Istun junassa. Vietän viimeistä päivää tällä ainutlaatuisella vuosikymmenelläni. Olen matkalla tapaamiseen. Perhoset mahanpohjassani lyövät leikkiä. Telmivät levottomasti. En muista aikaa kun minua on jännittänyt näin. Tapaaminen itsessään ei minua hermostuta. Mitä tapaaminen tuokaan mukanaan saattaa muuttaa elämäni täydellisesti. Kamppailen mielessäni mahdollista askelta, jota olen ottamassa. Tai pikemminkin harppausta. Hyppyä tuntemattomaan. Ehkä jopa oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. En voi tietää onko päätös, mikäli sen aika tulee, väärä tai oikea. Minun on vain luotettava, että sisäinen ääneni kertoo minulle, mitä minun tulee päättää kun aika on. Onko tuo loikka tulevalle vuosikymmenelle? Suunnannäyttäjä tulevaisuudelleni? Tulevaisuudelleni, jossa elän todeksi omaa unelmaani.
Maisemat vilisevät silmissäni ohikiitävinä hetkinä. Yritän rentoutua musiikin tahdissa. Pian ajatuksiini tunkeutuu tuttuja kasvoja lapsuudestani. Näen äidin. Näen isän. Aivan kasvojeni edessä. Heistä huokuu rauha ja tasapainoisuus. Yritän nähdä selkeämmin. Pian kyyneleet valuvat noroina poskiani pitkin. Yritän pidätellä kyyneleitäni, mutta huomaan, että kyyneleet valuvat vain vuolaampina, mitä enemmän yritän taistella niitä vastaan. Tunteeni on jokseenkin epätodellinen. Mieleeni hiipii suunnaton melankolia, hitunen pelontunnetta sekä hitunen onnentunnetta samanaikaisesti. Tunnen sisälläni kuinka äitini ja isäni saavat uuden muodon edessäni. Olenko viimeinkin saanut katkaistua napanuoran lapsuuteeni säilyttäen kuitenkin iloiset hetket muistoissani. Tunnen suunnatonta ylpeyttä vanhemmistani.
Niistä arvoista, jotka he ovat minuun juurruttaneet. Niistä elämänneuvoista, joilla he ovat minut elämääni evästäneet. Tunnen kuinka he katsovat minua ylpeydellä sinä persoonana kuka minusta on ajan tuoksinnassa jalostunut.
Tunnen ylpeyttä rohkeudestani ja vahvuudestani pärjätä omassa elämässäni. Siitä olemisesta ja niistä arvoista, joilla elämääni elän. Näen silmissäni lapsuuteni ja nuoruuteni vilisevän pikakelauksella ohitse. Tuo itsetuntoa vailla oleva tyttönen on vuosien saatossa jalostunut olemaan vahvasti läsnä omassa persoonassaan. Omassa elämässään. Muistan tuon pienen tytön täynnä pelkoa siitä, kuka hän on. Saan vieläkin otteen tunteeseen nuoruudestani, kun tuntui, ettei kukaan ulkopuolinen välitä. Ei hyväksy minua itsenäni. Tuo tyttönen tunsi valtavaa epävarmuutta omassa olemisessaan. Tänään tunnen olevani väkevästi juuri sama persoona, joka oli tuolloin tuon pienen tytön ruumiissa. Tuolloin se tyttö ei uskaltanut luottaa tunteeseensa, sillä maailma hänen ympärillään kertoi omaa tarinaansa. Eikä hän voinut tietää. Tänään tuo pieni tyttönen on kasvanut kypsäksi naiseksi ja uskaltaa luottaa. Luottaa, että kelpaa maailmalle juuri omassa ainutlaatuisessa persoonassaan.
Tuon junamatkan aikana luovuin vuosikymmenistä, jotka ovat kantaneet minua tähän päivään saakka. Olen kiitollinen kaikesta, jota elämä on minulle tarjonnut ja eritoten niistä vastoinkäymisistä ja koettelemuksista, jotka mennyt elämäni on eteeni tuonut. Sillä ainoastaan niiden avulla minä olen jalostunut kypsäksi persoonaksi ja ennen kaikkea naiseksi, joka uskaltaa elää rohkeaa elämää. Aidosti sydämellään. Tuo mennyt aika on luonut perustan tulevaisuudelleni. Kaikki ne lukemattomat vastoinkäymiset ja koettelemukset ovat nyt nivoutuneet suureksi lankakeräksi, jonka aion uusiokäyttää kutoakseni tulevaisuuteni elämänpirtaa.
Nyt siirtyessäni elämässäni seuraavalle vuosikymmenelle kannan mukanani tuota lankakerää vaalien sitä. En anna langan katketa, sillä se lanka on kultaakin arvokkaampaa. Se on kaikki mitä minussa on. Se on kaikki, millä todellisuudessa on merkitystä. Aion kutoa siitä suuren villahuovan, joka suojelee minua, läheisiäni ja kanssaihmisiäni. Sen huovan alle on turvallista käpertyä piiloon julmaa maailmaa. Tuota huopaa koristaa lukemattomat timantit, jotka muistuttavat minua menneen elämäni iloista, onnistumisista ja onnenhetkistä. Jokainen timantti heijastaa tulevaisuudelleni enemmän valoa ja säteilyä. Mutta enhän olisi minä, jos en soisi sitä kaikkea myös kanssaihmisilleni. Joten tiedä, että huopani alla on tilaa jokaiselle, joka vierelläni haluaa kulkea.
Nyt siirtyessäni uudelle vuosikymmenelle voin kertoa olevani rohkea, itsenäinen ja vahva nainen. Tunnen ajoittain pelkoa, mutta se kuuluu asiaan. Minä voitan pelkoni ja uskallan elää omassa elämässäni. Uskallan kannustaa kanssaihmisiäni elämään elämäänsä ilman vihaa ja katkeruutta. Minä voin tänään kertoa valinneeni elämäni suunnan jo hyvin varhain, mutta pelko on pidätellyt minua. En ole uskaltanut elää itseni näköistä elämää. En ole uskaltanut unelmoida suuria. En tiennyt mihin minusta on ennen kuin aloin tutkimaan itseäni ja kanssaihmisiäni ympärilläni ymmärtäen, että vain taivas on rajana meidän unelmillemme. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa elää elämäänsä, kunhan vain uskaltaa luottaa oman sydämensä ääneen.
Tänään voin kertoa, että en tunne pelkoa päättämättömyydestäni. Uskallan päättää kun aika on. Tänään voin kertoa, että tunnen suurta iloa itsessäni. Onnea olemisessani. Minä olen etsinyt ja löytänyt sen, mikä on ollut koko ajan minussa itsessäni. Nyt voin turvallisin mielin jättää menneisyyden taakseni ja siirtyä tulevaisuuteeni hymy kasvoillani. Hymy koko olemuksessani. Annan tänään luvan sisäisen aurinkoni loistaa täydessä loisteessaan - koko maailmalle.
Toivon sydämestäni, että se loiste kantaa kauas. Maailmanääriin. Universumin ulkopuolelle. Toivon, että kanssaihmiseni saavat siitä tarvitsemaansa elämänvoimaa. Elän tässä pienessä mökissäni yksinkertaista elämääni, joka on kaikessa mukavuudessaan aivan ainutkertaista. Elä sinäkin. Hyvästele menneisyys ja toivota valo tervetulleeksi elämääsi. Löydä ikuinen aurinko ja sen loiste – sinusta, itsestäsi. Ja anna sen valaista ainutlaatuista universumiamme.
Celine Dion: A new day has come
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti