Rakkauden alkulähteillä

Herään aikaiseen aamuun. On viikonloppu. Hipsin villasukat jalassa sytyttelemään kynttilöitä tuvan täyteen ja keitän kunnon kannukahvit. Syksyisissä aamuissa on ehdottomasti parasta rauhallisuus ja sisäinen lämpö. Levollisuus. Tieto tulevasta lepokaudesta. Luonto saa hengähtää. Näyttää toisenlaista parastaan. Pian järvenpinnat alkavat hileytyä. Välkehtiä syysauringon osuessa vedenpintaan. Ja aivan pian valkoinen, koskematon lumi peittää maan ja puiden oksat. Pakkanen nipistelee poskia. Rakastan vuodenaikoja. Rakastan luonnon monimuotoisuutta ja sädehdintää. Rakastan vettä. Rakastan metsää ja sen tuoksuja. Rakastan taivasta. Sen aurinkoa, pilviä, kuuta, tähtiä, äärettömyyttä ja kokonaisvaltaista loistetta.

Aamulla makuuhuoneen ikkunasta silmiini tuijottaa kirkkaista kirkkain tähti itä-taivaalta. Kirkkaampi tähti kuin olen koskaan aiemmin nähnyt. Se on Venus planeetta, joka väkisinkin muistuttaa meitä rakkaudesta. Ei sitä turhaan rakkaudenplaneetaksi nimetty, sillä aivan kuten rakkauskin, sädehtii Venus kaikista kirkkaimmin. Istahdan vuoteeni reunalle ja ihailen näkyäni. Tuo tähti vangitsee katseeni. Huumaa ihan. Tunnen selvää yhteyttä tähden kanssa. Kaipuu sydämessäni vahvistuu entisestään. Ehkä jopa muutama kyynel vierähtää poskiani pitkin kastellen pyjaman rinnukset.

Yht’äkkiä ymmärrän miksi olen viime aikoina ollut hyvinkin kaihomielinen. Kuitenkin hyvällä tavalla nykyään. Kyyneleet ei enää tee kipeää vaan ne tuntuvat enemmänkin puhdistavan. Tunnen edelleen tuskaa rakkaudenkaipuussani, mutta sekään ei tee kipeää. Enemmänkin tunnen voimattomuutta. Odotusta, koska odotus loppuu. Tuleeko sellaista päivää milloinkaan vai onko tehtäväni vain sytytellä rakkautta kokematta enää milloinkaan toisen ihmisen läheisyyttä. Pelko siis valtaa olemistani vaikka uskoni onkin vahva. Hyvin vahva, mutta ei näköjään tarpeeksi vahva kuitenkaan. Kuin olisin labyrintissa, jossa olen jo päässyt pitkälle, mutta viimeinen pähkinä on niin kovin kovakuorinen, että se vaatii viimeisimmätkin aivonystyrät nyt täyteen kapasiteettinsa. Saavuttaakseni tuon uuden asteen uskon itsessäni. Tieni ulos tuosta vaikeaselkoisesta labyrintista.

Olen viime viikkoina punninnut omaa elämääni. Yllätys, yllätys. Niin kovin vähän kun käytän aikaani siihen hommaan. Ja se sitten oli ironiaa, jos joku ihmettelee. Yksi kaveri sanoi minulle hyvin tässä eräänä päivänä. Kiteytti olematonta tuskaani. Ajattele, olet rakentanut edellistä elämääsi useita vuosikymmeniä ja tätä uutta vasta muutaman vuoden. Siihen nähden olet sijoittunut hyvin. Kuinka fiksua ja miehen suusta lausuttua vieläpä. Se onkin se toinen ihmeellinen asia. Kuinka sitä alkaa vetämään puoleensa uuden elämänsä samanhenkisiä ihmisiä. Ja siitä kasvussa parhaimmillaan on kyse. Kasvu on vanhojen, toimimattomien kaavojen rikkomista ja uuden energian muodostamista omassa olemisessaan. Uuden kokeilua. Mukavuusalueen ulkopuolelle hyppimistä. Rohkeutta uskaltaa kokeilla ja seikkailla. Ja maailmankaikkeus pitää huolen, että alat vetämään uuden minäsi kaltaisia ihmisiä puoleesi aina vain enevimmissä määrin.

Erityisesti minun ajatuksiani on viime aikoina liikuttanut ihmisen yksityisyys. On totta, että jokainen voi määritellä oman yksityisyytensä ja omat rajansa, mutta koko ajan maailma vie meitä ikään kuin kurkistelijoiden maailmaan. Missä mikään ei enää ole pyhää. Missä häikäilemättömyydellä ei ole rajoja. Jolloin ihminen itse ei voi kontrolloida omaa yksityisyyttään. Itse olen uskonut positiivisen avoimuuden, hyvyyden ja rakkauden voimaan. Että ne ovat ikään kuin suojattuja ominaisuuksia. Niitä vastaan ei voi hyökätä. Niitä ei saa pilkata. Niitä pitää kunnoittaa. Niillä voimilla todella parannetaan maailmaa.

Mutta ei, maailma on niin julma paikka, että yht’äkkiä huomaankin tipahtaneeni ideaalimaailmastani alas. Ja alkavani suojelemaan yksityisyyttäni. Tietoisesti piiloutumaan. Onko se sitten hyvä? Ei, yhteiskunnan kannalta. Kyllä, itseni ja läheisteni kannalta. Enkä tarkoita sitä, että vaipuisin jonnekin maanrakoon, mutta tarkoitan sitä, että joudun arvioimaan oman minäni yhä uudelleen ja uudelleen päästäkseni tasolle, jossa voin itse säädellä minusta lähtevän energian voiman. Jolloin voin suojella itseäni maailman hyökkäyksiltä. Sellaisilta tahoilta, jotka eivät osaa kunnioittaa minun yksityisyyttäni. Minun jo antamaani panosta maailmankaikkeuteen. Suojelemaan itseäni jaksaakseni tehdä työtä, joka minulle on suotu. Menen siis jälleen ääripäästä toiseen löytääkseni kultaisen keskitien myös tässä.

Olen idealisti. Uskon aina siihen mitä milloinkin teen. Ja niin pitää ollakin, sillä muutoin elämäänsä ei voi elää täysillä sydämestään. Joudun usein ikään kuin kärsimään, kuten entisessä elämässäni olisin tunnetilaa ilmentänyt. Nykyisessä elämässäni hyväksyn asiat kuten ne tulevat. Osaan päästää irti asioista, jotka eivät palvele minun tarkoitustani tai elämääni. Joka kerta irtipäästäminen tuntuu vaikealta. Kerta kerran jälkeen se tuntuu myös helpommalta. Vaikeinta lienee päätös. Useimmat meistä elävät vahvassa riippuvuussuhteessa maailmaan, materiaan tai ihmissuhteisiin. Kuka mihinkin.  Emme uskalla ottaa vastuuta omasta elämästämme. Sanotaan, että vapaat sielut ovat vastuuntuntoisimpia ihmisiä maan päällä. Vaikka meidän yhteiskunta onkin luokittanut ne vastuuntunnottomimmiksi. Vapaat sielut ovat tehneet lujasti työtä tullaksensa jälleen niiksi persooniksi keitä ovat. He ovat käyttäneet lukemattomia valvottuja öitä ja tuhansia tunteja miettiäkseen ketä he ovat, mikä on heidän elämänsä tarkoitus ja miten he voisivat elää elämäänsä vieläkin paremmin vahingoittamatta itseään tai muita. Kyseenalaistaakseen olemistaan. Jaksamistaan. Vaikutustaan. Vastuutaan.

Usein me ajattelemme, että vielä tuon saavutettuani olen täyttynyt elämään, mutta ei se mene niin. Kuten laulussa sanotaan ’annoin pikkusormen, se vei koko käden’. Mitä siis yritän sanoa on, että kunnioittakaa ihmisiä ympärillänne. Antakaa heille oma tila olla keitä he ovat. Älkää vaatiko aina vaan enemmän ja enemmän vaan olkaa onnellisia siitä mitä teille annetaan ja ottakaa vastuu omasta elämästänne. Avoimuus, hyvyys ja rakkaus ovat harvinaisia ominaisuuksia tämän päivän maailmassa. Ketkä edustavat niitä arvoja, eivät ole ilmaiseksi ominaisuuksia itselleen saaneet. Eivät rahalla ostaneet. Heidän elämänsä on ollut vastoinkäymisten juhlaa, joita vain harva meistä pystyisi edes kohtaamaan menettämättä järkeään lopullisesti. Mutta he ovat olleet viisaita ja kasvaneet vastoinkäymisistään täydeksi rakkaudessaan ja hyvyydessään. Heidät on siunattu ainutlaatuisella maanpäällisellä tehtävällä. Positiivisuuden ja rakkauden alkulähteet kuitenkin ehtyvät janoisten pyrkiessä itsekkäästi ryystämään lähde tyhjäksi. Kaikki-tässä-heti-mulle-nyt & ainoastaan mulle. Alkulähteiden tehtävänä on opettaa maailmaa löytämään lähde itsestään, antamaan alkupisara oman lähteen etsimisen tielle, sillä meissä jokaisessa on tuo lähde. Se pitää vain löytää ja saada jälleen pulppuamaan kirkkaana ja raikkaana. Siitä alkaa elämä. Siis todellinen elämä.

Päivä alkaa sarastamaan. Taivaankantta hivelöi matalaan nouseva aurinko sekoittaen jumalallisen kauniin väripaletin aamujemme iloksi. Tänäänkin tulee kaunis päivä. Luonnosta saa voimaa. Meidän tehtävämme on elää symbioosissa luonnon kanssa. Nuo kaikki luonnonilmiöt kuvastavat myös meitä - ihmiskuntaa. Meidän pitäisi ottaa oppia luonnosta. Tutkia sitä ja nähdä. Siis todella nähdä mitä sillä on meille opetettavanaan. Sen elämänkaarta. Sen järjestelmää. Me ihmiset olemme yksi osa tuota kaunetta. Sen kiertokulkua. Miksi me emme osaa nähdä paikkaamme siinä. Kaikilla olisi niin paljon parempi olla ja elää. Rakkauden alkulähde asuu myös sinussa, sinun pitää vain todella löytää se ja ymmärtää sen voima. Se ei ole kenenkään yksinoikeus.

James Blunt: Heart of Gold