"Kun elämisen aika on, elä ~ niin ettei tuona hyvänä aikana rumuus eikä kuolema satuta sinua eikä muita, joita elämäsi sivuaa. Etsi hyvyyttä kaikkialta, ja kun sitä löytyy, tuo se esiin piilostaan ja anna sen olla vapaa ja vailla häpeää."
- William Saroyan -
Viime aikoina olen huomannut selvää arpeutumista omien haavojeni ympärillä. Oma kasvuni lienee siinä vaiheessa, että minua selvästikin koetellaan aikaisemmista opeistani. Sanotaan, että ennen kuin on valmis kohtaamaan uudet haasteet käytännössä, elämä koettelee vielä kuinka olet oppisi sisäistänyt.
Joudun lähes päivittäin kohtaamaan tilanteita, jotka ovat aikaisemmin laukaisseet minussa suunnattoman ahdistuksen ja pelontunteen. Joudun ottamaan vastuun omista sanoistani. Hengitän rauhallisesti ja pyrin pitämään mieleni kurissa ja tasapainoisen vireen yllä. Tunne on melko jännittävä. Se kihelmöi minussa. Tunnen kuinka elimistöni annostelee vasta-aineita aina vain pienempiä ja pienempiä annoksia kerrallaan. Pian lopettaen annostelun kokonaan.
Minä uskon satuihin. Minä uskon suurimpiinkin unelmiini. Minä en tunne käsitettä pilvilinna. Tai oikeastaan nimenomaan tunnen tuon käsitteen. Sillä monen mittapuun mukaan elän pilvilinnassa. Lapsena minulle oltaisiin oltu vihaisia: ’Ole nyt hyvä tyttö realisti äläkä unelmoi turhia.’ Sellaista ei olekaan kuin unelmoida turhaan. Kuinka uskomattoman mahtavalta tämä elämä tuntuukaan jossain syvällä sielussani, kun uskallan unelmoida. Kun uskallan olla luova. Kun uskallan olla hauska. Kun uskallan olla rohkea. Kun uskallan olla positiivinen. Ennen kaikkea uskallan uskoa ihmeisiin ja omaan kohtalooni. Uskallan tehdä unelmistani totta.
Viime aikoina elämääni on tuotu uskomattomia asioita ja ihmisiä. Tuntuu, että mitä enemmän luotan elämään sitä enemmän näen ihmeitä ympärilläni. Se onkin uskoa. Se on toivoa. Se on positiivista elämänasennetta. Se on yhteyttä. Se on luottamusta. Se on intuitiota. Se ei ole kuitenkaan tyhmänrohkeaa jättäytymistä aloilleen, oman onnensa nojaan vaan se on alitajuista työskentelyä ja itsensä kuuntelemista. Itsensä kunnioittamista. Se ei tarkoita sitä, että ei epäilisi enää mitään. Minä, joka luotan intuitiooni täydellisesti epäilen silti ihmisten edessä ja olen edelleen ympäripuhuttavissa. Mutta se pienenee koko ajan. Minun tulee vain luottaa itseeni. Kuunnella itseäni. Vain itseäni. Ei ketään muuta.
Tunnen itseni aika ajoin jopa typeräksi ollessani tarttumatta loistaviin tilaisuuksiin, joista olen joskus voinut vain unelmoida. Mutta nyt olen viisaampi ja tiedän, että vain minä tiedän itsessäni mihin suuntaan elämääni haluan viedä olematta nappaamatta kiinni jostakin sellaisesta, joka toisi minulle kyllä turvallisuuden tunteen tulevaisuuteen, mutta horjuttaisi omia arvojani. Sitä on vaikea selittää. Se tunne lähtee minusta. Ja siihen minun tulee luottaa pelkäämättä tulevaisuuttani. Mitkä sitten ovat minun elämäni arvot. Vapaus. Luovuus. Kehittyminen. Unelmointi. Elämän ihmeestä nauttiminen. Pyyteetön antaminen ja välittäminen. Niistä on minun elämäni arvot tehty.
Minun pitää pysyä vahvana ja olla omien päätösteni herra kuuntelemalla omaa sydäntäni mitä elämältäni haluan. Se on hienoa. Aikaisemmin olisin kuunnellut muita ihmisiä ja olisin mennyt juuri siitä syystä vikaan. Ystäväni hehkuttivat minulle äskettäin tarjoutuneen tilaisuuden täydellisyyttä, mutta minä en tuntenut sisälläni sitä paloa. Se tuntui ainoastaan hyvältä, ei jumalaiselta. Sydämeni ei syttynyt tilaisuudelle. Sieluni ei uskonut sen elinvoimaan.
Minulla on juuri nyt hyvin seesteinen olo ja tiedän, että elämäni menee juuri siihen suuntaan kuin on tarkoitettu. Juuri niitä arvoja kohden, jotka ovat minussa ja jotka tekevät minusta vahvemman ihmisen olla se persoona, joka haluankin olla. Kaikki mitä tarvitsen on jo minussa. Meissä kaikissa. Meidän tulee vain löytää ne. Meidän tulee kunnioittaa jokaista persoonaa juuri sellaisena kuin he ovat eikä pyrkiä elämään kenenkään muun elämää kuin omaansa. Minun mielestäni siinäkin on jo tarpeeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti