Rakkauden ääni

Olen kulkenut läpi lumen, myrskyn ja jään. Joskus olen kulkenut jälkiä jättämättä. Hiljaa. Aivan hiljaa. Omassa yksinäisyydessäni pohtinut. Ajatellut. Miettinyt. Sisäistänyt. En ole kaivannut seuraa. En kuuntelijaa. Olen halunnut olla yksin. Kuunnella sieluni syvintä ääntä. En ole halunnut mielipidevaikuttajia. En neuvonantajia. Olen sukeltanut syvään. Hyvinkin syvään. Kuitenkaan koskaan hukkuen hengiltä olen ottanut kaiken irti syväsukelluksestani. Perusteellisesti olen tutkinut elämää ja sen vaikutteita. Ja siitä syystä minusta on tullut minä. Minä olen löytänyt oman ääneni. Olen uskaltanut kohdata ääneni ja kuunnella sitä.

Joskus pohdin mitä elämä tuo tullessaan. En niinkään sitä, mitä konkreettista vaan enemmänkin sitä, miten saan ääneni paremmin kuuluviin. Äänen, jonka sointi on vahva. Meillä jokaisella on kyllä ääni. Joskus tietämättömyydessämme käytämme ääntämme väärin. Tuomitsemme ja satutamme ajattelematta kuinka paljon ääni voi tehdä pahaa. Pahan ääni pitää pyrkiä aina vaientamaan. Mutta ääni voi tehdä myös hyvää. Meidän tulee käyttää ääntämme hyvään tarkoitukseen mikäli meillä on vain kykyjä käyttää sitä. Johonkin sellaiseen tarkoitukseen, jolla on todella väliä. Ääntä ei voi kuulla sellainen, jolla ei ole kykyä kuulla ääntä. Mutta se ei haittaa, sillä tiedänhän minä, että jossain vaiheessa jokaiselle tulee hetki, kun muistaa tuon ohitetun hetken äänen. Sen soidessa siinä aivan lähellä kauniimpana kuin koskaan aiemmin.  

Idealisina minä usein kuvittelen, että ääneni kuullaan juuri siinä muodossa kuin itse olen sen muodostanut kuultavaksi, mutta ei. Niin se ei mene. Jokainen kuulee äänen siinä muodossa kuin on valmis sen kuulemaan. Se herättelee kuulijoitaan pikku hiljaa. Jotkut, vain harvat kuulevat sen todellisen soinnin heti kerrasta siten kuin äänenpäästäjä on sen ajatellut. Kuten musiikki. Mielentilasta ja elämäntilanteesta riippuen me kuulemme sen eri lailla vaikka melodia ja sanat ovat joka kerta samat. Kuulijalla on valtava vastuu äänen muodostumisen kannalta. Me emme usein ajattele sitä lainkaan. Kokeilkaapa tätä kotona. Kun olet surullinen, niin kummasti melankolinen musiikki uppoaa sieluun syvimpään, kun taas ilon hetkellä, kyseinen kappale saattaa aiheuttaa levottomuutta eikä korva halua kuulla ääntä saatikka mieli vastaanottaa sen sanomaa. Äänelle pitää olla valmis kuhunkin hetkeen, vasta sitten voi kuulla sen todellisen soinnin kuten sen on tarkoitettu soivan.

Tai kuinka tiellesi osuu aina vain uudestaan tiettyjä näkymiä, kun olet alkanut kiinnittämään huomiosi johonkin asiaan. Kuinka hankkiessasi koiran näet koiranruokamainoksia ihan joka paikassa tai ollessasi rakastunut, näet rakastavaisia joka puolella. Ollessasi raskaana tai toivoessasi raskautta, joka toinen vastaantuleva nainen kantaa uutta alkua sisällään. Meidän aistit toimivat niin. Se asia, mihin kiinnitämme huomiota juuri sillä hetkellä, on kuin se kärpäspaperi, joka vetää aistejamme puoleensa.

Sama pätee ihmisen kasvuun ja kypsymiseen. Ne asiat, joissa sinun tulee tarkastella todellista olemistasi, tulevat eteesi joka puolelta. Ja niin toimii kollektiivinen tietoisuus maailmassamme. Me monet, aivan erilaisissa elämäntilanteissa olevat ihmiset voimme löytää yhdestä lauseesta useita eri merkityksiä omaan olemiseemme sopivaksi viisaudeksi toisistamme riippumatta tai tietämättä ja vieläpä ihan totaalisen erilaiseen vaivaan. Meidän pitää vain olla avoimia ja kuulla maailman ääni. Tiedostaa missä itseään pitää kouluttaa ja maailma tarjoaa vastauksia kunhan vain osaat lukea tai kuunnella elämän aitoa ääntä.

Viime viikolla vierailin jälleen kustantajien luona ja nöyrästi palasin apajille, joista minut oli jo aikaisemmin passitettu pois. Toisilla apajilla vastaanotto oli avointa ja ystävällistä, mutta on sitten niitäkin, jotka olisi voinut jäädä kokemattakin. Toki niistä oppii parhaiten.  Eräs parhaita teilauksia mielestäni oli kuinka eräs nuori kustannusheppu kertoi minun runouteni olevan hyvin kliseistä ja vanhanaikaista. Hän kehotti minua tutustumaan nykyrunouteen kasa anarkistia kirjoja myyntipöydällään.Tajusin jossain hetkessä kysyä, että julkaisisitko Tommy Tabermannia ja helpotuksen huokaisullani ei ollut rajoja, kun hän vastasi: ”En missään tapauksessa. Hänen runot ovat syntyneet siellä, missä aita on matalin.” 

Selvä peli, ajattelin. Kuka sinä olet tulemaan sanomaan minulle kuinka minä luon tai kuinka minun luovuuteni on oikeaa tai väärää. Kuka sinä olet määrittelemään, missä aita on matalin. Et taida poika tietää, kuinka syvällä ovat käyneet ne, jotka noita halveksimiasi kliseitä pyörittelee. Ymmärsin pojan pointin, mutta hän olisi voinut muokata sanansa suvaitsevaisemminkin. Varmin tapa tappaa luovuutta on lausua sanoja, jotka ovat ääripäässä luovuudesta. Rajat. Aidat. Säännöt. Oikea. Väärä. Ja siinä samassa muistin yhden maailman myydyimmistä kirjailijoista, Paulo Coelho, joka on saanut hyvin paljon arvostelua osakseen ’ammattikirjailijoiden’ keskuudessa saadessaan tunnustusta ’kirjailijana’, koska eihän hän ole aito kirjailija. Hän on niitä 'huuhaa' tarinankertojia. Niin, mietin vain itsekin, onko tarkoitukseni puhutella kansakuntaa vai taidekriitikkoja? No, voitte varmaan päätellä ilman antamaani vastaustakin.

Käykö maailma tosiaan näin, että jokin toinen taho voi määritellä mikä on oikein tai mikä on väärin. Onko väärää ja oikeaa oikeasti edes olemassa, muuta kuin hyvän ja pahan välillä? Mietin vaan. Meidät on kasvatettu niin. Uskomaan painettuun sanaan, koska siinä asuu totuus. Kirjoittajana luovuudessani on kysymys uusien näkemysten löytämisestä. Voi olla, että kirjoitan omaa elämääni auki, jolloin ammattikirjailijat eivät voi hyväksyä kirjoittamaani tekstiä oikeana tekstinä. Tähän samaan tulee mieleen toinen minun alani ’kirjailija’ Tommy Hellsten, joka on myös saanut kritiikkiä siitä, että hänen kirjansa ovat syntyneet oman elämänsä terapioinnista. Mitä sitten? Itseni olen niistä teoksista löytänyt enkä taida olla ihan ainoa. Ja siitä ihmisen kollektiivisessa tajunnassa on kysymys. Minä en siis pidä itseäni ammattikirjailijana. Toki se fakta vaatisi jo kustannussopimustakin. 

Minä pidän itseäni sanan taitajana. Pyörittäjänä. Ja ehkä jopa ajattelijana. Tuunaajana. Ovien avaajana. Rakkaudensoturina. Maailman positiivisen energiakentän vahvana vahvistajana. Pahuuden ja suvaitsemattomuuden suojakilpenä. Suunnannäyttäjänä. Ja olen ylpeä siitä. Se on minun tehtäväni tässä maailmankaikkeudessa vaikka se ei yliopistokoulutettuja kirjallisuudenprofessoreita miellyttäisikään. Mikäli kirjoitukseni auttaa ihan tavallisia ihmisiä löytämään sen saman onnen ja rakkauden itsestään, jonka minä olen löytänyt, olen täytetty. Minulle on ihan sama vaikka kirjailijat eivät lukisi minun teoksiani tai kirjoituksiani siksi, että minä en lue heidän teoksiaan. Minä kirjoitan niille, jotka eivät osaa itse kirjoittaa tai purkaa omia vyyhtejään tämän erinomaisen terapiamuodon, kirjoittamisen kautta. Niille, jotka arvostavat kykyäni  muodostaa sanoja ymmärrettävään muotoon. Niille, jotka tuntevat, että teen tätä sydämestäni. Niille, jotka arvostavat kykyäni antaa meille kaikille yhteinen ääni. Rakkauden ääni. Ja se on elämäni tarkoitus. Puhua äänellä, joka kuullaa ja sanoilla, jotka ymmärretään.

Lauri Tähkä & Elonkerjuu: Pauhaava Sydän