Minä olen nainen, keneltä ei rohkeutta puutu. Nainen, joka ilmoittaa mitä milloinkin tahtoo. Tarttuen rohkeasti elämäänsä kiinni. Tässäkin minua on ohjailtu kovasti onnistumisen tielle.Yksi sanoo, että en tahdo tarpeeksi. Toinen sanoo, että tahdon liikaa. Kolmas sanoo, älä tahdo ollenkaan. Neljäs, tulee vielä joku, joka tahtoo sinunkin puolestasi. Tahtoa siinä sitten tai olla tahtomatta. Tahtokin on kuitenkin aina kahden kauppa. Ei riitä, että vain toinen tahtoo. Eikä riitä, että toinen tahtoo molempien puolesta. Minusta on alkanut pikku hiljaa tuntumaan, että naisen sanakirjan sana tahto on miehen sanakirjassa synonyymi sanalle kärsivällisyys.
Mikä meitä sitten oikein vaivaa? Jokainen etsii jotakin. Jokainen tempoo ovia ja avattuaan oven jättävät sen ehkä vähän raolleenkin, mutta kuitenkin pelkäävät palata ovelle ottamaan selvää mitä sen takana todella on. Me herkästi haluamme itse muodostaa mielikuvan ottamatta selkoa todellisuudesta. Niin teen minäkin. Illusioin maailmaani kohtaamatta todella todellisuutta. Ei se, mitä minä täällä kirjoitan, ole se minä, joka maallisessa maailmassani todellisuudessa elelee. Tämä täällä on minun sieluni, joka puhuu meidän kaikkien puolesta.
Se maallinen nainen tuon sielun takana on realistinen. Se nainen ei aina hyväksy ihmisiä kuten he ovat. Se nainen ei aina osaa rakastaa pyyteettömästi. Se nainen on joskus kiukkuakin täynnä. Se nainen osaa olla myös julma. Se nainen on sääntöjen orja. Mutta se nainen pyrkii joka päivä olemaan itselleen ja lähimmäisilleen armollinen. Joka päivä antamaan anteeksi menneisyydelle. Joka päivä muistamaan lähimmäisiään. Joka päivä antamaan palan itsestään maailmankaikkeudelle. Joka päivä pyyteettömästi rakastamaan. Mutta tuo kaikki pyrkimys vaatii ääretöntä läsnäoloa, kärsivällisyyttä, kurinalaisuutta ja rakkautta – joka ikinen hetki.
Onko meidän nyky-yhteiskunta tehnyt meistä todella niin jumalattoman pinnallisia, että meidän syvin ja rehellisin olemus on kadonnut. Jokainen halajaa rakkautta, mutta pelkää niin julmetusti sitä kohdatessaan. Jos pienikin rakkaudensäde yrittää koskettaa niin se alkaa jo polttamaan ja on pakko kääntää sille selkä. Jättäen taakseen vieläkin enemmän pelkoa. Pelkoa asumaan nyt myös taaksejätetyissä.
Minä alan olemaan lupausten edessä jo melko nöyrä enkä enää edes odota niiden täyttymystä. Kun olin vain pieni tyttönen lupasi isäni viedä minut huvipuistoon, joka vuosi. Joka ikinen vuosi tuo pieni tyttönen oli vuoden verran vanhempi, mutta jaksoi taukoamatta uskoa isänsä lupaukseen. Ja niinhän se päivä viimein koitti. Kärsivällisyys palkittiin. Tosin tuo pieni tyttönen oli siinä vaiheessa ehtinyt jo käydä maailmalla paljon suuremmissakin huvipuistoissa. Tuo tyttönen oli jo aikuinen, kun lupaus viimein lunastettiin. Mutta tuo tyttönen jaksoi odottaa ja odottaa - kärsivällisesti. Tuon tarinan opetus on jokaisen mietittävä tykönään.
Miksi lupauksia annetaan, jos niistä ei pystytä pitämään kiinni. Lupauksetkin ovat menettäneet merkityksen. Onko lupaus vain helppo tapa siirtää tätä hetkeä tulevaisuuteen. Minä pyrin antamaan vain sellaisia lupauksia, jotka kykenen lunastamaan. Se on minun opetukseni tuosta tarinasta. Olen kuitenkin alkanut epäilemään, että juuri minun suurin dilemma onkin se, että minä aiheutan liikaa ahdistusta, koska olen liian rehellinen. Minä kosketan toisen ihoa tahtomattani. Ilman sanoja, ilman tekoja.
Minun on jotenkin niin kovin vaikea ymmärtää, kuinka pelossa tämä yhteiskuntamme elää. En tuomitse ketään ymmärtäen, että se ei ole kenenkään syy. Miten kummassa me älykkäät ihmiset olemme saaneet ainutkertaisen maailmamme tälle tolalle? Meidän perusarvomme ovat vääristyneet ja kohdatessamme niitä niiden varsinaisessa olotilassa käännämme niille selkämme. Pakenemme, koska pelkomme ja ikuinen kiire estävät meitä kohtaamasta niitä. Sydämestäni toivon, että ihmiskunnassamme on riittävästi voimaa kartoittaa uudet lempeämmät arvot omaan elämäänsä. Niistä me hengitämme. Niistä me elämme. Jos on rohkeutta, on tahtoa. Jos on riittävästi tahtoa, on aikaa.
Lukijahaaste: Kirjoita paperille viisi elämäsi arvoa epämääräisessä järjestyksessä. Älä turhaan mieti, mikä on tärkein arvo ja mikä vähiten tärkein. Sillä ei ole mitään merkitystä. Vain sillä on merkitystä, että kartoitat aidot arvosi ja alat alitajuisesti niitä elämään todeksi. Viemään elämääsi juuri siihen suuntaan, johon arvojesi tie sinua viitoittaa.
Minä kykenen ja minä tiedän, että myös sinä kykenet. Ei haittaa vaikka valitsee vääriä polkuja tai astuu sisään vääristä ovista, kunhan muistaa, että ei matkallaan satuta kanssakulkijoitaan. Pyrkii etsimään kauneutta ja hyvyyttä kaikesta ja tuomaan sen esiin kohtaamissaan ihmisissä. On tärkeää, että tekee virheitä, sillä ainoastaan siten pystyy löytämään täydellisen minänsä sekä ikuisen rakkauden itsessään. Ei se, joka virheitä tekee, ole tyhmä vaan se, joka ei virheistään mitään opi.
Mikä-Mikä-Maa (engl. Neverland) on mielikuvitusmaailma, jossa satuhenkilö Peter Pan asuu ystäviensä Helinä-keijun ja Kadonneiden Poikien kanssa.
Mikä-Mikä-Maassa kaikki neljä vuodenaikaa mahtuvat yhteen vuorokauteen ja siellä unohdus on äärimmäisen helppoa: siellä ei tarvitse kauan asua, kun on jo unohtanut kokonaan perheensä ja luultavasti kaiken muunkin, mitä menneisyydessään oli, eikä niitä muista enää, vaikka kuinka yrittäisi. Unohdus on molemminpuolinen, eli sinut tunteneet unohtavat sinut vastavuoroisesti.
Mikä-Mikä-Maan ”tavaramerkki” on se, ettei siellä tarvitse eikä voi kasvaa isoksi/aikuiseksi – siellä nimittäin kukaan ei vanhene päivääkään. Mikä-Mikä-Maahan pääsee (vain) lentämällä, osoitteena toinen tähti oikealla ja suoraan aamuun. Alkuperäistarinassa Mikä-Mikä-Maa on ”enemmän tai vähemmän saari” täällä maapallolla, ja Peter Pan antaa aina edellä mainitun osoitteen, mutta Disney otti osoitteen kirjaimelliseen käyttöön ja sijoitti Mikä-Mikä-Maan kirjaimellisesti toiseen tähteen oikealta. Siellä asuu Peterin ja kumppaneiden lisäksi myös keijuja, merenneitoja, intiaaneja ja merirosvoja, mukaan lukien merirosvokapteeni kapteeni Koukku.
Lähde: Wikipedia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti