Olen viime aikoina paininut runsaasti luottamuskäsitteen kanssa. Minun oma sisäinen mielikuva rehellisyydestä ja moraaliudesta ovat elämäni ajan toimineet totaalisessa ääripäässä. Minua on kotona opetettu olemaan aina rehellinen ja kantamaan korkeaa moraalitajua matkassani. Hienoja ominaisuuksia, mutta tässä mittakaavassa kuin ne ovat minussa olleet ovat ne pikemminkin jopa sairaalloisia ominaisuuksia. Tuon kaiken lisukkeena vielä täydellinen tunnollisuus, niin ahdinkopaketti on valmis.
Sairaalloiseksi hienojen ominaisuuksien omaksuminen menee siinä hetkessä, kun sanojen ja tekojen välillä vallitsee epäjohdonmukaisuus eikä lapsi kasvaessaan pysty ymmärtämään mikä yhteys hienojen sanojen ja vähemmän hienojen tekojen välillä on, sillä niistä ei löydy mitään johdonmukaisuutta, ei sitten mitään. Ainoa vaihtoehto on mennä aivan ääripäähän oman toimintansa kanssa, jotta edes hitusen pystyisi vastaamaan tuohon epäjohdonmukaiseen ohjelmointimalliin. Tai kukapa määrittelee missä mittakaavassa mitkäkin ominaisuudet pitäisi ihmiskunnassamme olla. Itse vertaan ominaisuuksiani lähinnä omaan toimintaani. Siihen, missä kulkee oman mukavuusalueeni raja.
Ystäväni sanoi minulle eräs päivä esitettyäni läheiselleni hartaan toiveen kunnioittaa minun vakaumustani, että kukin tekee kuitenkin niin kuin haluaa vaikka sinä sanoisit mitä. Kuten sinäkin teet. Tuo lause jäi elämään mieleeni, että tekeekö ihmiset kuten he haluavat vaikka esittäisinkin toiveen koskien omaa vakaumustani asiassa, jossa minulla on ensisijainen päätäntäoikeus. Minä en ole kuulunut aikaisemmassa elämässäni tuohon ryhmään. Minä olen tehnyt kaiken kuten minulle on sanottu. Olen ollut todella vahvasti ohjelmoitu ja vielä kaupanpäälle tarkkaan aivopesty persoona. Kun kiltissä ja herkässä persoonassa korostetaan ohjelmoinnin yhteydessä hyveellisiä ominaisuuksia, on lopputulos persoonassa hyvinkin hämmentävä.
Sinä hetkenä tajusin, että siitä syystä minun irtautuminen vanhoista käyttäytymismalleista on ollut äärimmäisen raskasta, koska olen joutunut käyttämään kaiken energiani taistellessani kiltin tytön syndroomaa vastaan. Olen joutunut kohtaamaan järkyttävän, kylmän ja julmankin maailman, jossa minun pitäisi oppia luovimaan omillani. Olemaan oma persoonani ja seisomaan täydellisesti omien näkemysteni takana muiden hallitsevista mielipiteistä huolimatta. Oppia erottamaan jyvät akanoista ja kuuntelemaan omaa sisäistä viisauttani. Muistan lapsuudestani sanonnan ’oppia kantapään kautta’ ja sitä minä teen juuri nyt – niin perusteellisesti.
Olen elänyt elämääni kuin tiiviissä lasipurkissa tuntien huonoa omaatuntoa päivittäin aivan turhanpäiväisistä asioista, miten olin sanonut väärän sanan jossakin lauseessa tai kun en työpäivän päätteeksi jaksanutkaan mennä lenkille vaikka töissä sanoin meneväni. Märehtien päivätolkulla pääni puhki muiden vähäpätöisiä lausahduksia omissa kivuissaan ja peloissaan, mitähän se silläkin tarkoitti. Niin, olen hallinnut elämääni ja ajatuksiani satakymmenen prosenttisesti. Olen ottanut jokaisen neuvon ja sanonnan kirjaimellisesti kuin ne olisivat olleet ainoa, ehdoton totuus. Minun ominaisuuksiini ei ole kuulunut minkäänlaista suodatinta, jolla olisin osannut arvioida mikä on minussa, minussa itsessäni totta ja mikä ei. Olen ollut täydellinen kontrollifriikki. Olen pyrkinyt olemaan täydellinen, mutta ainoa missä olen onnistunut täydellisesti on ollut täydellisyydentavoittelu ja muiden miellyttäminen. Lohduttavaa? Järkyttävää!
Luojan kiitos olen herännyt unestani. Minulla on mahdollisuus muuttaa toiminta- ja ajattelumalliani. Meillä kaikilla on. Olen aloittanut purkamaan ohjelmointiani. Minulla ei ole käsikirjaa, miten minut on rakennettu ja osa muttereistakin on jo ruostunut kiinni paikoilleen, joten olen alkanut käymään rakennettani ja ohjelmaani läpi pala palalta, osa osalta. Tämä tuntuu joskus niin raskaalta hajottaa itseään pieniin palasiin ja pyrkiä löytämään osasille uudet paikat robotissa nimeltänsä ’Minä.’ Vielähän osaset paikoilleen löytävät, mutta tuo herkkä ja haavoittunut robotti pitää saada jälleen toimimaan muiden robottien joukossa näillä uusilla ominaisuuksilla varustettuna. Siinä samalla yritän vasemmalla kädellä purkaa lasteni ohjelmointeja, jotta he voisivat tulla niiksi persooniksi, joita ovat eivätkä minun jatkeekseni tai yhteiskuntamme ohjelmoimiksi.
Kuulen päivittäin uusia ohjelmointivinkkejä miten minun pitäisi toimia tai mitä asioita teen väärin. Minua on ohjelmoitu ja manipuloitu koko elämäni ja nyt riittää. Minä olen oman elämäni ohjelmoija. Minä teen kuten minusta tuntuu – virheineen päivineen. Ilman virheitä en voi löytää uutta toimintamalliani. Minusta on tullut itsekäs. Terveesti itsekäs. Minä päätän, miten elämääni elän ja se on hienoa! Aitoon elämään voi toinen avata oven, mutta sisään on jokaisen astuttava itse ja elettävä itsensä näköistä aitoa elämää.
The Bare Necessities (Finnish)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti