Kaikki osa-alueet elämässämme vaativat oman työstämisaikansa. Joissain osa-alueilla luottaminen elämänvirtaan on meille helpompaa ja toisilla alueilla meidän tulee työstää niitä pidempään ja itsepintaisemmin. Itselleni sosiaalisten suhteiden alueella asiat ovat vaatineet huomattavan pitkän työstämisajan ja nyt olen tullut ymmärrykseen, että ainoastaan elämällä itse voin antaa toiselle mahdollisuuden löytää kaltaisensa toisinajattelijan. On tullut siis aika laajentaa reviiriään.
Olen vinkunut nyt pitkään, että mikä ihme minussa on vikana, kun tuntemani miehet eivät suostu edes lähtemään treffeille kanssani. Nyt loppui vinkuminen. Minä itse olen ollut esteenä omalle kehittymiselleni, koska en ole ollut valmis. Minä olen pelännyt miehiä ja kohtaamista heidän kanssaan. Olen valinnut ’uhreikseni’ vain turvallisia vaihtoehtoja, joista ei ole ollut edes uhkaa sille, että olisin joutunut kohtaamaan heidät face-to-face, sillä heidän oma elämäntilanteensa on ollut niin hankala, että heistä ei ole myöskään ollut tapailemaan ketään. Tai ainakaan minua. Sellaisissa suhteissa minun oli turvallista olla ja kasvaa omaa kasvuani. En halunnut enkä uskaltanut päästää irti. Kun yritin, jouduin palaamaan ja pyytämään anteeksi omaa käyttäytymistäni vaikka todellisuudessa satutin vain itseäni. Pelasin tunteiden venäläistä rulettia.
Sain ’suhteistani’ jotain irti ja mikä tärkeintä opin tuntemaan itseäni päivä päivältä enemmän ja kehittymään siksi vahvaksi, itsenäiseksi ja vapaaksi persoonaksi kuka olen tänään. Siinä samalla sain olla aitiopaikalla oppiakseni tuntemaan paremmin lajia nimeltänsä ’Mies’. Kyllä, minä olen pelännyt miehiä ja heidän kohtaamistaan. Olen ollut liian kiltti ja pelännyt ajatustakin tavata miehiä todellisessa elämässä. Sillä enhän ole osannut aikaisemmin tuntea kuin yhdellä tasolla. Mutta nyt tiedän paremmin. Tiedän, että vain minä itse voin tuntea ja kokea. Jokainen on vastuussa vain omista tunteistaan ja omista kokemuksistaan.
Välistä minusta tuntuu, että itse pikku pirulainen istuu olkapäälläni ja odottaa täydellistä hetkeä töytäistä minut jälleen alas pilvenreunalta. Se iskee aina kun oikein onnentunteessani päivääni paistattelen. Aikaisemmin koin suunnatonta häpeää romahtamisestani. Tippuessani pilven reunalta lensin päistikkaa kohtisuoraan maata kohden. En osannut varoa. En osannut lentää. En ymmärtänyt, että se kuuluu asiaan. Ja tiedetäänhän se, mitä suurempi pudotus on sitä pidempi matka on jälleen takaisin onnenhuumaan pilvenreunalle lekottelemaan.
Aluksi pudotessani maahan tuli kraaterin kokoinen kuoppa, josta itsestään ylösnousemus teetti valtavasti työtä ja kulutti energiaani. Vähitellen opin pehmentämään laskuani ja löytämään vehreän nurmen, jota laidunsi joukko uteliaita lehmiä. Opin nauttimaan tuosta putouksesta, sillä joka kerran ymmärsin elämää suuremman tarkoituksen olevan sen takana. Ymmärsin, että joka putouksen jälkeen uusia ihmisiä ja asioita saapuu jälleen elämääni opettamaan jotakin, jota halusin oppia. Opin seikkailemaan.
Vähitellen haluni oppia lentämään kävi niin suureksi, että itse oma-aloitteisesti hyppäsin pilven reunalta ja räpyttelin pienillä siivilläni menemään. Opin löytämään laskeutumispaikkoja matkani varrelta, jossa voisin hetken huilahtaa. Välillä en huomannut eteeni pölähtävää suurta kuusta, jonka latvassa huomasin pian roikkuvani hentoisten siipieni varassa. Pikku hiljaa rohkeuteni kasvoi kasvamistaan. Opin lentämään rauhallisemmin ja vakaammin. Opin väistämään matkalla eteeni tulleita esteitä. Opin luottamaan omaan lentokykyyni niin paljon, että ymmärsin, että vain omilla siivillään voi lentää täydellisen vapaana.
Aluksi olin kuin pieni linnunpoikanen, joka haki hyväksyntää ja tukea muilta kokeneimmilta linnuilta. Ja sitä tarvitaan. Sitä tarvitaan enemmän kuin osaamme arvatakaan. Minä takerruin noihin opaslintuihini, koska en muuta voinut. Olisin eksynyt ilman heitä. He johdattivat minua oikealle polulle kun otin harha-askeleita. He tekivät minusta viisaamman ja vahvemman kohdata omat vastoinkäymiseni. Kulkea omia polkujani. Löytää omat heikkouteni, jotta oppisin varomaan maailman kataluuksia.
Meillä jokaisella on omat kompastuskivet matkallamme. Me joudumme työstämään kaikki elämämme osa-alueet erikseen. Jokainen haara tulee kohdata silmästä silmään. Kotkan lailla. Välistä se on helpompaa ja joskus se on äärettömän vaikeaa. Voitte vaan arvata, mikä minun karmani tässä elämässäni suloisessa on ollut. Mutta olen oppinut. Olen oppinut niin valtavasti. Mietin aikaani muutaman vuoden taaksepäin ja kun ajattelen sitä untuvikkoa, jolla ei ollut hajuakaan omien siipiensä kantavuudesta on tänään uljas kuin kotka. Rohkea kuin lokki. Ihailuakaipaava kuin riikinkukko. Viisas kuin pöllö. Olen saanut aikaa ja mahdollisuuden löytää itsestäni parhaita ominaisuuksia monilta eri tahoilta.
Nyt on tullut aika, että minä siirryn takavasemmalle liehittelyineni. Minun tehtäväni ei tässä maailmassa ole liehitellä ketään. Minun tulee olla se, jota liehitellään. Aito ja rakkaudentäyteinen ihminen, joka tuntee ja kokee sen aitouden ja rakkauden mikä minussa on, on valmis liehittelemään. Mutta se vaatii liehittelijältä asennetta ja kypsyyttä. On minun aikani siirtyä elämässäni seuraavalle sivulle, jossa alan elämään todeksi unelmaani olla rakastettava nainen. On minun aikani ottaa osani liehittelystä ja huomiosta. Minusta on tullut kypsä nainen, joka osaa arvostaa itseään sanan NAINEN varsinaisessa merkityksessä. Ja sen mukaista kohtelua minä vaadin. Elämäni tästä eteenpäin. Tunteiden venäläinen ruletti on osaltani pelattu. Säästän loput lataukset sille, joka osaa tarpeeksi arvostaa pelin vakavuutta.
Rihanna: Russian Roulette
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti