Rakkaus on lumivalkoinen

Elämä on hyvää. Elämä on kaunista. Elämä on uniikkia. Elämä kulkee eteenpäin vastustuksesta huolimatta. Usein meillä on kuitenkin niin kovin kiire yrittää määrätä elämänkulkua tai sen tahtia unohtaen, että elämä tarjoilee parastaan kyllä kunhan vain jaksamme odottaa ja uskoa kaiken tarkoituksenmukaisuuteen. Mutta se vaatii herpaamatonta otetta elämään. Kykyä nähdä. Kykyä tuntea. Sydämellään.

Kulkija yrittää tehdä elämästään koko ajan parempaa ja kauniimpaa. Kuitenkin pääsääntöisesti antamatta ajatusta todelliselle elämälle kuljemme epäonnistumisesta toiseen, koska yksinäisyys tekee liian kipeää. Tai sitten se toinen ääripää, kun on oppinut yksinäisyyteen, ei enää huoli ketään toista pilaamaan elämäänsä. Kuten meillä on tapana mennä ääripäästä toiseen. Sitä on elämän mustavalkoisuus. Unohdetaan, että keskitiellä kukkii kukat ja solisee purot. Värit kukoistavat ja elämästä tulee rikkaampaa näiden ultimaalisen kauniiden värien ansiosta.

Pyrimme tekemään itse elämästä väkisin jotakin mikä ei ole ollenkaan itseään varten. Ja kaiken teemme vain ja ainoastaan siksi, että olisimme hyväksyttyjä yhteiskunnassamme, joka on määrännyt vuosisatoja ja jopa tuhansia kantaneet säännöt miten elämää pitää elää. Miten on hyväksytty ihminen. Millaisia valintoja tulee elämässään tehdä, että eläisi oikein. Kulkea valmiiksi lanattua tietä näkemättä itse vaivaa kohdata oma elämä. Löytää oman elämänsä koskematon, ainutlaatuinen polku.

Kautta aikojen ihminen on pyrkinyt etsimään vastauksia mitä on rakkaus. Aito, todellinen rakkaus. Rakkaus on aina yhtä uniikkia. Aina se herättää meissä suuria tunteita. Aina se kasvaa tai kuolee pois. Aina alussa kuvittelee juuri sen tunteen olevan aivan ainutlaatuinen. Ennen kokematon. Ainoa oikea tunne. Rakkaus on vaikea laji. Helpointa maailmassa on rakastua ja vaikeinta on rakastaa. Pitää rakkautta yllä. Kasvattaa sitä. Yksinkertainen asia on itse asiassa hyvin monimutkainen. Mutta mistä me voisimmekaan tietää, sillä täydellisen sielunkumppanin tunnistaminen vaatii niin suurta elämänkokemusta, itsensä tunnustamista ja ennen kaikkea pohjatonta uskoa. Niin usein järki voittaa tunteet, koska elämisen säännöissä sanotaan niin, mutta vain täydellisen sielunkumppanin kanssa voi rakkaudessaan kasvaa läpi elämämme.

Kerron teille nyt jotain merkittävää. Aidon sydämenrakkauden pystyy todella tunnistamaan vasta, kun oppii ensin ehdoitta rakastamaan. Rakastamaan itseään. Rakastamaan maailmaa. Ymmärtämään, että me jokainen olemme oman onnemme seppä. Ymmärtämään, että rakkaus ei pysty kasvamaan ja kehittymään pelon valtakunnassa. Rakkaus pitää saada olla vapaa kuin taivaanlintu eikä sille koskaan, ei milloinkaan pidä asettaa minkäänlaisia sääntöjä tai ehtoja. Ainoastaan siten rakkaus pystyy kasvamaan.

Olen itse ehkä hiukan poikkeuksellinenkin tässä nyky-yhteiskunnassamme. Olen siis jo keski-ikäinen nainen ja elänyt puolet elämästäni yhdessä ainoassa parisuhteessa. En ole edes seurustellut kenenkään muun kanssa ikinä koskaan milloinkaan ennen tai jälkeen. Niin, sitä voitaisiin pitää jopa kummallisena. Ja niin sitä on pidettykin. Minua on myös ohjeistettu, että sinun pitää rohkeasti tapailla eri miehiä tai et ikinä löydä ketään, koska ihmiseen pitää tutustua ensin. Mutta se ei ole ollut minua varten. Kuten ei monet muutkaan nykykulttuurissamme vallitsevat elämisenmuodot tai paritusmuodoista puhumattakaan.

Uskon, että sieluni tunnistuskyky on niin vahva, että se riittää. En turhaa kuluta aikaani johonkin, mikä yhteiskunnan mielestä on ainoa oikea tapa tehdä asioita. Minun elämässäni on paljon muitakin tapoja. Minä uskallan olla erilainen. Minä uskallan kuunnella omaa sisäistä ääntäni. Minä uskon, että kaikki järjestyy kunhan vain itsellä on kyky tuntea. Kyky luottaa. Mutta pelkkä luottaminen ei yksin riitä. Pitää kulkea koko ajan eteenpäin milloinkaan pysähtymättä. Pitää silmät ammoisen avoinna ja korvat höröllään. Ai niin ja kaikista tärkeintä, mihin tahansa matka käy, niin on pidettävä sydän avoinna. Vain avoin sydän voi tunnistaa toisen sydämen.

Myönnetään. Alkutaipaleellani kuvittelin, että rakkaus tulee luokseni tuosta vain. Sielunkumppanini kävelee vastaan. Tervehditään. Rakastutaan ja eletään onnellisina elämämme loppuun saakka. Niin minä ihan oikeasti kuvittelin. Luulin, että sieluni kumppani olisi kasvanut jossain liukuhihnalla. Äitini sanoi, että kyllä kun aikasi olet niin huomaat, että et edes halua ketään miehenkörilästä elämääsi. Yksin on hyvä olla. Minä ihan ahdistuin puheista. Ei, se ei ole minua. Minä olen opetellut kyllä olemaan yksin, sillä haluan oppia elämään. Haluan olla riippumaton, jotta kykenen elämään omaa ainutlaatuista elämääni. Sitä en koskaan aiemmin osannut tehdä. Minulle oli olemassa vain perhe. Ei milloinkaan yksilöä, joka olisi elänyt omaa elämää. Minä elin vain ja ainoastaan perheen ehdoilla. Unohdin itseni.

Totta kuitenkin on, että liian moni ihminen päättää valita elää yksin elämänsä. Yksi sanoo, että kotini sisustukseen ei mies istu. Toinen, en ehdi huolehtimaan miehestä. Kolmas, aikani ei riitä miehille. Miten  sitten on rakkauden laita yksinäisen ihmisen elämässä. Eikö he mielestään ole ansainneet elämäänsä rakkautta. Niin minäkin ehkä ajattelisin, jos en olisi määritellyt itselleni, että tarvitsen elämääni sellaisen miehen, joka joskus pitää huolen minustakin. Kantaa oman vastuusta yhteisestä elämästämme. Vuorovaikutus kun on sellaista, että molemmat antavat tasaveroisesti. Kulkevat toista puolitiehen vastaan. Antavat toisilleen turvallisuudentunteen. Arvostuksen. Kannustaa ja tukee hetkenä minä hyvänsä. On lojaali ja luotettava. Sydän pursuten välittämistä ja rakkautta. Niistä eväistä on aito sydämenrakkaus tehty.

Rakkaus on elämän nostatusaine. Rakkaus tekee elämästä kuohkeampaa. Rakkaus tekee elämästä rikkaampaa. Rakkaus on elämän todellinen boosti, joka täyttää koko maailman. Vasta toisen ihminen rakkaudenvoimalla pystyy osoittamaan vieläkin suurempaa rakkautta maailmankaikkeudelle. Yksin ei kukaan pärjää. Miksi rakkautta kuitenkin vähätellään. Sitä halveksitaan. Sitä herjataan ja panetellaan. Ei uskalleta ottaa riskiä. Ei etsiä. Ei löytää. Ei haluta. Jokainen olento maailmassa tarvitsee rakkautta. Mikäli rakkauden kieltää, kieltää koko maailman ja oman todellisen olemassaolonsa.

Rakkaus antaa kasvoille hymyn. Silmille hohteen. Rinnalle riemun. Sydämelle lämmön. Iholle kosketuksen. Elämälle merkityksen. Ilman rakkautta ja toisen ihmisen läheisyyttä elämästä puuttuu jotakin hyvin merkittävää. Siitä puuttuu tietoisuus, että on tärkeä. Siitä puuttuu perusturvallisuuden tunne, että voit todella luottaa johonkin. Siitä puuttuu tunne, että on joku, joka odottaa sinua aina. Siitä puuttuu kuplat. Raikkaus. Totuus. Elämän nälkäinen energia. Viime silaus elämän ylevälle kauneudelle.

Minä tarvitsen rakkautta. Minä tarvitsen toisen ihmisen läheisyyttä noustakseni vieläkin korkeimpiin svääreihin omassa rakkaudessani. Minun elämäni todellinen elinehto on aito rakkaus. Aito sydämenrakkaus. Joka on ainoastaan minua varten. Siitä minä elän ja käyn. Minä olen määritellyt, että haluan jakaa elämäni rakkaudelle. En vain kahden ihmisen väliselle rakkaudelle vaan koko universumin täyttävälle rakkaudelle. Jokainen tarvitsee rakkautta selviytyäkseen. Ja täyttyäkseni elämäntehtävässäni tarvitsen minä vierelleni ihmisen, joka tuottaa kanssani tuota rakkausenergiaa, jolla yksinäistenkin sielujen maailma käy.