Elämäni miehet

 

Olen kovin miettinyt miksi oma suhteeni miehiin on hyvinkin haastava. Nuoruudessani soluttauduin miesten maailmaan olemalla yksi pojista, jotta saisin osakseni hyväksyntää juuri sellaisena kuin olen. Sitten heräsin. Vuosi sitten elämääni saapui ihminen, joka haastoi minut löytämään naisen itsessäni. Ensin jopa vähän loukkaannuin, että enkö muka ole muka tarpeeksi naisellinen? Enkö pukeudu kuin nainen vai enkö ole naisellisen hehkeä?

Aluksi ajattelin, että naiseuden löytäminen tarkoittaa jotain konkreettista. Pitäisikö minun mennä ostamaan uusi nätti mekko itselleni. Varmasti sitäkin, mutta löysin siitä myös syvällisemmän tarkoituksen kun oikein aloin sitä etsiä. Jouduin kamppailemaan tuon haasteen kanssa melkoisen paljon ja vasta nyt vuosi myöhemmin voin todeta, että ymmärrän mitä hän sillä tarkoitti. Sitä kasvu on. Ottaa haasteita vastaan ja pyrkiä löytämään niistä niiden tarkoitus. Itselleni se on ollut melko helppoa, sillä olen hyvin tunnollinen ihminen enkä halua menettää mahdollisuuttani löytää opetusta kaikesta, missä vähääkään uskon sellaista olevan.

Minulla on vahva oma tahto, mutta osaan myös ottaa kanssaihmiset huomioon. Tahtoni taipuu helpostikin muiden edessä. Minä olen aina ollut se, joka antaa periksi. En ole kuunnellut itseäni tai pikemminkin minulle on ollut aivan sama, sillä olen ollut tyytyväinen kaikkeen mitä tuleman pitää. En ole koskaan osannut vaatia mitään mahdottoman suurta. Tänä päivänä uskon, että se on minun vahvuuteni ja siitä syystä pystyn olemaan inhorealisti ja kohtaamaan vaikeatkin ajat paremmin. Siitä syystä pystyn antamaan anteeksi, koska en näe, että oikeuksiani tai mielipiteitäni olisi mitenkään loukattu. Toki olen ajan saatossa myös oppinut pitämään puoleni ja kuuntelemaan omaa sisäistä ääntäni.

Suhde isääni on ollut lapsuudessani jotenkin etäinen. Isä oli paljon poissa, mutta kun hän oli paikalla, nautin täysin rinnoin. Minulla on kuva-albumissani valokuva, jossa isä konttaa lattialla ja minä istun selässä, meillä on selvästikin hauskaa. Toisessa kuvassa hän makoilee sohvalla aamutakissaan ja minä istun hänen ison vatsansa päällä, me molemmat nauramme. Ne muistikuvat ovat vain kuva-albumissani, valitettavasti. Aivan uusi mielikuva minulle syntyi isästäni, kun omat lapseni syntyivät. Hän näytti olevan sellainen pappa, jonka toivoin isäksi itselleni. Hän oli hauska ja naurava. Hänestä huokui rakkaus lapsiani kohtaan. Hän osasi osoittaa rakkauttaan vain pieniä lapsia kohtaan.

Isäni on joutunut puoliorvoksi hänen ollessa vasta 12 -vuotias. Samalla reissulla hänestä tuli kuusihenkisen perheen uusi isähahmo vanhimman lapsen velvollisuudesta huolehtia leskeksi jääneestä äidistään ja neljästä nuoremmasta sisaruksestaan, joista nuorin oli vasta 2 -vuotias. Hän joutui astumaan isän rooliin hyvin nuorena tietämättä yhtään mitä isänä oleminen edes tarkoittaa. Hän joutui luomaan itse tuon roolimallin, koska todellinen roolimalli oli yht’äkkiä viety pois heidän elämästään. En yhtään ihmettele, että isä ei osannut olla sellainen isä minulle tai veljelleni kuin me olisimme toivoneet hänen olevan. Muistikuva omasta isästäni on, että hän on usein vihainen.

Vasta tänään voin sanoa ymmärtäväni häntä täydellisesti. Hänen täytyy olla täynnä niin paljon pahaa oloa ja kohtaamattomia pelkoja. Syvällä sisimmässäni olen aina nähnyt isäni kohtaamattomat pelot. Hän on elämässään jäänyt paitsi niin paljosta. Pohjimmiltaan isäni on hyvä ihminen, todella hyvä ihminen. Olen voinut luottaa häneen, että hän tulee apuun, kun apua tarvitsen. Aina tavatessamme menen isäni luo ja halaa rutistan häntä sekä moiskautan suukon poskelle. Hän ei ole ihminen, joka vastaisi rakkauteni osoituksiin, mutta hän on pehmennyt vuosien varrella, kun olen aina vain sitkeästi mennyt ja suorittanut samat rituaalit – rakkaudesta isääni. Tänä päivänä tunnen sen lämmön ja mielihyvän hänessä. Näen hänen jo odottavan, että menen ja osoitan rakkauttani häntä kohtaan.

Minulla on siis muodostunut hyvin rakastava suhde isääni. Vanhempieni eron jälkeen jouduin kuitenkin itse muodostamaan tuon suhteen. Olin se, joka vaatimalla vaati isää olemaan isäni. Huolehtimaan minusta ja tapaamaan minua. Eron jälkipeleissä osoitin omaa tahtoani polkemalla jalkaani, että minun isästäni ei puhuta pahaa toisen sukuhaaran keskuudessa. Minun rakkauteni isääni oli syvää vaikka vanhempani erosivatkin. Ja niinhän se on, lapsilla on aina kaksi vanhempaa eikä ero tee kummastakaan vanhemmasta vähemmän rakastettavaa. Vanhempien rakkauden loputtua meidän pitää muistaa, että lapsien rakkaus vanhempiaan kohtaan ei lopu avioeroon.

Suhde pappaani oli rakastava. Suhde isääni on rakastava. Suhde lasteni isään on rakastava. Minä tunnen suurta rakkautta omaa poikaani kohtaan. Kaikki kohtaamani miessuhteet oman eroni jälkeen ovat olleet osaltani täyttä ymmärrystä täynnä. Olen paiskonut ovia oman kasvuni kivuissa, mutta aina olen palannut takaisin ainakin pyytämään anteeksi. Olen pyrkinyt oppimaan kaikista vastoinkäymisistä jotain hyödyllistä ja loppu viimeksi olen kiittänyt ’elämäni miehiä’ siitä, miten he ovat tahtomattaankin minua kasvattaneet ja kouluttaneet. 

Vain niiden vastoinkäymisten kautta olen pystynyt kasvamaan siksi naiseksi, joka olen. Olen oppinut antamaan anteeksi. Olen oppinut, että vika ei ole minussa mikäli mies ei pysty kohtaamaan minun suurta rakkauttani. Olen oppinut vaatimaan kohtelua, jollaista minunlaiseni nainen ansaitsee. Minä olen kuka olen, enkä pohjimmaltani tästä muuksi muutu – voin vain kasvaa vieläkin hienommaksi yksilöksi.

Arvot ovat minussa syvässä ja ne vahvistuvat päivittäin tehden minusta vieläkin suuremman persoonan. Olen ylpeä siitä miksi minä olen syntynyt. Olen ylpeä siitä miten minä kohtelen kanssaihmisiäni. Olen ylpeä siitä miten minä elän elämääni. Enää en epäile pitäisikö minun tulla joksikin toiseksi, että minut hyväksyttäisiin. Minulle on annettu lahjoista suurin, rakkaudenlahja ja nyt tiedän, miten sitä tulee käyttää.