Taajuus on huono. Kuulen vain epämääräistä suhinaa. Jostain suhinan takaa kuuluu spiikkausta. Voi ei, hyvä biisi on juuri ladattu lautaselle enkä vain saa taajuutta kuuluviin. No, pitänee valita jokin toinen kanava jo tallennetuista radiopaikoista. Elämä on kuin radio. Välillä taajuus on täydellinen ja välistä tuntuu, että mikään asema ei kanna sinne, missä milloinkin kuljet. Minulla on ollut oikein vastoinkäymisten viikko. Mihin tahansa olen mennyt tai kenen tahansa olen kohdannut, tuntuu, että radiotaajuudet ovat olleet ihan sekaisin. Tuntuu, että maailma on näyttänyt minulle jälleen todellisen julman puolensa sanan täydessä merkityksessään. Olen joutunut kohtaamaan jälleen lähes kaikki vastoinkäymiset, jota maailma tarjoaa. No, ehkä vähän liioittelua. Ihan pieniä asioita vain, mutta riittävän suuria huomatakseni, missä tilassa tämä maailma makaa. On ollut siis opetusten viikko.
Piste iin päälle saatiin, kun jälleen huomasin, että elämässäni on asioita, joita pakoon en pääse vaikka minua ei ymmärrettäisikään. Olenko siis itsekin pakomatkalla? Kyllä, minä yritän vain paeta sitä toista puolta, johon moni pesänsä rakentaa ja luulee sitä lintukodokseen. Huomaan joka päivä omassa kasvussani loukkaavani niitä ihmisiä, jotka eivät mielestäni palvele tarkoitustaan elämässäni. Kun kohtaan katkeruutta, pahansuopaisuutta ja negatiivisuutta, juoksen pakoon. Siitä seuraa, että nuo ihmiset loukkaantuvat minulle vieläkin enemmän. En jaksa, minä en jaksa. Oravanpyörä on jälleen valmis.
En jaksa pitää yhteyttä ja minua syyllistetään, että olen ollut jälleen tuhma tyttö. Hiljaista on ollut sieltäkin päin. Mutta se on minun velvollisuuteni, sillä olenhan minä hierarkia-asteikossa sellaisessa asemassa. Miten minä pystyn sitten elämään tuossa hierarkiassa, jonka olemassaoloon en edes usko. Se on hierarkia, jota en pääse pakoon vaikka kuinka kovaa yritän juosta. Tuntuu, että olen jälleen umpikujassa. Olen jälleen muutamassa hetkessä ottanut monta askelta takapakkia asiassa, jonka yläpuolella luulin jo olevani. Radiokanavani taajuus hävisi. Kyyneleet juoksevat noroina poskillani. On asioita, joita en pysty koskaan muuttamaan vaikka kuinka haluaisin. Eikä kyse ole nyt oman edun tavoittelusta vaan pikemminkin ihmisen pelastamisesta omasta katkeruudestaan.
Toisissa ihmisissä katkeruus asuu niin syvästi. Olen pyrkinyt positiivisuuden kautta ajamaan tilanteita uusille urille, mutta ei se toimi. Kuinka paljon enemmän luottamustani pitää nakertaa ja selkääni puukottaa, jotta uskallan sanoa, että nyt minulle riittää. Mikään suhde maailmassa ei saisi koskaan mennä tälle tolalle. Ei mikään. Kuitenkin olemme valmiita sitä sietämään, koska sehän on meidän velvollisuutemme. Se on veriside. Tietenkin voin nähdä jälleen asian valoisan puolen ja uhmata, että en ikinä anna katkeruuden pesiytyä minuun niin syvästi, että elämäni tulisi olemaan samaa helvettiä.
Ensimmäistä kertaa olen tilanteessa, että en tiedä mitä teen? Tähän saakka olen pystynyt käsittelemään asioita ja olen löytänyt niihin ratkaisun, mutta nyt minusta tuntuu, että olen umpikujassa. Koko elämäni olen anonut armoa ja päässyt umpikujasta jatkamaan matkaani, koska olen alistunut. Tunnen oikein kuinka sisälläni taistellaan. Se kiltti tyttö menneisyydestä ja uusi vahvempi minä, joka ei enää hyväksy muiden manipulointia.
Tiedän vaihtoehtoni, mutta tiedän myös yhtä hyvin totuuden – tiedän toisen kohtaamattoman menneisyyden. Kuinka loputtomasti pystyn antamaan anteeksi? En minä hyväksy minkäänlaista välivaltaa – en fyysistä enkä psyykkistä. Minä annan anteeksi, mutten voi odottaa loppuelämääni seuraavaa nyrkiniskua lyötäväksi. On kyse minkälaisesta väkivallasta tahansa taustat ovat aina samat. Väkivallan tekijällä on niin paha olla, että purkaa sen muihin vaikka ei haluaisikaan. Hetken päästä se katuu käyttäytymistään ja pyytää mahdollisesti anteeksi. Meidät on ohjelmoitu uskomaan anteeksiantoon ja antamaan anteeksi. Meidät on ohjelmoitu anteeksiannon myötä siirtämään syyllisyys tapahtumista itseemme. Joka jälleen pesiytyy meihin mikäli emme pysty käsittelemään negatiivia tunteitamme ja antamaan anteeksi aikuisten oikeasti tai tässä voisi käyttää poikkeuksellista sanontaa lasten oikeasti. Sillä lapsi osaa antaa anteeksi ja unohtaa. Aikuinen ei välttämättä osaa.
Ihmisissä pesivä katkeruus ja negatiivisuus syövät minua. Minä en pysy järjissäni. Se ajaa minua pikku hiljaa loitommalle ja loitommalle. Mitä enemmän minua yritetään syyllistää toisen osapuolen laatiman sopimuksen rikkomisesta - sopimuksen, jossa on vain yksisuuntaisia velvollisuuksia, sitä katkerampi minusta ajansaatossa tulee, jos vain annan tulla. On hieno piirre osata antaa anteeksi. Mutta kuinka hienoa on ottaa jälleen isku vastaan, kun seuraava aalto saapuu.
Kun saman asian tiimoilta anteeksiannosta tulee enemmän sääntö kuin poikkeus on aika päästää menemään. Oli kyse kuinka läheisestä suhteesta tahansa. Ei sellaista käyttäytymistä tarvitse eikä saa hyväksyä. Se vaikuttaa liikaa minuun ja huomaamattani siirrän sen jälleen jälkipolviini omassa surussani. Eikä heidän emotionaalisista perustuksista tule siten kestäviä.
Irtiottoni olkoon tässä vaiheessa vertauskuvallinen, sillä kiltti tyttö on minussa vielä vahvana. Toivottavasti onkin sitä loppuelämäni. Sillä kiltillä tytöllä on suuri ja lämmin sydän, jonka en halua tuhoutuvan sen omassa taistelussaan. Vielä minä löydän ratkaisun, kuten kaikkeen. Ratkaisu tulee, kun aika on. Sillä välin minä keskityn oppini oppimiseen. Sillä välin minä keskityn anteeksiantamiseen ja ymmärrykseen. Vaikka nyt tekee kipeää ja tuntuu turhauttavalta lyödä päätään seinään, niin tulee vielä päivä, että voin jälleen todeta kaikella, myös vastoinkäymisillä, olevan tarkoituksensa. Niiden oppi kirkastuu minulle sinä päivänä, kun olen oppini täydellisesti sisäistänyt. Tiedänhän minä sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti