavat toisilleen turvallisuudentunteen. Arvostuksen. Kannustaa ja tukee hetkenä minä hyvänsä. On lojaali ja luotettava. Sydän pursuten välittämistä ja rakkautta. Niistä eväistä on aito sydämenrakkaus tehty.

Rakkaus on elämän nostatusaine. Rakkaus tekee elämästä kuohkeampaa. Rakkaus tekee elämästä rikkaampaa. Rakkaus on elämän todellinen boosti, joka täyttää koko maailman. Vasta toisen ihminen rakkaudenvoimalla pystyy osoittamaan vieläkin suurempaa rakkautta maailmankaikkeudelle. Yksin ei kukaan pärjää. Miksi rakkautta kuitenkin vähätellään. Sitä halveksitaan. Sitä herjataan ja panetellaan. Ei uskalleta ottaa riskiä. Ei etsiä. Ei löytää. Ei haluta. Jokainen olento maailmassa tarvitsee rakkautta. Mikäli rakkauden kieltää, kieltää koko maailman ja oman todellisen olemassaolonsa.

Rakkaus antaa kasvoille hymyn. Silmille hohteen. Rinnalle riemun. Sydämelle lämmön. Iholle kosketuksen. Elämälle merkityksen. Ilman rakkautta ja toisen ihmisen läheisyyttä elämästä puuttuu jotakin hyvin merkittävää. Siitä puuttuu tietoisuus, että on tärkeä. Siitä puuttuu perusturvallisuuden tunne, että voit todella luottaa johonkin. Siitä puuttuu tunne, että on joku, joka odottaa sinua aina. Siitä puuttuu kuplat. Raikkaus. Totuus. Elämän nälkäinen energia. Viime silaus elämän ylevälle kauneudelle.

Minä tarvitsen rakkautta. Minä tarvitsen toisen ihmisen läheisyyttä noustakseni vieläkin korkeimpiin svääreihin omassa rakkaudessani. Minun elämäni todellinen elinehto on aito rakkaus. Aito sydämenrakkaus. Joka on ainoastaan minua varten. Siitä minä elän ja käyn. Minä olen määritellyt, että haluan jakaa elämäni rakkaudelle. En vain kahden ihmisen väliselle rakkaudelle vaan koko universumin täyttävälle rakkaudelle. Jokainen tarvitsee rakkautta selviytyäkseen. Ja täyttyäkseni elämäntehtävässäni tarvitsen minä vierelleni ihmisen, joka tuottaa kanssani tuota rakkausenergiaa, jolla yksinäistenkin sielujen maailma käy. 

Uudelleensyntynyt

 ‎"Rajoittuneessa maailmassamme onnellisuus on tukahdutettu tekemällä siitä synonyymi vastuuttomuuden ja hulluuden kanssa."

-Lovebug- 

Puhelin soi. En jaksaisi vastata. Tahdon olla yksin. Soittaja on läheiseni, joka kyselee kaiken maailman samat kysymykset uudelleen. Olen kyllästynyt vastaamaan samalla lailla niihin kysymyksiin, jotka ovat korviini soineet koko tämän uuden elämäni rakennusajan. En jaksa selittää, sillä sitä ei ymmärretä kuitenkaan. Budjettini on minimaalinen, mutta olen päätökseni tehnyt eikä kukaan, ei kukaan pysty kääntämään purteni tuulen suuntaa.

Joskus mietin miten selviän tässä maailmassa, jossa minun pitää tämä polku yksin käydä pimeään. Vaistoan kaiken niin kovin herkästi eikä lehtikään puusta putoa etten tuntisi sitä sielussani. Vaistoan ihmisten tarkoitusperät ja näen syvään sielunkuvaan. Kuulen huutavan hädän monen ihmisen äänessä. Saan kuulla samat kysymykset yhä uudelleen ja uudelleen. Ja valittelut päälle: ’voi voi, kulta pieni, kyllä sinä selviät.’ En minä ole reppana. Ihan vaan tiedoksi. Minä olen vahvempi kuin seitsemän vuoren voimat. Minä tiedän monta muuta reppanampaa, vaikka ovatkin menestyneitä ja suurissa hienoissa viroissa. Mutta suuret virat ja hienot autot eivät ole minun valintani. 

Minun valintani on jotain ihan muuta. Ja se vaan jokaisen on hyväksyttävä tykönään. Muutakaan kun ei voi. Onhan tämä minun elämäni. Se, joka minua yrittää painostaa tai harhauttaa omalla polullani painuu elämässäni aina vain taaemmaksi. Jälleen kerran pyydän sitä anteeksi ja tietäkää, että teitä ajattelen ehkä vahvimmin elämässäni. Te annatte minulle piilovoimaa, sillä onhan vähättely ja sääli paras kannustin kuten tiedämme, joka näyttäytyy uhman voimana kun aika on. Mutta energioitani en enää kuluta oman olemiseni ainaiseen puolustamiseen. Minä olen kuka olen ja mikäli se ei kelpaa niin se ei sitten kelpaa. Piste.

Toissailtana minulla tuli hyvin vahva tunne, että minun pitää lähteä kirjastoon. Lainaamaan esikuvani Paulo Coelhon elämänkerta. En pyri jäljittelemään häntä vaan huomaan, että meissä molemmissa on tarinankertoja, joka näkee ja kokee elämää samanmoisesti. Tyttäreni pyysi tuomaan myös hänelle luettavaa. Hän antoi minulle kaksi kirjannimeä erittäin suositusta kirjasarjasta, joista on lukenut jo suurimman osan, mutta noita kahta kirjaa ei ole onnistunut aiemmin pongaamaan lukeakseen ne. 

Lähdin liikkumaan kirkkaan ja sinistäkin sinisemmän tähtitaivaan alla, jossa loistava kuunsirppi johdatteli matkaani perille. Saavuin eteenpäin tietäni ja tulin aukealle, jossa viime jouluna Tapaninpäivän myrskyssä kaatunut kyltti; maamerkkini oli noussut takaisin sijoilleen. Sain tuosta yhdestä vaivaisesta kyltistä niin suurta voimaa, sillä silloin lähes vuosi sitten ajattelin, että kun tuo kyltti nousee takaisin sijoilleen, olisi aika. Katsoin näkymää ja taivas loisti sinisempänä kuin koskaan. Tiesin, että aika on nyt. Päästyäni kirjastoon ajattelin, että löydän sieltä ne kirjat, jotka on tarkoitettu. Niin lähdin molempien tyttäreni toivomien kirjojen kera sekä Paulo Coelhon elämänkerta kainalossani astelemaan kotia kohti. Matkalla kotiin päin ohut pilvihuntu alkoi silittelemään taivaankantta, joka muistutti hämmästyttävästi revontulia. Kotiin saavuttuani taivas peittyi tummien pilvien alle.

Olen ollut kritisoitu useammin kuin useasti siitä, että en lue. Olen ollut hiukan loukkaantunutkin siitä ikuisesta väittämästä, sillä itse käytän ihan eri metodeita sisäistääkseni asioita. Olen myös sanonut, että alan lukemaan heti, kun tunnen niin, sillä elänhän täysin intuitiollani. Intuitiolla, joka on uskoa. Minulle kirjoittaminen on luovuutta, oman itsensä tutkimista löytäen vastauksia elämään ja ihmisten kollektiiviseen käyttäytymiseen. Pidän itseäni hyvinkin omalaatuisena ihmisenä enkä todellakaan ajattele olevani normaali. Ymmärrän täysin, että etenkin läheiseni ovat minusta jopa huolissaan. Mutta jännä juttu, että lapseni eivät koe minua lainkaan omituisena vaikka muutos myös heidän silmissään on väistämätön. Ainoastaan aikuiset läheiseni.

Sain siis kutsumuksen lukemaan. Älkööt kukaan ajatelko, että tekisin niin jonkun kehotuksesta. Olen alusta saakka samaistunut Paulo Coelhoon ja olen jopa ilmoittanut, että minusta tulee Suomen 'Paulo Coelho'. Mennyt jopa kustantajien luo ja kertonut, että kirjoittamaani voisi verrata Pauloon. Onhan se aiheuttanut hymyn häivähdyksiä, mutta en välitä. Nyt kun olen kahlannut tuota Paulon elämästä kertovaa teosta hyvän matkaa, ymmärrän miksi olen rinnastanut itseni häneen. Hänkin oli joskus vain outo kummajainen; nobody, jonka läheiset olivat hyvin huolissaan, kun pojalle ei kirjaoppi maittanut kuin omissa raameissaan tai kuinka hän itse uskoi elämänsä tarkoitukseen ja tiesi, että hänellä on sanoma ihmiskunnalle, joka täytyi saada ulos. Hän asetti itselleen tavoitteen tulla maailmanlaajuisesti tunnetuksi kirjailijaksi vaikka maailma velloi vastaan.

Suuret kyyneleet silmissäni purskahtavat valloilleen ensimmäisen luvun lopussa: ”Äkkiä kirjailija kääntyy kannoillaan, tekee ristinmerkin ja toistaa ties kuinka monennen kerran kiitosrukouksensa pyhälle Joosefille, joka siunasi häntä jälleensyntymällä lähes kuusikymmentä vuotta aikaisemmin, sillä Paulo syntyi kuolleena.”  Samaisesta syystä myös itse olen kiitollinen. Sillä olenhan itsekin syntynyt kuolleena. Se vahvisti myös ajatustani, että ne ihmiset, jotka ovat käyneet kuolemanportilla näkevät elämän jotenkin syvemmin ja heillä on jokin alkemistinen tehtävä täällä päällä maan.

Kirjan edetessä huomaan yhä enemmän samoja vaikutteita ja piirteitä itseni kanssa niin Paulossa kuin hänen ympäristössäänkin. Kuinka hän tarkkailee maailmaa samoilla silmillä kuin itse teen. Käyttää kaikkia aistejaan lukiessaan maailmaa. Kuinka hän uskoo samoihin elämän vaikutteisiin kuin itse uskon. Kuinka hän aloitti aivan samalla lailla uransa, päättäväisesti ja usko vahvasti edellä, runoista, ajatelmista ja pienistä tarinoista kuin minä itsessänikin hengitän ja pihisen. Kuinka hän tunsi yksinäisyyttä muiden ymmärtämättömyyden keskellä. Kuinka hän koki suurta elämänriemua ja -tarkoitusta ainoastaan kirjoittaessaan ja uskoi, että hänen kädet oli luotu kirjottamista varten.

Kunnes eräänä päivänä hänen vanhempansa passittivat hänet kuukauden jaksoksi mielisairaalaan ottamaan säännöllisesti lääkkeitä, koska olivat vahvasti sitä mieltä, että poika on sairas. Sen jälkeen hän ei enää välittänyt, sillä hänellähän oli jo hullunleima leimattuna ohimollaan. Minä puolestani olen käynyt mielisairaan elämää vahvasti lävitse äitini kahden psykoosin kautta. Tuo kokemus on minulle tänään mittaamattoman arvokas voimavara, sillä äitini on ollut asiasta aina hyvin avoin ja kertonut kokemuksiaan. Kuinka hän ulosti alleen äänen päässään kehottaessa tekemään niin. Hän on kertonut kaiken mitään säästelemättä. Ajatellut, että näin voisi avartaa ihmisten maailmankatsomusta ymmärtämään sitä laajemmin. Myös Paulo, vanhempiensa kauhuksi, kertoi mielisairaalatarinoita kadunkulmissa ihmisten kokoontuessa hänen ympärilleen kuulemaan ja jopa kadehtimaan tämän kokemuksista.

Minulla ei ole aavistustakaan miksi kirjoitin tämän tarinan. Tämä tarina on jotain, joka minun piti saada tiedostamattani ulos. Sen opetus selviää sitten jälleen myöhemmin. Kerron kuitenkin teille, jotka joskus epäilette mielenterveyttäni, etenkin rankkojen uupumusjaksojen ollessa akuutit, että olen elämäni kunnossa. Ja kyllä vaikka itse olen nähnyt mielisairauden hyvin, hyvin läheltä, niin minulla on matkassani voima ja kyky tunnistaa levon tarve, kun aika on. Suurista suurin voima enkä hetkenä minään epäile, että voimani romahtaisivat lopullisesti. Minä osaan levätä kyllä. Olenhan jo iso tyttö. 

Minulla on matkassani usko. Niin vahva usko etten milloinkaan aikaisemmin ymmärtänyt, että voisin luottaa elämään ja kaiken tarkoitukseen näin vahvasti. Minulla on toivo. Ja ennen kaikkea minulla on rakkaus. Rakkauden vaaliminen maailmassamme on uuvuttavaa puuhaa. Sillä mitä enemmän rakastaa, sitä enemmän pahanvoima pyrkii pistämään vastaan. Mutta uskon elämäntehtävääni, ja että se kannattaa meitä kaikkia niin lähellä kuin kaukanakin.

Se matka, jota olen tehnyt hymyilyttää minua itseänikin. Minä, joka olen aina ajatellut eniten maailmassa mitä muut ajattelevat, tykkääkö kaikki nyt minusta varmasti tai kuinka rehellisyys on ollut yksi elämäni suurimpia arvoja ihan sairaalloisuuteen saakka. Kun nyt tänään olen ihan toisenlaisella rajalla, tunnen itseni hullummaksi kuin koskaan aikaisemmin ja punnitsen elämäni olemista ja sen vaikutteita ihan joka hetki. Kyseenalaistan mielenterveyttäni vaikka tiedän sen olevan terveempi kuin milloinkaan aikaisemmin. 

Se moraali, joka minulla on ollut matkassani elämäni ensimmäisetkin 38 vuotta, on nyt myös suuri vahvuuteni. Sillä tunnen vastuuni vaikka se ei ehkä aina ihan läheisistäni tunnukaan siltä. Isoja ja itsenäisiä ihmisiähän me kaikki jo ollaan. Ja vastuussa ainoastaan itsestämme ja omasta olemisestamme. Ja jokaisella kun on joku jokatapauksessa. Minä itse en ihmettele väsymystäni enää, sillä väsymykseni on tervettä ja ennen kaikkea se on ohimenevää. Olenhan rakentanut koko elämäni uudelleen. Ja se on vaatinut nyt kaikki voimani. 

Olenko siis jo toisen kerran tässä elämässäni saanut kokea uudestisyntymän. Tänään olen erityisen kiitollinen saamistani mahdollisuuksista uudelleensyntymään. Olen oppinut jotakin korvaamattoman suurta ja arvokasta. Ja tuota tietoa vartioin kotkan lailla. Jakaen sitä muidenkin tietoisuuteen salaamatta mitään. Olemalla avoin kuten äitinikin on ollut. Pyrkien laajentamaan ihmiskuntamme maailmankatsomusta. Olen oppinut näkemään maailmaa uusin silmin ja ennenkaikkea omin silmin. Antakaa minulle mahdollisuus olla minä. 

Jokainen alku on uusi alku. Jokainen uusi alku on aina suuri mahdollisuus.

Rakkaudella elämään

Kerran minua kehotettiin löytämään nainen itsestäni. Ymmärtämättä mitä se todella tarkoittaa. Enkö muka ole jo tarpeeksi nainen. Lakkaanhan minä kyntenikin. Kerran minua kehotettiin päästämään irti riippuvuussuhteestani rakkauteen. Mitä se nyt sitten tarkoitti, eikö rakkaus ole elämän kulmakiviä ja jokaisen pitäisi tavoitella rakkautta. Kerran minua kehotettiin löytämään rakkaus minusta itsestäni. No siellähän se on, sillä kyllähän minä nyt rakastaa osaan. Helppoa kuin heinänteko. Kerran sitten kehotettiin antamaan tilaa. Vapaus hengittää. Mitä lienee tarkoittanut, tilaahan tässä maailmassa on pilvin pimein eikä ilmakaan ainakaan meidän elinaikanamme ole loppumassa kesken.

Ajattelin hiukan avata näkökulmia edellisiin arvokkaisiin kehotuksiin. Meillä ihmiskunnalla on suuri taipumus olla hyvin radikaaleja ja mustavalkoisiakin näkemyksissämme. Emme jaksa työstää ongelmakohtia niin, että löytäisimme sen kultaisen keskitien, jota pitkin olisi hyvä ja turvallinen kulkea. Usein jokin itseään ärsyttävä piirre löytää uuden paikkansa niin, että vedetään hanat kiinni toisessa laidassa ja lennetään kovaa toiseen ääripäähän. Joka on sitten se toinen paha.

Otetaan vaikka nyt parisuhteet käsittelyyn. Miten kummassa me voidaan alkaa vihaamaan ihmistä, jota me joskus olemme rakastaneet täydestä sydämestämme. Vihan tunteet on hyvä tapa päästä irti rakkaudensäikeistä ja kaikki tunteet laidasta toiseen tuleekin kohdata, mutta vihaan ei tule milloinkaan jäädä asumaan. Sama pätee kyllä toistekin päin. Jos ei milloinkaan päästä irti rakkaudentunteistaan, jäävät ne ihan yhtä lailla kummittelemaan elämään ja nostaa varmasti päätään aina sopivan paikan tullen. Pitää osata päästää irti. Katkaista menneet siteet, jotta voi jatkaa eteenpäin. Pitää uskaltaa kohdata koko tunteidenkirjo. Rakkaudessa pitää osata kasvaa. Ottaa opiksi menneestä löytääkseen sen mitä etsii. Milloinkaan ei tule kuitenkaan säästää vanhoja tunteita ja raahata niitä mukanaan, sillä niillä ei enää ole mitään todellista arvoa. Se meni jo. Rakkaus ei pääse milloinkaan kasvamaan uuteen kukoistukseen mikäli läpi elämän raahaa vanhoja tunnesiteitä mukanaan. Kaikesta. Aivan kaikesta pitää uskaltaa päästää irti, jotta voi saada tilalle uutta. Jotain vieläkin suurempaa.

Nainen tai mies = yksilö

Suomalainen nainen on kasvatettu vahvaksi ja kaikki osaavaksi. Ei ole ollut hyväksyttyä, jos on osoittanut heikkoutta tai tarvitsevuutta. On pitänyt olla vahva, koska edellisten sukupolvien menestyneet naisetkin, meidän esiäitimme ovat olleet. Sota on pakottanut naiset kantamaan yksin vastuuta koko perheestä, sen elämästä ja hyvinvoinnista. Ja eihän se ole kenenkään syy, että samalla kaavalla meitä on kasvatettu. Miehet ovat jatkaneet passivoitunutta elämäänsä kun ei muuta ole voineet vahvojen naisten komennuksella. Vanhempamme ovat kasvattaneet meitä niillä eväillä, jotka heillä on ollut. Ei ole ollut helppoa niilläkään. Tänään olemme onnekkaita, että meillä on mahdollisuus kasvaa persoonassamme ihan eri svääreihin kuin vanhemmillamme on ollut. Meidän sukupolvemme tehtävänä on kasvaa emotionaalisesti vahvaksi voidaksemme hyvin. Vanhemmillemme pitää olla kiitollisia näistä puitteista, jossa meillä on mahdollisuus kasvaa itseämme arvostaviksi miehiksi ja naisiksi. Eheiksi sellaisiksi, jotka löytävät jälleen kadotetun rakkauden itsestään. Meillä on mielettömät verkostot vertaistukeen ja pääsemme kehittymään olemisessamme toistemme tuella ja avulla. Kuitenkin niin, että jokaisen tulee kantaa kortensa kekoon ja otettava itse vastuu omasta elämästään. Se on tärkein oppi minkä voi tässä oppia – olet vastuussa ainoastaan omasta ja alaikäisten lastesi elämästä tietty. Kukaan muu ei voi elämääsi puolestasi elää eikä sinun tule uhrata omaasi muiden edessä.

Riippuvuus

Riippuvuus sitten. Riippuvuussuhteita on monenlaisia. Meillä suomalaisilla lienee vahvimpana hyvä riippuvuussuhde alkoholiin. Alkoholista sanotaan, että siinä tavoitellaan tilaa, jota henkistymisen kautta haetaan pysyväksi tilaksi. Eikö olisi aika nastaa olla aina yhtä hyväntuulinen ja iloinen kuin hyvässä nousuhumalassa on, mutta milloinkaan kokematta krapulaa tai morkkista. Eikä tekisi mitään mitä ei selvinpäin tekisi. Siinä säästyisi rahat ja maine. Riippuvuus voi olla ruokaan ja nykyinen katukuvaamme kertookin kansakuntamme todellisesta huonovointisuudesta. Ei siis ainoastaan fyysisestä vaan myös psyykkisestä. Riippuvuus voi olla myös rakkausriippuvuutta. Rakkausriippuvuus ilmenee lähinnä niin ettei osaa olla yksin. Ei uskalla olla yksin. Ei uskalla kohdata itseään. Yhtä kaikki riippuvuudet. Riippuvuus on todellisuuden pakoilua. Riippuvuus on seurausta henkisestä huonovointisuudesta. Riippuvuussuhteista pääsee eroon ainoastaan tunnistamalla syyt mistä seuraus johtuu. Se tarkoittaa sitä, että pitäisi osata kohdata ne omat ahdistuksen aiheuttajat menneisyydestään. Meillä jokaisella kun niitä on, tiedostamme niitä sitten tai emme. Tiedämmehän me kaikki sen varmasti kuinka lohduttavaa on tarttua johonkin riippuvuustekijään, kun sisällä myllertää ja maailma potkii päähän. Minä neuvoisin tuossa kohtaa lähtemään vaikka luonnonääreen tai lainaamaan kirjastosta henkiseen hyvinvointiin liittyvää kirjallisuutta tai hakeutumaan vaikka elämäntaitokurssille. Muutos alkaa pienistä asioista ja jokainen muutoksen askel on haastava, mutta myös eteenpäin vievä. Pian ymmärtääkin tämän henkisen hyvinvoinnin jujun ja loppu viimeksi onkin enää koukussa oman hyvinvointinsa tavoitteluun. Oman itsensä ensisijaiseen rakastamiseen. Uuden elämän rakentamiseen. Mutta muista, että kaikki rakentamisen arvoinen tarvitsee vahvat perustukset alleen. Aikaa siis. Älä hutiloi äläkä kiirehdi turhaan. Kaikella on aikansa kyllä. Usko kaiken tarkoitukseen ja ota opiksesi kaikista vastoinkäymisistä. Kasva niistä.

Rakkaus

Rakkaus. Minun lempiaiheeni, kuinkas muuten. Ei minullekaan ollut mikään itsestäänselvyys, että rakkaus muodostuisi minun ykköstykiksi. Pikku hiljaa kuljin eteenpäin ja olin kyllä määritellyt itselleni kaksi merkittävää teesiä lähtiessäni tälle tiellä. Hyväksyä ihmiset sellaisina kuin kukin on. Jättää katkeruus kelkasta ja olla tuomitsematta ketään koskaan mistään. Ja se vaatii suurta anteeksiantoa joka hetki. Kyllä. Minusta tuntuu, että mitä enemmän rakastan sitä enemmän kohtaan vastustusta. Pelkoa. Ja ymmärrän sen toki, mutta haluan myös kertoa, että ei rakkautta kannata pelätä. Todellisuudessa rakkaudenpelko kertoo juuri niistä omista peloista, jotka pitäisi kohdata omassa elämässään saadakseen elämästään kaiken ihanan irti. Rakkaus on kaunis asia ja sen ei pitäisi milloinkaan olla uhka kenellekään. Ei kenellekään. Me emme voi rakkautta hallita. Se on meissä jokaisessa itsessämme ja mitä enemmän me sitä ruokimme sitä suuremmaksi se kasvaa. Olen kuullut joskus sanonnan, että se koira kasvaa, jota ruokitaan. Mikäli haluamme käydä rakkaudella tulee meidän ruokkia rakkauden koiraa ja jättää katkeruuden koira ravinnotta. Käyttää kaikki energia luodaksemme positiivista energiakenttää ympärillemme. Itse ainakin olen harkinnan kautta oppinut olemaan varovainen sanoissani ja jopa ajatuksissani etten milloinkaan edes vahingossa toivo kenellekään pahaa – en edes niille, jotka minua vastaan hyökkäävät. Minun tehtäväni ei ole ketään tuomita, ainoastaan rakastaa. Lempeydellä ja rakkaudella osoitetaan pahan vallassa oleville, että heillä on toivoa. Pelko näyttäytyy aina pahankaavussa. Kaikki ilmoille laskettu negatiivinen energia syö valtavasti rakkauden energiaa ja se, joka pilkkaa rakkautta pitäisi olla vihainen itselleen. Erittäin vihainen. Sillä rakkaudentyötä ei saa milloinkaan häiritä. Se on rikos ihmiskuntaa vastaan. Niin upeaa työtä rakkaudentyö on. Olen hyvin otettu. Olen kiitollinen, että olen saanut näin suuren tehtävän elämäntehtäväkseni. Rakastakaa. Rakastakaa. Rakastakaa. Rakastamaan oppii kuitenkin ainoastaan kärsimyksen kautta. Mutta se kannattaa, sillä siten rakkauden saa kantamaan. Siivillä lentämään. Korkeuksiin kohoamaan. Kirkkaaksi tähdeksi ikuisuuteen loistamaan.

Tila

Oma tila. Niin tämä tila asia on ollut itselleni hyvin vaikea siitä syystä, että itse olen elänyt hyvin vahvassa miellyttäjän roolissa edellistä elämääni. Itse olen löytänyt tilan omassa elämässäni suhteen kautta, jossa minun annettiin itse löytää oma tilani. Aluksi se teki hyvin kipeää ja koin valtavan suurta hylkäämistä itsessäni. Pian kuitenkin huomasin, että ainoastaan sitä kautta pystyin kasvamaan ja kohta ymmärsin, että suhteessani, jossa koin tämän valtavan pettymyksen, aloinkin kasvamaan. Hyvin pian tajusin, että minulle tehtiin palvelus vaikka kuvittelin aluksi, että toinen satutti minua. Minä halusin vain auttaa ja pelastaa ymmärtämättä, että kukaan muu ei voi koskaan pelastaa ketään kuin kukin itse itsensä. Silloin tajusin, että paras lahja, jonka sain oli juurikin tuo toisen antama tila minulle löytää itse itseni. Siinä suhteessa en olisi voinut kasvaa, koska olisin jatkanut samaa kaavaa kuin aiemmin olin elämääni kaavoittanut. Ainoastaan pettymyksen ja tuon ikävältä tuntuneen paineen kautta aloin löytämään itseäni. Se, että joku sulkee oven edestäsi ei tarkoita sitä, ettei sinua rakastettaisi, sillä se ihminen, joka uskaltaa tehdä sen rakastaa sinua enemmän kuin ymmärrätkään. Joten pyydän syvästi anteeksi niiltä ihmisiltä, joilta olen oven elämääni sulkenut. Olen jättänyt ikkunan auki ja seuraan teitä taukoamatta. Ja muistakaa aina, että olen tehnyt niin ainoastaan puhtaasta rakkaudesta, jotta löytäisitte tämän saman ihanuuden itsestänne kuin minä olen löytänyt itsestäni. En ole teitä hyljännyt vaan todellisuudessa näen teissä niin suurta potentiaalia, että halusin antaa teille tämän lahjan, joka on myös minulle kerran annettu.

Kun rakkaus löytää luoksesi, pelko poistuu ja kaikki muu paitsi rakkaus menettää merkityksensä. Rakkaudella elämään nyt ja ainiaan. 

Rakkauden ääni

Olen kulkenut läpi lumen, myrskyn ja jään. Joskus olen kulkenut jälkiä jättämättä. Hiljaa. Aivan hiljaa. Omassa yksinäisyydessäni pohtinut. Ajatellut. Miettinyt. Sisäistänyt. En ole kaivannut seuraa. En kuuntelijaa. Olen halunnut olla yksin. Kuunnella sieluni syvintä ääntä. En ole halunnut mielipidevaikuttajia. En neuvonantajia. Olen sukeltanut syvään. Hyvinkin syvään. Kuitenkaan koskaan hukkuen hengiltä olen ottanut kaiken irti syväsukelluksestani. Perusteellisesti olen tutkinut elämää ja sen vaikutteita. Ja siitä syystä minusta on tullut minä. Minä olen löytänyt oman ääneni. Olen uskaltanut kohdata ääneni ja kuunnella sitä.

Joskus pohdin mitä elämä tuo tullessaan. En niinkään sitä, mitä konkreettista vaan enemmänkin sitä, miten saan ääneni paremmin kuuluviin. Äänen, jonka sointi on vahva. Meillä jokaisella on kyllä ääni. Joskus tietämättömyydessämme käytämme ääntämme väärin. Tuomitsemme ja satutamme ajattelematta kuinka paljon ääni voi tehdä pahaa. Pahan ääni pitää pyrkiä aina vaientamaan. Mutta ääni voi tehdä myös hyvää. Meidän tulee käyttää ääntämme hyvään tarkoitukseen mikäli meillä on vain kykyjä käyttää sitä. Johonkin sellaiseen tarkoitukseen, jolla on todella väliä. Ääntä ei voi kuulla sellainen, jolla ei ole kykyä kuulla ääntä. Mutta se ei haittaa, sillä tiedänhän minä, että jossain vaiheessa jokaiselle tulee hetki, kun muistaa tuon ohitetun hetken äänen. Sen soidessa siinä aivan lähellä kauniimpana kuin koskaan aiemmin.  

Idealisina minä usein kuvittelen, että ääneni kuullaan juuri siinä muodossa kuin itse olen sen muodostanut kuultavaksi, mutta ei. Niin se ei mene. Jokainen kuulee äänen siinä muodossa kuin on valmis sen kuulemaan. Se herättelee kuulijoitaan pikku hiljaa. Jotkut, vain harvat kuulevat sen todellisen soinnin heti kerrasta siten kuin äänenpäästäjä on sen ajatellut. Kuten musiikki. Mielentilasta ja elämäntilanteesta riippuen me kuulemme sen eri lailla vaikka melodia ja sanat ovat joka kerta samat. Kuulijalla on valtava vastuu äänen muodostumisen kannalta. Me emme usein ajattele sitä lainkaan. Kokeilkaapa tätä kotona. Kun olet surullinen, niin kummasti melankolinen musiikki uppoaa sieluun syvimpään, kun taas ilon hetkellä, kyseinen kappale saattaa aiheuttaa levottomuutta eikä korva halua kuulla ääntä saatikka mieli vastaanottaa sen sanomaa. Äänelle pitää olla valmis kuhunkin hetkeen, vasta sitten voi kuulla sen todellisen soinnin kuten sen on tarkoitettu soivan.

Tai kuinka tiellesi osuu aina vain uudestaan tiettyjä näkymiä, kun olet alkanut kiinnittämään huomiosi johonkin asiaan. Kuinka hankkiessasi koiran näet koiranruokamainoksia ihan joka paikassa tai ollessasi rakastunut, näet rakastavaisia joka puolella. Ollessasi raskaana tai toivoessasi raskautta, joka toinen vastaantuleva nainen kantaa uutta alkua sisällään. Meidän aistit toimivat niin. Se asia, mihin kiinnitämme huomiota juuri sillä hetkellä, on kuin se kärpäspaperi, joka vetää aistejamme puoleensa.

Sama pätee ihmisen kasvuun ja kypsymiseen. Ne asiat, joissa sinun tulee tarkastella todellista olemistasi, tulevat eteesi joka puolelta. Ja niin toimii kollektiivinen tietoisuus maailmassamme. Me monet, aivan erilaisissa elämäntilanteissa olevat ihmiset voimme löytää yhdestä lauseesta useita eri merkityksiä omaan olemiseemme sopivaksi viisaudeksi toisistamme riippumatta tai tietämättä ja vieläpä ihan totaalisen erilaiseen vaivaan. Meidän pitää vain olla avoimia ja kuulla maailman ääni. Tiedostaa missä itseään pitää kouluttaa ja maailma tarjoaa vastauksia kunhan vain osaat lukea tai kuunnella elämän aitoa ääntä.

Viime viikolla vierailin jälleen kustantajien luona ja nöyrästi palasin apajille, joista minut oli jo aikaisemmin passitettu pois. Toisilla apajilla vastaanotto oli avointa ja ystävällistä, mutta on sitten niitäkin, jotka olisi voinut jäädä kokemattakin. Toki niistä oppii parhaiten.  Eräs parhaita teilauksia mielestäni oli kuinka eräs nuori kustannusheppu kertoi minun runouteni olevan hyvin kliseistä ja vanhanaikaista. Hän kehotti minua tutustumaan nykyrunouteen kasa anarkistia kirjoja myyntipöydällään.Tajusin jossain hetkessä kysyä, että julkaisisitko Tommy Tabermannia ja helpotuksen huokaisullani ei ollut rajoja, kun hän vastasi: ”En missään tapauksessa. Hänen runot ovat syntyneet siellä, missä aita on matalin.” 

Selvä peli, ajattelin. Kuka sinä olet tulemaan sanomaan minulle kuinka minä luon tai kuinka minun luovuuteni on oikeaa tai väärää. Kuka sinä olet määrittelemään, missä aita on matalin. Et taida poika tietää, kuinka syvällä ovat käyneet ne, jotka noita halveksimiasi kliseitä pyörittelee. Ymmärsin pojan pointin, mutta hän olisi voinut muokata sanansa suvaitsevaisemminkin. Varmin tapa tappaa luovuutta on lausua sanoja, jotka ovat ääripäässä luovuudesta. Rajat. Aidat. Säännöt. Oikea. Väärä. Ja siinä samassa muistin yhden maailman myydyimmistä kirjailijoista, Paulo Coelho, joka on saanut hyvin paljon arvostelua osakseen ’ammattikirjailijoiden’ keskuudessa saadessaan tunnustusta ’kirjailijana’, koska eihän hän ole aito kirjailija. Hän on niitä 'huuhaa' tarinankertojia. Niin, mietin vain itsekin, onko tarkoitukseni puhutella kansakuntaa vai taidekriitikkoja? No, voitte varmaan päätellä ilman antamaani vastaustakin.

Käykö maailma tosiaan näin, että jokin toinen taho voi määritellä mikä on oikein tai mikä on väärin. Onko väärää ja oikeaa oikeasti edes olemassa, muuta kuin hyvän ja pahan välillä? Mietin vaan. Meidät on kasvatettu niin. Uskomaan painettuun sanaan, koska siinä asuu totuus. Kirjoittajana luovuudessani on kysymys uusien näkemysten löytämisestä. Voi olla, että kirjoitan omaa elämääni auki, jolloin ammattikirjailijat eivät voi hyväksyä kirjoittamaani tekstiä oikeana tekstinä. Tähän samaan tulee mieleen toinen minun alani ’kirjailija’ Tommy Hellsten, joka on myös saanut kritiikkiä siitä, että hänen kirjansa ovat syntyneet oman elämänsä terapioinnista. Mitä sitten? Itseni olen niistä teoksista löytänyt enkä taida olla ihan ainoa. Ja siitä ihmisen kollektiivisessa tajunnassa on kysymys. Minä en siis pidä itseäni ammattikirjailijana. Toki se fakta vaatisi jo kustannussopimustakin. 

Minä pidän itseäni sanan taitajana. Pyörittäjänä. Ja ehkä jopa ajattelijana. Tuunaajana. Ovien avaajana. Rakkaudensoturina. Maailman positiivisen energiakentän vahvana vahvistajana. Pahuuden ja suvaitsemattomuuden suojakilpenä. Suunnannäyttäjänä. Ja olen ylpeä siitä. Se on minun tehtäväni tässä maailmankaikkeudessa vaikka se ei yliopistokoulutettuja kirjallisuudenprofessoreita miellyttäisikään. Mikäli kirjoitukseni auttaa ihan tavallisia ihmisiä löytämään sen saman onnen ja rakkauden itsestään, jonka minä olen löytänyt, olen täytetty. Minulle on ihan sama vaikka kirjailijat eivät lukisi minun teoksiani tai kirjoituksiani siksi, että minä en lue heidän teoksiaan. Minä kirjoitan niille, jotka eivät osaa itse kirjoittaa tai purkaa omia vyyhtejään tämän erinomaisen terapiamuodon, kirjoittamisen kautta. Niille, jotka arvostavat kykyäni  muodostaa sanoja ymmärrettävään muotoon. Niille, jotka tuntevat, että teen tätä sydämestäni. Niille, jotka arvostavat kykyäni antaa meille kaikille yhteinen ääni. Rakkauden ääni. Ja se on elämäni tarkoitus. Puhua äänellä, joka kuullaa ja sanoilla, jotka ymmärretään.

Lauri Tähkä & Elonkerjuu: Pauhaava Sydän

Vuosi elämästäni

Ajattelen vuotta. Yhtä vuotta. Lapsena vuosi määräytyi syksystä syksyyn. Koulun lukuvuoden mukaan. Kalenterivuosi määräytyy alkuvuodesta loppuvuoteen. Toisille vuosi voi olla kesästä kesään. Tai ihan mitä tahansa siltä väliltä. En ole koskaan kovin kummoisesti miettinyt mitä vuosi tarkoittaa. Yksi vuosi ihmisen elämässä. Sillä mitataan kuitenkin vain kuluvaa aikaa. Yksi aikamääre muiden aikamääreiden joukossa.

Syntymäkuukauteni mukaan uusi vuoteni alkaa aina elokuussa. Aurinko palaa tähtimerkkiini, joka on auringon oma merkki. Pidän siitä kuukaudesta ja erityisesti siksi, että silloin ikään kuin holtiton hapuilu päättyy ja arki alkaa. Tekemisen meininki. Me kaikki tarvitsemme arkea. Me tarvitsemme rutiineita. Rutiinit antavat elämälle pohjan. 

Nyt kun oikein alan miettimään ajan merkitystä taidan pitää elokuusta myös siksi, että silloin koittaa aina sadonkorjuun aika. Vilja on kypsää ja omenat puissa hymyilevät posket punaisina. Kaikki on niin kauniisti kasvanutta. Viisaasti vanhentunutta. Maisema on levollinen. Luonto näyttää moni-ilmeisyyttään. Moni elämän yhtymäkohta yhtyy. Valo & pimeys. Kuuma & kylmyys. Elämä & kuolema. Aurinko & myrsky. Kesä & syksy. 

Vuosi on myös matka. Se on helppo määre elää mielikuvissa elämää eteenpäin tai taaksepäin. Silloin on helppo ottaa kiinnekohtia elämään. Sen erinäisiin tapahtumiin. Ankkuroida unelmiaan tulevaan. Eteenpäin katsoessa vuosi tuntuu jopa kohtuuttoman pitkältä, koska katsomme tuntemattomaan. Emme näe, mitä siihen mahtuu. Mitä siinä ajassa tapahtuu. Ahdistumme, koska emme tiedä. Emme saa vastauksia mitä elämällä on meille tarjota. 

Jotkut jopa turvautuvat selvännäkijöihin, jotta saavat tietoonsa missä ovat vuoden tai viiden vuoden päästä. Ovatkohan ne samoja niitä ihmisiä, jotka jo lapsena etsivät kaikki joululahjakätköt ja selvittivät lahjansa ennakkoon. Tiputtavat siis omalta joulultaan pohjan pois. Niitä, jotka eivät osaa pitää edes suurimpia salaisuuksia vaikka lupaavatkin. Muistan myös kouluajoilta kuinka minua ärsytti ne ihmiset, jotka rynnivät ruokajonoon kuin heille ei padasta soppaa riittäisi, jos eivät sinne ensimmäisenä juoksisi. Toisinsanoen sellaisia kärsimättömiä ihmisiä, jotka ovat joka paikassa ensimmäisenä ja nauttivat, kun saavat juoruta muiden asiat kylille.

Katson kulunutta vuotta takanani. Näen kuinka olen edelleen pystynyt kehittämään omaa sisäistä rauhaani. Rauhaa, joka on kyllä annettu minulle syntymälahjaksi, sitä en kiellä. Uskoa. Uskoa, että minullekin löytyy lahja elämän suuresta aarrearkusta kunhan vain maltan ja opin odottamisen jalon taidon vieläkin perusteellisemmin. Trimmaamaan siis itseni tuohon ihmiskunnan tavoitteleman ’sisäisen rauhan’ näytöslajiin sopivaksi yksilöksi.  

Sielussamme olemme ikuisesti keitä olemme. Minä olen minä. Sinä olet sinä. Sielua voi ainoastaan auttaa vanhenemaan viisaasti. Kuten sanat ilman tekoja ovat mitättömiä ja vain sananhelinää, on sitä myös tiedostettu tietoisuus ilman, että se jossain vaiheessa kulkeutuu selkäytimeen saakka. Ajatus muuttuu konkreettisiksi teoiksi.

Se, joka kykenee muuttamaan omaa käyttäytymismalliaan tullaksensa ajatustensa kaltaiseksi on saavuttanut elämässään suurta.  Mikä lienee sitten se laukaiseva tekijä, joka saa ihmisen tajuamaan, mistä määreet kuten onnellisuus ja rakkaus todella kumpuavat. Kaikki haluavat uskoa omaan totuuteensa siitä mitä rakkaus ja onni todella on. Etsien sitä edelleen itsensä ulkopuolelta. Ymmärtämättä milloinkaan elämässään mitä tarkoitetaan ihmisen kollektiivisella tietoisuudella.

En kuuna päivänä usko, että me kaikki voimme kasvaa olemisessamme samoihin raameihin. Eikä maailma toimisi niin. Ei elämällä olisi mitään merkitystä mikäli kaikki syntyisimme samanlaisiksi emmekä kohtaisi koskaan vastoinkäymisiä. Minusta on tullut minä juuri siitä syystä, että olen kohdannut kaiken sen, minkä olen kohdannut. Elänyt juuri sen elämän, jonka olen elänyt. Kasvanut lapsuuteni ja nuoruuteni juuri siinä ympäristössä kuin olen kasvanut. Tehnyt juuri ne asiat ja siinä järjestyksessä kuin olen tehnyt. Kaiken sen ansiosta  minussa on tänään tuo kollektiivinen voima auttaa kanssamatkaajiani, jotka tarvitsevat minun elämänkokemustani voimaantuakseen. Samasta syystä, minä tarvitsen rinnalleni ihmisiä, jotka pystyvät auttamaan minua eheytymään niillä alueilla elämässäni, joissa minä olen heikko.

    

Katsoessani vuotta taaksepäin voin todeta, että minulla on ollut hyvä vuosi. Todella hyvä vuosi. Minä en voi olla muuta kuin äärettömän kiitollinen kaikille osallisille. Se kehitys, jota omassa olemisessani on tapahtunut on edelleen huimaa. Rohkeus minussa, siis todellinen rohkeus on saanut uudet raamit elämässäni. Olen kävellyt, hyppinyt ja tanssinut mukavuusalueeni ulkopuolella. Olen sinne mennyt vaikka se on ollut joskus äärimmäisen vaikeaa. Olen siellä ollut ja välillä pelko on kasvanut niin suureksi, että pakokauhu on vallannut minut totaalisesti, mutta sitkeäsi olen tehtäviäni suorittanut maaliin saakka. Energiani ovat olleet pohjalukemissa, sillä niin paljon mukavuusalueen ylittäminen on vaatinut energiaani. Mutta se on kannattanut, sillä ilman kokeilujani kasvuni olisi pysähtynyt enkä olisi saavuttanut hakemaani luottamusta ja rauhaa itsessäni.

Me voimme olla rohkeita elämässämme, mutta edelleen meillä on alueita, jotka vaativat työstämistä. Ne alueet, joissa olen ollut äärimmäisen heikko on muuttunut omassa olemisessani rakkaudeksi. Se kaikki pelko, jota olen tuntenut on ollut aivan turhaa. Koko tämän elämäni. Mutta ilman sitä pelkoa en osaisi arvostaa sitä mitä olen saavuttanut tässä määrin kuin tänään arvostan. Se kuinka yksi vuosi elämässäni on tehnyt ihmeitä. Kuinka katsoessani sitä taaksepäin muistan jokaisen hetken kun tuo ihme on minulle näyttäytynyt. Ja aina vain suurempana. Tuon ihmeen näkeminen on vahvistanut olemiseni eheäksi. Kiillottanut uskoni unelmiini. Kristallinkirkkaaksi.  

Vuosi sitten en tiennyt, miten suuria suunnitelmia maailmankaikkeudella olisi minua varten, mutta minä uskoin. Minä uskoin niin vahvasti. Tiesin, että ainoa tehtäväni on elää rakkaudella. Ainoastaan rakkaudella. Elämää suuremmalla rakkaudella. Kulkea eteen sydän edellä ja silloin tulen saavuttamaan kaiken sen, mikä on minulle tarkoitettu. 

Joka ikinen hetki elämässäni elän tulevaisuudelle eläen ja ammentaen kaiken tästä hetkestä, mutta sitä varten. Teen niin, jotta tulevaisuuteni voisi kasvaa vieläkin paremmaksi ja ainutlaatuisemmaksi. Minun tulevaisuudekseni. En tarvitse muuta menestyäkseni. Ainoastaan elämän tässä ja nyt sekä uskon siihen mitä tänään teen. Se kaikki rakkaus, jota heijastan maailmaan, tulee vielä lentämään levein siivin. 

Se aito rakkaus, joka kumpuaa syvältä sydämestä, ei voi milloinkaan epäonnistua. Ei milloinkaan. Uskon hyvyyteen. Uskon rakkauteen. Uskon valoisaan tulevaisuuteen, joka on meidän. Rakkaudella elämään.  

Lainaus keskustelusta sivustolla Näkökulma.net - aihe: Kollektiivinen tietoisuus

”Wikin mukaan toinen tärkeä jako ihmisen tiedossa on tietoinen tieto, joka on järkeä, tiedettä ja logiikkaa sekä alitajuinen tieto, joka on intuitiivista ja vaikeasti selitettävää.”

Rakkauden alkulähteillä

Herään aikaiseen aamuun. On viikonloppu. Hipsin villasukat jalassa sytyttelemään kynttilöitä tuvan täyteen ja keitän kunnon kannukahvit. Syksyisissä aamuissa on ehdottomasti parasta rauhallisuus ja sisäinen lämpö. Levollisuus. Tieto tulevasta lepokaudesta. Luonto saa hengähtää. Näyttää toisenlaista parastaan. Pian järvenpinnat alkavat hileytyä. Välkehtiä syysauringon osuessa vedenpintaan. Ja aivan pian valkoinen, koskematon lumi peittää maan ja puiden oksat. Pakkanen nipistelee poskia. Rakastan vuodenaikoja. Rakastan luonnon monimuotoisuutta ja sädehdintää. Rakastan vettä. Rakastan metsää ja sen tuoksuja. Rakastan taivasta. Sen aurinkoa, pilviä, kuuta, tähtiä, äärettömyyttä ja kokonaisvaltaista loistetta.

Aamulla makuuhuoneen ikkunasta silmiini tuijottaa kirkkaista kirkkain tähti itä-taivaalta. Kirkkaampi tähti kuin olen koskaan aiemmin nähnyt. Se on Venus planeetta, joka väkisinkin muistuttaa meitä rakkaudesta. Ei sitä turhaan rakkaudenplaneetaksi nimetty, sillä aivan kuten rakkauskin, sädehtii Venus kaikista kirkkaimmin. Istahdan vuoteeni reunalle ja ihailen näkyäni. Tuo tähti vangitsee katseeni. Huumaa ihan. Tunnen selvää yhteyttä tähden kanssa. Kaipuu sydämessäni vahvistuu entisestään. Ehkä jopa muutama kyynel vierähtää poskiani pitkin kastellen pyjaman rinnukset.

Yht’äkkiä ymmärrän miksi olen viime aikoina ollut hyvinkin kaihomielinen. Kuitenkin hyvällä tavalla nykyään. Kyyneleet ei enää tee kipeää vaan ne tuntuvat enemmänkin puhdistavan. Tunnen edelleen tuskaa rakkaudenkaipuussani, mutta sekään ei tee kipeää. Enemmänkin tunnen voimattomuutta. Odotusta, koska odotus loppuu. Tuleeko sellaista päivää milloinkaan vai onko tehtäväni vain sytytellä rakkautta kokematta enää milloinkaan toisen ihmisen läheisyyttä. Pelko siis valtaa olemistani vaikka uskoni onkin vahva. Hyvin vahva, mutta ei näköjään tarpeeksi vahva kuitenkaan. Kuin olisin labyrintissa, jossa olen jo päässyt pitkälle, mutta viimeinen pähkinä on niin kovin kovakuorinen, että se vaatii viimeisimmätkin aivonystyrät nyt täyteen kapasiteettinsa. Saavuttaakseni tuon uuden asteen uskon itsessäni. Tieni ulos tuosta vaikeaselkoisesta labyrintista.

Olen viime viikkoina punninnut omaa elämääni. Yllätys, yllätys. Niin kovin vähän kun käytän aikaani siihen hommaan. Ja se sitten oli ironiaa, jos joku ihmettelee. Yksi kaveri sanoi minulle hyvin tässä eräänä päivänä. Kiteytti olematonta tuskaani. Ajattele, olet rakentanut edellistä elämääsi useita vuosikymmeniä ja tätä uutta vasta muutaman vuoden. Siihen nähden olet sijoittunut hyvin. Kuinka fiksua ja miehen suusta lausuttua vieläpä. Se onkin se toinen ihmeellinen asia. Kuinka sitä alkaa vetämään puoleensa uuden elämänsä samanhenkisiä ihmisiä. Ja siitä kasvussa parhaimmillaan on kyse. Kasvu on vanhojen, toimimattomien kaavojen rikkomista ja uuden energian muodostamista omassa olemisessaan. Uuden kokeilua. Mukavuusalueen ulkopuolelle hyppimistä. Rohkeutta uskaltaa kokeilla ja seikkailla. Ja maailmankaikkeus pitää huolen, että alat vetämään uuden minäsi kaltaisia ihmisiä puoleesi aina vain enevimmissä määrin.

Erityisesti minun ajatuksiani on viime aikoina liikuttanut ihmisen yksityisyys. On totta, että jokainen voi määritellä oman yksityisyytensä ja omat rajansa, mutta koko ajan maailma vie meitä ikään kuin kurkistelijoiden maailmaan. Missä mikään ei enää ole pyhää. Missä häikäilemättömyydellä ei ole rajoja. Jolloin ihminen itse ei voi kontrolloida omaa yksityisyyttään. Itse olen uskonut positiivisen avoimuuden, hyvyyden ja rakkauden voimaan. Että ne ovat ikään kuin suojattuja ominaisuuksia. Niitä vastaan ei voi hyökätä. Niitä ei saa pilkata. Niitä pitää kunnoittaa. Niillä voimilla todella parannetaan maailmaa.

Mutta ei, maailma on niin julma paikka, että yht’äkkiä huomaankin tipahtaneeni ideaalimaailmastani alas. Ja alkavani suojelemaan yksityisyyttäni. Tietoisesti piiloutumaan. Onko se sitten hyvä? Ei, yhteiskunnan kannalta. Kyllä, itseni ja läheisteni kannalta. Enkä tarkoita sitä, että vaipuisin jonnekin maanrakoon, mutta tarkoitan sitä, että joudun arvioimaan oman minäni yhä uudelleen ja uudelleen päästäkseni tasolle, jossa voin itse säädellä minusta lähtevän energian voiman. Jolloin voin suojella itseäni maailman hyökkäyksiltä. Sellaisilta tahoilta, jotka eivät osaa kunnioittaa minun yksityisyyttäni. Minun jo antamaani panosta maailmankaikkeuteen. Suojelemaan itseäni jaksaakseni tehdä työtä, joka minulle on suotu. Menen siis jälleen ääripäästä toiseen löytääkseni kultaisen keskitien myös tässä.

Olen idealisti. Uskon aina siihen mitä milloinkin teen. Ja niin pitää ollakin, sillä muutoin elämäänsä ei voi elää täysillä sydämestään. Joudun usein ikään kuin kärsimään, kuten entisessä elämässäni olisin tunnetilaa ilmentänyt. Nykyisessä elämässäni hyväksyn asiat kuten ne tulevat. Osaan päästää irti asioista, jotka eivät palvele minun tarkoitustani tai elämääni. Joka kerta irtipäästäminen tuntuu vaikealta. Kerta kerran jälkeen se tuntuu myös helpommalta. Vaikeinta lienee päätös. Useimmat meistä elävät vahvassa riippuvuussuhteessa maailmaan, materiaan tai ihmissuhteisiin. Kuka mihinkin.  Emme uskalla ottaa vastuuta omasta elämästämme. Sanotaan, että vapaat sielut ovat vastuuntuntoisimpia ihmisiä maan päällä. Vaikka meidän yhteiskunta onkin luokittanut ne vastuuntunnottomimmiksi. Vapaat sielut ovat tehneet lujasti työtä tullaksensa jälleen niiksi persooniksi keitä ovat. He ovat käyttäneet lukemattomia valvottuja öitä ja tuhansia tunteja miettiäkseen ketä he ovat, mikä on heidän elämänsä tarkoitus ja miten he voisivat elää elämäänsä vieläkin paremmin vahingoittamatta itseään tai muita. Kyseenalaistaakseen olemistaan. Jaksamistaan. Vaikutustaan. Vastuutaan.

Usein me ajattelemme, että vielä tuon saavutettuani olen täyttynyt elämään, mutta ei se mene niin. Kuten laulussa sanotaan ’annoin pikkusormen, se vei koko käden’. Mitä siis yritän sanoa on, että kunnioittakaa ihmisiä ympärillänne. Antakaa heille oma tila olla keitä he ovat. Älkää vaatiko aina vaan enemmän ja enemmän vaan olkaa onnellisia siitä mitä teille annetaan ja ottakaa vastuu omasta elämästänne. Avoimuus, hyvyys ja rakkaus ovat harvinaisia ominaisuuksia tämän päivän maailmassa. Ketkä edustavat niitä arvoja, eivät ole ilmaiseksi ominaisuuksia itselleen saaneet. Eivät rahalla ostaneet. Heidän elämänsä on ollut vastoinkäymisten juhlaa, joita vain harva meistä pystyisi edes kohtaamaan menettämättä järkeään lopullisesti. Mutta he ovat olleet viisaita ja kasvaneet vastoinkäymisistään täydeksi rakkaudessaan ja hyvyydessään. Heidät on siunattu ainutlaatuisella maanpäällisellä tehtävällä. Positiivisuuden ja rakkauden alkulähteet kuitenkin ehtyvät janoisten pyrkiessä itsekkäästi ryystämään lähde tyhjäksi. Kaikki-tässä-heti-mulle-nyt & ainoastaan mulle. Alkulähteiden tehtävänä on opettaa maailmaa löytämään lähde itsestään, antamaan alkupisara oman lähteen etsimisen tielle, sillä meissä jokaisessa on tuo lähde. Se pitää vain löytää ja saada jälleen pulppuamaan kirkkaana ja raikkaana. Siitä alkaa elämä. Siis todellinen elämä.

Päivä alkaa sarastamaan. Taivaankantta hivelöi matalaan nouseva aurinko sekoittaen jumalallisen kauniin väripaletin aamujemme iloksi. Tänäänkin tulee kaunis päivä. Luonnosta saa voimaa. Meidän tehtävämme on elää symbioosissa luonnon kanssa. Nuo kaikki luonnonilmiöt kuvastavat myös meitä - ihmiskuntaa. Meidän pitäisi ottaa oppia luonnosta. Tutkia sitä ja nähdä. Siis todella nähdä mitä sillä on meille opetettavanaan. Sen elämänkaarta. Sen järjestelmää. Me ihmiset olemme yksi osa tuota kaunetta. Sen kiertokulkua. Miksi me emme osaa nähdä paikkaamme siinä. Kaikilla olisi niin paljon parempi olla ja elää. Rakkauden alkulähde asuu myös sinussa, sinun pitää vain todella löytää se ja ymmärtää sen voima. Se ei ole kenenkään yksinoikeus.

James Blunt: Heart of Gold

Vuoroin vieraissa

Jokainen meistä muistaa lukemattomia kertoja, kun on törmännyt johonkin hyvän päivän tuttuun tai vaikka lapsuusajan ystävään. Siinä on ihmetelty miten tämä aika kiiruhtaa niin, että ei meinaa perässä pysyä. Vastahan olimme parhaita ystäviä ja nyt väliin mahtuu vuosia ja vuosikymmeniä, että emme ole tavanneet tai pitäneet lainkaan yhteyttä. Siinä sitten luvataan puolin ja toisin, että asiat muuttuu ja palataan ystävyydessämme sille tasolle kuin ennen oli. Puhelinnumeroita vaihdetaan ja vannotaan, että yhteyttä pidetään.

Aika kuluu jälleen eikä kumpikaan löydä aikaa pitää yhteyttä. Tai ehkä toinen on ollut aktiivisempi ja muutaman kerran soitellut ja kysellyt kuulumisia. Niin todellinen ystävyyssuhde tai mikä tahansa suhde vaatii vuorovaikutusta. Molempien osapuolien yhtä suurta kiinnostusta toisesta persoonasta ylläpitääkseen suhdetta yllä. Vuorovaikutus on kaiken perusta. Suhde ei voi kehittyä tai sillä ei ole arvoa mikäli siitä puuttuu vuorovaikutus. Mikäli toinen osapuoli on ainoastaan aina vain ottamassa eikä anna suhteeseen mitään, on suhde kuolemaan tuomittu. Tai voi myös olla, että passiivinen osapuoli ei näe vuorovaikutustarvetta suhteessa sen hetkisessä elämäntilanteessaan. Kehittymätön sielu saattaa kuvitella, että itse antamalla vieläkin enemmän saa suhteen toimimaan. Mutta kerronpa teille hyvät ystävät ja maailman kansalaiset. Mikään suhde maailmassa ei voi toimia tuolla velvollisuudentunto kaavalla. Minäkin kerran siis lähinnä koko elämäni luulin niin.

Eri ihmiset on tarkoitettu vaikuttamaan elämässäsi eri kehityskausina eikä jotain vanhaa  suhdetta ole tarpeen avata uudelleen mikäli sen aika ei ole. Se olisi pelkkää velvollisuudentuntoa eikä se kehitä kumpaakaan suuntaan eikä toiseen. Mikäli kuitenkin on tarkoitettu, että suhde tulee herättää uudelleen eloon, ja että molemmat tarvitsevat sitä yhtä paljon, tulee siitä merkityksellinen vuorovaikutussuhde. Silloin se tarvitsee molemminpuolista vuorovaikutusta pysyäkseen elossa. Ja voi olla, että sen uudelleenkesto on lyhyt, mutta tarkoituksen siitä löydettyään, voi suhteen herättäminen olla hyvinkin merkityksellinen siihen elämäntilanteeseen.

Minulla on merkityksellisiä ystäviä, jotka antavat myös minulle voimaa. Aina ei ole ollut niin. Olen kasvanut elämässäni uudelle tasolle ymmärtääkseni, että myös minun on saatava suhteistani. Minä olen ansainnut saada kaiken sen. Ja mikä tärkeintä nyt uskallan myös vastaanottaa. Olen aikaisemmassa elämässäni ollut puhdas antaja. Energiavarastoni ovat huvenneet elämänsaatossa, sillä minä olen vain antanut, mutta en ole osannut ammentaa omaa energiaani mistään. 

On kulunut kolme vuotta, kun olen opetellut elämääni uudelleen. Siis todellakin uudelleen. Antamisesta on tullutkin itselleni vapaaehtoista. Enää en pyri antamaan miellyttääkseni muita vaan teen sen omasta tahdostani ja silloin kun minusta tuntuu siltä. En pelkää vaikka teen virheitä enkä pelkää, että minut hylätään tai tuomitaan sen vuoksi, että en tee, tai että teen oman tahtoni mukaan. Olen ymmärtänyt, että ainoastaan omaa sydäntäni kuuntelemalla pystyn antamaan pyyteettömästi, jolloin antamisestani tuleekin itse asiassa saamista. Silloin tiedän, että energiani kuluvat hyvään, ennalta kirjoitettuun tarkoitukseen. Sillä tiedän, että olemalla täydellisesti minä voin ammentaa käyttöenergiani itsestäni. Omassa hiljaisuudessani. Omassa levossani. Hyväksyen, että aina ei tarvitse jaksaa. Hyväksyen, että jokainen on väsynyt joskus. Hyväksyen, että lepokin on työtä vaikka sitä ei maailmassamme hyvällä katsottaisikaan.

Olen siis opetellut käyttämään energiaani uudelleen ja harkiten. Kaiken turhanpäiväisen annan mennä ohi enkä käytä energiaani sellaiseen, jossa se valuu hukkaan. Vastaanottaja ei ole valmis vastaanottamaan. Luotan, että elämä kuljettaa minut juuri sinne minne minun on tarkoitettu kulkevaksi. Kohtaavaksi ne ihmiset, jotka on tarkoitettu kohdattavaksi. Enää en pyri pitämään väkisin kiinni jostakin sellaisesta suhteesta, josta puuttuu vuorovaikutus täysin. Uskallan jättää taakseni toimimattomia, tarpeettomaksi käyneitä suhteita. Suhteita, jotka tuottavat itselleni vain mielipahaa. Uskallan jatkaa matkaani  kohdatakseni  uusia ihmisiä ja löytääkseni heistä uusi tarkoitus elämääni.

   

Mutta merkityksellisintä on, että minä itse saan päättää kenelle annan ja koska annan. Mikäli toinen osapuoli vaatii ja koen, että energiani valuu hukkaan, en anna. Se voitaisiin mieltää itsekkyydeksi ja hylkäämiseksi, mutta se ei ole sitä. Se on typeryyden eliminointia. Ihminen, joka pyrkii käyttämään toisen ihmisen kallisarvoista energiaa vain ja ainoastaan omaan tarkoitukseensa on typeryyttä eikä kukaan sijoittaisi sellaiseen yritykseenkään, joka kyseisellä taktiikalla olisi jo konkurssikypsä. Jokaisen pitää kantaa oman elämänsä riskit. Tehtävä oman elämänsä suunnitelmat ihan itse. Hiottava suunnitelmansa niin kirkkaiksi, jolla pystyy luomaan kestävän perustuksen omalle tulevaisuudelleen.

Todellinen sydänystävyys voitaisiin määritellä seuraavasti. Ystävät, jotka hyväksyvät toisen virheineen päivineen. Kykenevät kannustamaan hyvinä hetkinä ja olemaan toisen tukena huonoina hetkinä. Ovat kiinnostuneita vastavuoroisesti myös toisen hyvinvoinnista. Ketkä eivät suutu tai loukkaannu, kun vuorovaikutus pitää taukoa. Ketkä sydämellään jatkavat juuri siitä hetkestä, mihin viimeksi jäätiin. Ei kysele tai vaivaannu kohtaamishetkellä. Eivät kyseenalaista sydämestäsi kumpuavaa olemistasi tai tekemistäsi, mutta uskaltavat sanoa, mikäli ovat eri mieltä. Ystävät, jotka  kykenevät vaistoamaan.  Kuuntelemaan omaa sydäntään. Kehittymään ja kasvamaan suhteessanne. Vaikka luopumaan ystävyydestänne mikäli  elämänpirta niin vaatii. Aidossa ystävyydessä ei tule tunne, että toisen pitää yksin vetää ystävyysrekeä perässään. Ystävä ymmärtää, että ystävällä on myös muuta elämää eikä ole milloinkaan mustasukkainen tai kateellinen siitä. Ystävä arvostaa ja kunnioittaa sinua ja ystävyyttä kanssasi. Ystävyys ei ole velvollisuudentuntoa. Se on vapaaehtoista vuorovaikutusta kun siltä tuntuu. Olemista vuoroin vieraissa toista varten. Ystävyys on positiivista ja kannustavaa kumppanuutta. Sellaisia ovat todelliset ystävät.  Ja ennen kaikkea se on vuorovaikutusta. Tätä ”kaavaa” voidaan toistaa elämämme kaikissa merkityksellisissä suhteissa.

Mikäli tunnet piston sydämessäsi. Huomaat, että vaadit ystävältäsi huomiota. Pyrit manipuloimaan ystävääsi tekemään jotain vasten tahtoaan. Niin tiedä, että niin ystävyys ei toimi. Sillä ystävyys on aina vapaaehtoista, huomioonottavaa ja vuorovaikutteista. Ystävyyssuhde ei voi perustua vain toisen tarpeille. Mikäli pelkäät menettäväsi ystävyyden olemalla täysin oma itsesi, et ole aidossa ystävyyssuhteessa. Mikäli koskaan joudut miellyttämään toista, et ole aidossa ystävyyssuhteessa. Mikäli koet joutuvasi tekemään asioita vasten tahtoasi, et ole aidossa ystävyyssuhteessa. Uskalla sanoa, mitä sinä tarvitset ja haluat, vain siten voit vakuuttua, että olet aidossa vuorovaikutteisessa ystävyyssuhteessa. Ja ystävyytenne on molemmille merkityksellinen. Eikä vain riippuvuussuhde jommalle kummalle.

Joskus pohdin, että löydänkö minä koskaan ihmisiä elämääni, jotka ymmärtäisivät minua. Antaisivat minun olla minä. Kannustaisivat minua tulemaan eheämmäksi.  Kannustaisivat minua saavuttamaan unelmani. Tänään olen erityisen kiitollinen niistä ihmisistä, jotka ovat tuotu elämääni kannustaman minua. Uskomaan minuun ja minun unelmiini. Jokainen ihminen maan päällä tarvitsee kannustusta. Jokainen ystäväni, joka on sydämessäni, on siellä aidosti ja juuri siitä syystä, että saan olla kanssasi minä.  Ja kun saan olla täysin alaston itseni, voin olla hyvässä vuorovaikutteisessa suhteessa kanssasi eikä minun tarvitse milloinkaan olla mitään muuta. Se on parasta vuorovaikutteista elämän suhdetoimintaa.  Ihan kaikessa suhdetoiminnassa. 

Rakkaudensoturi

Olen erittäin turhautunut. Olen pettynyt. Huolissani. En oikein ymmärrä mikä meitä ihmisiä vaivaa. Tai ymmärränhän minä ja mitä enemmän ymmärrän sitä enemmän huolissani olen. Olen huolissani meidän kaikkien puolesta. Olemme onnistuneet rakentamaan rahan valtakunnan, jossa ei ole tilaa aidolle rakkaudelle. Elämme niin kovin sääntömääräisessä ja ohjatussa yhteisössä, jossa kuvittelemme, että ainoa oikea ratkaisu on tehdä oikein kuitenkin niin, että ainoa asia, mitä teemme on väärin. Elämme kiillotetuissa kulisseissa ja pyrimme näyttämään maailmalle kuinka hienosti me pärjäämme ja kuinka yhteiskuntakelpoisia me olemme. Sisin hajalla. Rikki. Onni ja rakkaus kadoksissa kuljemme päivästä toiseen kuin huumatut. Etsien ulkopuoleltamme sitä, mikä on kuitenkin meissä itsessämme.

Toisaalta kun tuossa kiiltokuvaelämässämme voimme tarpeeksi pahoin tulee meidän etsiä kulissien ulkopuolelta toisenlaista elämää helpottaaksemme taakkaamme, jota oikeasti kannamme. Minäkin pyrin aikaisemmassa elämässäni ostamaan onnea ja kuvittelin, että rahalla sitä saa. Tiedän tiedän, olin elämässäni kuullut tuhansia kertoja kliseen ’raha ei tuo onnea’, mutta en osannut sisäistää sitä tietoa ennen kuin uskalsin päästää irti kaikesta turhanpäiväisestä. Uskalsin aloittaa irtautumisen maallisesta kertakäyttöisestä onnesta. Materiasta. Tulemaan riippumattomaksi. Olemaan yhtä luonnon kanssa. Löytämään elämäni todellisuus. Aitous. Todellinen ja merkityksellinen rakkaus, jonka olin kadottanut sääntöjen, kiireen ja pelon keskellä. Tänään olen köyhä rahallisesti, mutta sitäkin rikkaampi sisäisesti. Ja tiedän, että tämä rikkaus kulkee aina mukanani, mihin tahansa askeleeni johtaakaan.

Ihmisen päivittäiset perustarpeet ovat oikeasti hyvin pienet ja toki esteetikkona minulle on hyvinkin tärkeää, että ympäristöni näyttää hyvältä ja että minä voin ympäristössäni hyvin. Olen tehnyt paljon työtä sen eteen, että hyväksyn materian osana identiteettiäni, mutta siitä ei kuitenkaan milloinkaan tule minulle itseisarvoa. Sen vuoro tulee vasta sitten, kun itse voin hyvin omassa elämässäni. Materia on minulle palkkio mielekkäästä elämisestä, pyyteettömästä rakkaudesta kaikkea luojani luomaa kohtaan, menestyksekkäästä ja suunnitelmallisesta elämästä. Asioiden oikeanlaisesta arvottamisesta elämässään. Elämisentaidosta. Mutta sitä ennen minun on pitänyt oivaltaa elämäni perustarkoitus. Perusolemukseni kertoo kuitenkin loppu viimeksi sen kuinka minä voin, kuinka onnellinen ihminen minussa on läsnä.

Mitä pidemmälle kasvussani käyn, joka toisia ihastuttaa ja toisia vihastuttaa, sitä tietoisemmaksi tulen ympäröivästä maailmastamme. En aina tiedä, haluanko olla näin syvällä ihmislajin ja yhteiskuntamme ongelmissa. En aina tiedä, jaksanko kantaa kehossani kaikkea tätä tuskaisen yhteiskuntamme kärsimystä. Se on meissä. Kaikki edellisten sukupolviemme kärsimys on taakkanamme niin kauan kunnes olemme valmiita kohtaamaan menneen ja korjaamaan oman käyttäytymismallimme sille tasolle kuin sen kuuluisi vapaassa sielussamme maanpäällämme elää. Vapaana ja iloisena vaeltelevana kaunosieluna kuten hento perhonen lentelee kesäisellä kukkaniityllä.

Kannamme suuria suruja sukupolvelta toiselle; isältä pojalle, äidiltä tyttärelle siirrämme edellisten sukupolvien kärsimyksiä ja haavoja paikkailtavaksi tuleville sukupolvillemme. Meidän käyttäytymismallimme on perittyä omilta vanhemmiltamme ja tiedostamattammekin kohtelemme omia lapsiamme samalla intensiteetillä kuin meitä on kohdeltu. Olemme itse niin kivuissa menneisyyden traumojemme kanssa, että emme aina ymmärrä, osaa tai jaksa korjata meihin kohdistuneita virheitä omien lapsiemme kanssa. Siirrämme tiedostamatonta katkeruudenkehoa aina vain eteenpäin.

Kun minä aloin etsimään todellista minääni, en tiennyt mitä olisi edessä. En todellakaan ja hyvä niin. Aika on tuonut asiat käsittelyyn juuri siinä järjestyksessä kuin olen ollut valmis niitä vastaanottamaan ja käsittelemään. Olin ollut jo pitkään tilassa, jossa ymmärsin, että näin ei voi jatkua. Olin kuin seittiin sidottu perhonen, jossa vain olin, kun en muutakaan voinut. Siivet pahoin vaurioituneet. Tyngäksi kutistuneet. Tuli siis aika, että en enää löytänyt onneani siitä, missä olin. Missä elin. Tuli aika, kun aloin voimaan todella huonosti. Ilman siitä irtautumista olisin kuollut. Joutunut elävänä haudatuksi. Tulin hetkeen, jossa minun oli tehtävä päätöksiä, jotta voisin jatkaa eteenpäin.

Olen perusteellinen ihminen enkä hae elämässäni mitään väliaikaisratkaisuja koskaan mihinkään. Minulla on rohkeutta. Minulla on luonnetta. Minulla on itsehillintää. Minulla on kykyjä saada sanani elämään. Teoiksi. Minä en ole ihminen, joka olisi edes kyennyt multipersoonaelämään, mikä on valitettava ratkaisu niin monelle tänä päivänä. Se ei vie meitä elämässämme eteenpäin. Se ei ole koskaan ratkaisu mihinkään. Se ei kehitä meitä. Sitä kautta emme pysty löytämään todellista persoonaamme. Se ei tee yhteiskunnastamme parempaa. Onnellisempaa. Eheämpää. Sellainen ratkaisu loukkaa ainoastaan kanssaihmisiä. Se on itsekkyyttä. Epäkunnioitusta ihmisyyttä kohtaan. Elämää kohtaan. Se on riippuvuutta. Joillakin materiasta tai rahasta. Toisilla ihmisistä tai ihmissuhteista. Hyväksynnästä. Pelkoa luopua toimimattomista asioista elämässään. Pelkuruutta kohdata oma elämänsä silmästä silmään. Surullista. Hyvin surullista.

Suurinta maailmassamme on rakkaus. Rakkaus, jota minä tiedän osakseni ansaitsevani, on aitoa sydämenrakkautta, joka on ainoastaan minua varten. Se, joka uskaltaa tuon sydämenrakkauteni liittää omaan sydämeensä, tietää, että minä olen valmis antamaan kaikkeni. Itseni. Sillä se on kaikki, mikä on minussa. Se on siellä ikuisesti, sillä niin vapaa, viisas ja vahva sieluni tänään on. Minä elän rakkaudesta enkä milloinkaan, en milloinkaan petä sydämenrakkaudessani. Minulla ei ole tarvetta siihen, sillä niin suuri onni minussa asustaa ja niin syvältä sydämestäni rakkauteni pulppuaa. Kuin se olisi universumimme rakkauden alkulähde.

Ja niin vahva on uskoni, vaikka sitä pyritään horjuttamaan taukoamatta ja joka hetki, että tiedän sinun olevan minua varten ja kykenevän tarjoamaan minulle kaiken sen, jota minä tarvitsen tullakseni eheäksi rakkaudessani jaksaakseni rakastaa pyyteettömästi niitä, jotka rakkauttani osakseen tarvitsevat löytääkseen sen joskus itsestään. Minä tiedän, että rakkauteni ei ole kiiltokuvitelmaa vaan se on taivaassa solmittu rakkaudenliitoksi. Rakkauteni on ehtymätön ja raikas kuin virkistävä vesi. Tätä hetkeä varten minua on koulutettu kuin urheaa soturia konsanaan. Rakkaudensoturina elämääni askeltamaan - eturivissä nyt ja ainiaan. Rinnalla rakkaan hinnalla rakkauden.