On taivaallisen kaunis syksyinen aamu. Auringonsäteet
tunkeutuvat ihoni läpi. Nautin hetkestä. Juuri siitä ainutlaatuisesta hetkestä,
jonka elämä minulle tarjoilee. Kuljen saappaat jalassani kohti tuntematonta
metsää. Metsää, joka kerta toisensa jälkeen näyttää minulle monimuotoiset kasvonsa. Tarkkailen maastoa
ympärilläni. Vaikuttaa täydelliseltä maastolta, jossa suppilovahverot viihtyvät.
Tuo sieni, sienien aatelistoa, joka on jokaisen huulilla. Helppoa - ajattelen
minä. Varmuudella tiedän löytäväni etsimäni. Kuljen yhä syvemmälle metsää ja
näen edessäni kaatuneen ämpärin. Pelko hiipii mieleeni ja ensiajatukseni on,
että karhu on tullut ja ahdistellut metsänkävijää. Menen varovasti ämpärin luo
ja huomaan, että ämpäri on tyhjä ja likainen. Se saa minut kummasti rauhoittumaan,
sillä ymmärrän, että ämpäri on maannut siinä maastossa jo tovin jos toisenkin.
Seuraavaksi mieleeni tulee ajatus, että ehkä
ämpäri on ’merkki’ jostakin. Joku toinen sienestäjä on jättänyt sen siihen,
jotta löytäisi takaisin hyville apajille. Niin minäkin teen, seuraan merkkejä,
jotta oppisin erottamaan todellisen valheesta. Sillä hyvä maastokaan ei takaa,
että löytäisi etsimäänsä. Otan tarkan silmäyksen ympäristööni ja kuljen hiukan
eteenpäin kuten vaistoni neuvovat minua tekemään. Elän juuri siinä hetkessä ja
se kannattaa, sillä edessäni avautuu mittapuuni mukaan suppilovahverotaivas.
Otan sieniveitsen koristani ja kyykistyn keräämään tuota satoa, jonka
luontoäiti minulle tarjoaa. Kerätessäni sieniä täyttyy korini nopeasti jo
puolilleen.
Väkisinkin mieleeni hiipii ajatus, että vain
pienessä hetkessä saan korina kukkuralleen ihania metsänantimia. Yht’äkkiä
huomaan, että sieniä ei näy vaikka haravoin kasvualustaa perusteellisesti.
Ahneus otti minusta vallan. Saadessani vähäsen, olin jo vaatimassa luontoäidiltä
lisää. Silloin ymmärsin, että minun pitää olla tyytyväinen siihen mitä minulla
on. Silloin ymmärsin, että ahneus on pahin viholliseni, sillä silloin luonto
näyttää minulle tylyimmät kasvonsa. Luonto antaa minulle ansaitun hetken
miettiä ahneita ajatuksiani kaikessa rauhassa. Silloin saan inspiraation
ymmärtääkseni paremmin. Ilman läsnäoloa tuossa hetkessä en olisi ymmärtänyt
opetustani, joka minulle annettiin.
En lannistu vastoinkäymisistä vaan olen kiitollinen, jonka siitä opikseni sain. Matkan on jatkuttava. Ymmärrän, että en osaisi arvostaa saalistani mikäli se tulisi liian helpolla. Jatkan siis matkaani ja menen yhä syvemmälle metsään.
Katson pimeään puoleen metsästä. Mietin mielessäni josko uskaltautuisin
menemään sinne. Miksi en uskaltautuisi, olenhan ollut paljon pimeämmissäkin
paikoissa. Muistan jo aikaisemmin oppimani. Etsivä löytää ja rohkea
ottaa riskejä. Ylös on noustava - vastoinkäymisten ei tule milloinkaan antaa lamaannuttaa.
Ryömin kuusien alle enkä voi olla välittömästi
huomaamatta valkoisia lakkeja edessäni. Menen lähemmäksi ja kumarrun taittamaan
sienen maasta. Katson sientä ja mielestäni tuo sieni on herkkusieni. En ole
koskaan aikaisemmin löytänyt herkkusieniä, joten olen hiukan epävarma. Mutta
tutkittuani ja nuuskittuani sientä vaistoni sanoo, että edessäni on koko joukko
herkkusieniä. Mieleeni hiipuu tarina sienestäjistä, jotka olivat keränneet
valkoisia kärpässieniä herkkusieninä. Ajattelen, että otan riskin, sillä
olenhan riskinottaja. Kerään sienet ja selvitän kotona mitä sienet ovat. Se voi
tuhota koko minun sienisaaliini, mutta se voi myös palkita minut. Se riski on
ottamisen arvoinen.
Kuljen metsässä eläen tässä hetkessä. Sitä
sienestäminen vaatii. Ainoastaan silloin näen, mitä ympärilläni on. Ainoastaan
siten minulla on mahdollisuus löytää uutta ja saada välitön palkkio. Tarkkailen edelleen
ympäristöni kulkien koko ajan eteenpäin. Välistä huomaan, että ajatukseni
harhailevat ja joudun pysähtymään ja palaamaan hiukan lähimenneisyyteeni. Käyn
läpi mielessäni reittiä, jota olen kulkenut siihen pisteeseen ja olen jälleen
takaisin siinä hetkessä, jossa olen. Alitajuntani seuraa vääjäämättä mukanani
muistaen jokaisen askeleen, jonka olen juuri ottanut. Antaen minulle jälleen
aavistukseni takaisin, jotta ymmärtäisin paremmin mistä olen tullut ja mihin
olen menossa.
Tuolla sienimetsässä saan jälleen tietoisuuteni
palaamaan tähän hetkeen. Pyrin rauhoittamaan mieleni aiheuttamat myrskyt.
Tuolla sienimetsässä huomaan jälleen kuinka olemme yhtä luonnon kanssa. Kuinka
luonto elää kuten meidän tulisi elää. Kuinka luonto kertoo meille omaa ainutlaatuista
tarinaansa. Meidän tulee vain huomata se. Kunnioittaa sitä. Nähdä mitä edessämme on. Olla kiitollisia
siitä, mitä meille annetaan. Meidän tehtävämme on ainoastaan elää tässä hetkessä, tiedostaa oman polkunsa suunta ja tehdä päätöksiä omiin arvoihinsa nojaten.
Tuolla sienimetsässä ymmärsin, että jokaisen ainutlaatuinen tehtävä on oppia
erottelemaan herkkusienet myrkkysienistä. Ottaa riskejä löytääkseen
ainutlaatuisuutta. Nähdä todelliset merkit. Se voi olla vaikeaa, sillä useat
sienilajikkeet muistuttavat toisiaan – samannäköinen sieni voi olla herkkusieni
tai myrkkysieni -toinen sieni voi tuoda autuuden ja toinen myrkyttää. Ainoastaan kurkkaamalla sienen sisimpään pystyy erottamaan kumpi kannattaa noukkia. Pikkuhiljaa alkaa näkemään jo sienen lakista, muodosta, tuoksusta, onko sieni noukkimisen arvoinen, sillä ainoastaan kartuttamalla kokemusta ja olemalla täydellisesti läsnä oppii näkemään eroavuuden jo päälle päin.
Vain elämällä sydämellään tässä ainutlaatuisessa hetkessä tietää olevansa oikealla
polulla. Vain olemalla rohkea voi löytää uutta. Vain ottamalla riskejä voi löytää ennen näkemättömän, kokonaan uuden maailman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti