Tunteiden karuselli

Aito tunneihminen, joka osaa käsitellä tunnemaailmaansa elää täysillä tunteeseensa luottaen. Vahva tunneihminen ymmärtää tunnemaailmaa keskivertoa paremmin. Se ymmärtää, että tunteet eivät ole säädettävissä. Se ymmärtää mikäli sille puhutaan. Se ymmärtää mikäli toinen ei koe samaa tunnetta itsessään. Se osaa käsitellä tunteiden tuoman surun ja jatkaa jälleen matkaansa surutyön tehtyään. Se kykenee nousemaan takaisin omille jaloilleen seisomaan. Se ei katkeroidu. Se uskaltaa jälleen rakastaa kerättyään särkyneen sydämensä sirpaleet.

Mikäli tunneihminen katkeroituu kuolee hänen koko lämminhenkinen tunnemaailmansa. Kuolee hänen koko olemuksensa. Valoisa ja aurinkoinen persoonansa. Tunneihminen on tietoinen vahvasta tunnemaailmastaan ja elää täysillä sydämensä viitoittamaa tietä. Hän uskaltaa heittäytyä tunteeseen ja uskoo tunteensa voimaan. Minun mielestäni se on ihailtavaa. Mutta olenhan itsekin sellainen, joten pystyn luonnollisesti ymmärtämään vahvan tunnemaailman olemassaolon. Tietenkin siitä seuraa, että vahvasti tunteellaan elävät kohtaavat usein sydänsuruja ja särkevät sydämensä ehkä useammankin kerran matkansa varrella. Mutta he uskaltavat elää ainutlaatuista elämäänsä. He uskaltavat rakastaa täysillä.

Olen usein kyseenalaistanut kuinka monta kertaa päätään pitää hakata seinään ennen kuin oppii ja tajuaa. Olen ollut jopa vihainen itselleni miksi en osaa olla tunteettomampi ja katkaista tunnesiteitäni tarpeeksi ajoissa. Ei se niin helppoa ole. Minun pitää oppia lukemaan merkkejä vieläkin tarkkanäköisemmin. Minun käsittelyprosessini toistaa aina samaa kaavaa. Ensin ymmärrän ja uskon. Uskon, että myös toisessa elää tunteet minua kohtaan. En halua antaa periksi tai luovuttaa. Luen epäsuoria merkkejä olemassa olevasta rakkaudesta, josta minulla ei kuitenkaan ole mitään varmuutta tai todisteita. Minä kerta toisensa jälkeen kuvittelen olevani poikkeuksellinen nainen sääntöjen keskellä.

Elänkö siis illuusiomaailmassa rakkaus polttoaineenani? Aika kuitenkin tekee jossain vaiheessa tehtäväänsä ja minun on vain hyväksyttävä, että rakkauteni ei saanutkaan toista lentämään kanssani. Joudun työstämään prosessia hyvin pitkään ja hartaasti. Useimmiten luulen olevani jo asian yläpuolella kun jokin tapahtuma jälleen nostattaa tunteeni pintaan. Tunneside katkeaa yleensä jonkin ulkopuolisen tekijän tai merkin toimesta, joka auttaa minua katkaisemaan tunnesiteeni lopullisesti.

Miehet eivät tunnu ymmärtävän kuinka vahvoja tunnesiteitä he jälkeensä jättävät. Ymmärtääkseni naisen tunneside muodostuu nopeammin ja siitä syystä nainen särkee sydämensä herkemmin. Minä en voi lämpimässä sydämessäni ymmärtää miksi minua ei haluta ymmärtää. Onko se vain pelkoa? Meidän pitäisi olla rehellisiä ja avoimia toisiamme kohtaan sillä ilman sanoja ei ole puhetta. Ilman puhetta tunteet kuolevat sydämestä pikkuhiljaa. No sehän varmasti on tarkoituskin, mutta epäselvät asiat jättävät kuitenkin arpia sydämiimme. Joka kerta.

Miten kummassa me ihmiset oppisimme tuntemaan empatiaa. Miten kummassa me ihmiset oppisimme olemaan rehellisiä ja avoimia toisillemme. Pienempi paha olisi sanoa suoraan asioista kuin jättää taakseen puhumattomuutta ja selvittämättömiä asioita. Vaikka sitten toista loukkaisikin omalla rakkaudettomuudellaan. Näin säästyttäisiin avohaavoilta.

Kun emme tunnista itseämme emme pysty tunnistamaan myöskään muita. Pelko elää meissä tehden meistä vieläkin epävarmempia siitä keitä olemme ja mitä haluamme. Jopa minä pelkään itseäni aika ajoin. Tunnen edelleen epävarmuutta omasta avoimuudestani ja rehellisyydestäni. Pelkään karkottavani ihmiset läheltäni olemalla aito ja rehellinen itseni. Kuten on käynyt jo liian monta kertaa. Pelkään, että maailmasta ei löydy yhden yhtä miesolentoa, joka pystyy koskaan kohtaamaan todellisen aidon minäni. Tuo pelko on juuri jäämistöä lähimenneisyyteni selvittämättömistä asioista, lukemattomista lupauksista ja puhumattomuudesta. Hylkäämisestä, joka on langennut osakseni. Kerta toisensa jälkeen. Enkä minä ole vieläkään oppinut. Joten työstettävää riittää ja sitä aina vain riittää.

Rakkaudessa tunnen olevani heikoilla vaikka se pitäisi olla minun vahvuusaluettani. Rakkaus on kiusannut minua maailmassani eniten. Tuntuu etten kylliksi pysty työstämään sitä, sillä vanhat selvittämättömät asiat vellovat vieläkin sisälläni. Se on pakottanut minut kyseenalaistamaan omaa olemistani. Miksi en voi vain luottaa sen voimaan. Miksi en uskalla jättää rakkauttanikin elämänvirran vietäväksi? Olenhan tuli-ihminen. Minä saan elinvoimani rakkaudesta ja minä kaipaan sitä elämääni. Ilman rakkautta en koe olevani eheä. Ilman rakkautta en loista täydessä persoonassani.