FAIR-Y-TALE
SEISOI TYTTÖ HUONEESSA,
TUNSI RAUHAN SYDÄMESSÄ.
TUO TUNNE HÄNEEN KOSKETTI,
TUO TUNNE HÄNET VALTASI,
TUO TUNNE HÄNET VAKUUTTI,
SILLOIN TIESI HÄN!
SAAPUI POIKA VALKOISELLA RATSULLAAN,
ULJAS ORIILLAAN,
TUOTA TYTTÖÄ NOUTAMAAN,
BOOTSIT JALASSAAN.
TYTTÖ KYYTIIN HYPPÄSI,
HÄN AAMUNKOITTOON POJAN KANSSA RATSASTI.
TULI AIKA SADUN LAILLA,
TYTTÖ JUNAAN KIIREHTI.
JÄI POIKA PERÄÄN KATSOMAAN,
LASIKENKÄÄ TYTÖN ETSIMÄÄN.
Tuo runo perustuu tositapahtumiin. Tuo tapahtuma ei ollut rakkaustarina, mutta se olisi toisissa olosuhteissa voinut olla juuri sitä. Tapahtumat tuossa satumaisessa kohtaamisessa meni juuri kuten sadussa. Tuossa kohtaamisessa vallitsi uskomaton kipinä ja yhteys. Tuo tapahtuma antoi minulle uskoa ja toivoa, että vielä tulee aika sadun lailla, jolloin saapuu uljas ritarini minut noutamaan.
Nuorin tyttäreni harmitteli minulle eräänä päivänä kun Tao Taon pandamuorin kertomuksia ei enää esitetty. Niissä muori kertoili ihania tarinoitaan, jotka kuulemma kuitenkin välillä olivat surullisia ja joskus jopa pelottavia. Mutta yksi saduista oli jäänyt erityisesti tyttäreni mieleen ja se meni lyhykäisyydessään jotakuinkin näin.
”Harakkapoika oli kovin rakastunut punalakkitikkaan, mutta harakan vanhemmat eivät hyväksyneet rakkaustarinaa, koska harakkapojalla ei vanhempien sanoman mukaan ollut siihen kykyjä. Harakkapoika oli kuitenkin nopeaälyinen ja löysi metsästä punaisen hedelmänkuorenpuolikkaan, joka muistutti kovasti punalakkia. Hän asetti lakin päälaelleen ja yritti olla kuten punalakkitikkatyttönen, mutta lakki ei vain millään pysynyt harakkapojan päässä ja tipahteli koko ajan pois.
Harakkapoika joutui luopumaan suuresta rakkaudestaan, koska hän ymmärsi, että hänellä ei vain ollut kykyjä rakastaa punalakkitikkaa kuten kuuluisi. Harakkapoika ei vain ymmärtänyt miksi hänen kykynsä ei riittänyt kantamaan hänen rakkauttansa pidemmälle. Ja niin tapahtui siinäkin sadussa, että ajansaatossa harakkapoika kohtasi ihanaakin ihanamman harakkatytön, joka osoittautui olevan täydellinen kumppani juuri harakkapojalle. Harakkatytön kanssa kaikki vain loksahti paikoilleen kuin palapelissä.Se oli kuin taianomaista satua.”
Olen lukenut lapsilleni satuja aina. Rakastan satuja, mutta vasta nyt olen ymmärtänyt niiden todellisen merkityksen. Aikaisemmin minulla ei ole ollut kykyä löytää niistä sitä sanomaa, jonka nyttemmin olen niistä löytänyt. Sadut ovat nerokkaita. Ne eivät ole vain hassuja, lapsenomaisia tarinoita vaan niissä on todellinen, hyvin syvä ja henkinen sanoma. Saduissa kuvataan maailmankaikkeuden kauneutta juuri tässä ja nyt, niissä kerrotaan meidän jokaisen tarinaa - minunkin tarinaani.
Olen miettinyt elämääni sadun muodossa. Koen elämäni olevan kuin sadussa Prinsessa Ruusunen. Ritarit ja prinssit vuoronperään tulevat uljailla ratsuillaan ja terotetuilla miekoillaan vapauttamaan minua unestani. Jokainen ritari ratsastaa paikalle yhtä suurta luottamusta ja intoa puhkuen, mutta orapihlajat ovat niin paksut ja pistävät, että heidän miekkansa katkeilevat ja prinsessa, tässä tarinassa minä, jatkaa elämäänsä langetetun loitsun alaisuudessa. Niin, tiedän, se loitsu on satavuotinen uni ja sitten kun aika on kulunut, orapihlajat lakastuvat tieltä eikä miekkoja edes tarvitse pelastaakseen prinsessaa. Jälleen kerran tulimme siis samaan lopputulokseen – kaikki tapahtuu niin kuin on tarkoitettu ja juuri silloin kuin on tarkoitettu.
Minä itse elelen tässä satumaisessa maailmassani ja odotan sitä ritariani saapuvaksi valkealla ratsullaan hetkenä minä hyvänsä noutamaan minua ja silloin vain tiedän, että siinä hän on. Ja niin tietää hänkin. Enää en avaa sydäntäni, jos ritarini miekka katkeaa jo heti alkuasetelmissa. Päättäväisesti jatkan untani ja odotan seuraavaa saapuvaksi. Sydämeni ei ole ansainnut niin julmaa kohtelua kuin se on tähän saakka osakseen saanut. Minä rakastan sydäntäni ja jaan vastuuni sydämeni kanssa tehdessämme yhdessä loppuelämämme suurinta päätöstä; rakastua jälleen uudelleen. Nyt kun sydämeni saa osallisuuden päätöksenteosta, tiedän, että se ei olekaan ihan kuka tahansa, kuka sydämeni valloittaa. Sen valloittaa joku, joka on sydämeni loppuelämäkseen ansainnut. Onnellinen, hyvin onnellinen olkoon hän, joka sen oivaltaa ja osaa sen oikein valloittaa. Hän tietää, että siihen ei miekkoja tarvitse.
1 kommentti:
Ei ole maailmassa ihanampaa kuin rakastaa ja tulla rakastetuksi! Minäkin odotan sitä suurta rakkautta kohdalleni saapuvan. Ja uskon, että vielä jonakin päivänä se tulee, vaikka nyt välillä epätoivo meinaakin ottaa vallan. Mutta tiedän, etten ole yksin tämän asian kanssa. Moni ystävistäni haluaa myös sitä suurta rakkautta ja yrittää jaksaa päivästä toiseen odottaen, toivoen. Olemme toistemme tukena tässäkin asiassa. Mutta minä en halua rakastaa rakastamisen vuoksi. En halua suhdetta suhteen vuoksi. Haluan kokea aitoa, oikeaa rakkautta ja haluan myös sitä toiselle antaa. Haluan, että rakkaus todella kolahtaa ja tuntuu joka solullani. En halua mitään "ihan kiva" suhdetta, vaan haluan todella tuntea voimakkaasti.
Olen kuullut, että jotkut eivät uskalla rakastua, koska siinä voi satuttaa itsensä. Tulee sydänsuruja. Ja tämä estää rakkauden ja hyvän ihmissuhteen. Se riski, että rakkaus loppuu ja tulee sydänsuruja, pitää uskaltaa ottaa. Ja rakastumisessa on myös riski, että se onnistuukin. Elämä, kuten rakkauskin, on riskipeliä. Pitää uskaltaa!
Lähetä kommentti