Matka Mikä-Mikä-Maahan

Minä olen nainen, keneltä ei rohkeutta puutu. Nainen, joka ilmoittaa mitä milloinkin tahtoo. Tarttuen rohkeasti elämäänsä kiinni. Tässäkin minua on ohjailtu kovasti onnistumisen tielle.Yksi sanoo, että en tahdo tarpeeksi. Toinen sanoo, että tahdon liikaa. Kolmas sanoo, älä tahdo ollenkaan. Neljäs, tulee vielä joku, joka tahtoo sinunkin puolestasi. Tahtoa siinä sitten tai olla tahtomatta. Tahtokin on kuitenkin aina kahden kauppa. Ei riitä, että vain toinen tahtoo. Eikä riitä, että toinen tahtoo molempien puolesta. Minusta on alkanut pikku hiljaa tuntumaan, että naisen sanakirjan sana tahto on miehen sanakirjassa synonyymi sanalle kärsivällisyys.

Mikä meitä sitten oikein vaivaa? Jokainen etsii jotakin. Jokainen tempoo ovia ja avattuaan oven jättävät sen ehkä vähän raolleenkin, mutta kuitenkin pelkäävät palata ovelle ottamaan selvää mitä sen takana todella on. Me herkästi haluamme itse muodostaa mielikuvan ottamatta selkoa todellisuudesta. Niin teen minäkin. Illusioin maailmaani kohtaamatta todella todellisuutta. Ei se, mitä minä täällä kirjoitan, ole se minä, joka maallisessa maailmassani todellisuudessa elelee. Tämä täällä on minun sieluni, joka puhuu meidän kaikkien puolesta.

Se maallinen nainen tuon sielun takana on realistinen. Se nainen ei aina hyväksy ihmisiä kuten he ovat. Se nainen ei aina osaa rakastaa pyyteettömästi. Se nainen on joskus kiukkuakin täynnä. Se nainen osaa olla myös julma. Se nainen on sääntöjen orja. Mutta se nainen pyrkii joka päivä olemaan itselleen ja lähimmäisilleen armollinen. Joka päivä antamaan anteeksi menneisyydelle. Joka päivä muistamaan lähimmäisiään. Joka päivä antamaan palan itsestään maailmankaikkeudelle. Joka päivä pyyteettömästi rakastamaan. Mutta tuo kaikki pyrkimys vaatii ääretöntä läsnäoloa, kärsivällisyyttä, kurinalaisuutta ja rakkautta – joka ikinen hetki.

Onko meidän nyky-yhteiskunta tehnyt meistä todella niin jumalattoman pinnallisia, että meidän syvin ja rehellisin olemus on kadonnut. Jokainen halajaa rakkautta, mutta pelkää niin julmetusti sitä kohdatessaan. Jos pienikin rakkaudensäde yrittää koskettaa niin se alkaa jo polttamaan ja on pakko kääntää sille selkä. Jättäen taakseen vieläkin enemmän pelkoa. Pelkoa asumaan nyt myös taaksejätetyissä.

Minä alan olemaan lupausten edessä jo melko nöyrä enkä enää edes odota niiden täyttymystä. Kun olin vain pieni tyttönen lupasi isäni viedä minut huvipuistoon, joka vuosi. Joka ikinen vuosi tuo pieni tyttönen oli vuoden verran vanhempi, mutta jaksoi taukoamatta uskoa isänsä lupaukseen. Ja niinhän se päivä viimein koitti. Kärsivällisyys palkittiin. Tosin tuo pieni tyttönen oli siinä vaiheessa ehtinyt jo käydä maailmalla paljon suuremmissakin huvipuistoissa. Tuo tyttönen oli jo aikuinen, kun lupaus viimein lunastettiin. Mutta tuo tyttönen jaksoi odottaa ja odottaa - kärsivällisesti. Tuon tarinan opetus on jokaisen mietittävä tykönään.

Miksi lupauksia annetaan, jos niistä ei pystytä pitämään kiinni. Lupauksetkin ovat menettäneet merkityksen. Onko lupaus vain helppo tapa siirtää tätä hetkeä tulevaisuuteen. Minä pyrin antamaan vain sellaisia lupauksia, jotka kykenen lunastamaan. Se on minun opetukseni tuosta tarinasta. Olen kuitenkin alkanut epäilemään, että juuri minun suurin dilemma onkin se, että minä aiheutan liikaa ahdistusta, koska olen liian rehellinen. Minä kosketan toisen ihoa tahtomattani. Ilman sanoja, ilman tekoja.

Minun on jotenkin niin kovin vaikea ymmärtää, kuinka pelossa tämä yhteiskuntamme elää. En tuomitse ketään ymmärtäen, että se ei ole kenenkään syy. Miten  kummassa me älykkäät ihmiset olemme saaneet ainutkertaisen maailmamme tälle tolalle? Meidän perusarvomme ovat vääristyneet ja kohdatessamme niitä niiden varsinaisessa olotilassa käännämme niille selkämme. Pakenemme, koska pelkomme ja ikuinen kiire estävät meitä kohtaamasta niitä. Sydämestäni toivon, että ihmiskunnassamme on riittävästi voimaa kartoittaa uudet lempeämmät arvot omaan elämäänsä. Niistä me hengitämme. Niistä me elämme. Jos on rohkeutta, on tahtoa. Jos on riittävästi tahtoa, on aikaa.

Lukijahaaste: Kirjoita paperille viisi elämäsi arvoa epämääräisessä järjestyksessä. Älä turhaan mieti, mikä on tärkein arvo ja mikä vähiten tärkein. Sillä ei ole mitään merkitystä. Vain sillä on merkitystä, että kartoitat aidot arvosi ja alat alitajuisesti niitä elämään todeksi. Viemään elämääsi juuri siihen suuntaan, johon arvojesi tie sinua viitoittaa. 

Minä kykenen ja minä tiedän, että myös sinä kykenet. Ei haittaa vaikka valitsee vääriä polkuja tai astuu sisään vääristä ovista, kunhan muistaa, että ei matkallaan satuta kanssakulkijoitaan. Pyrkii etsimään kauneutta ja hyvyyttä kaikesta ja tuomaan sen esiin kohtaamissaan ihmisissä. On tärkeää, että tekee virheitä, sillä ainoastaan siten pystyy löytämään täydellisen minänsä sekä ikuisen rakkauden itsessään. Ei se, joka virheitä tekee, ole tyhmä vaan se, joka ei virheistään mitään opi.

Mikä-Mikä-Maa (engl. Neverland) on mielikuvitusmaailma, jossa satuhenkilö Peter Pan asuu ystäviensä Helinä-keijun ja Kadonneiden Poikien kanssa.

Mikä-Mikä-Maassa kaikki neljä vuodenaikaa mahtuvat yhteen vuorokauteen ja siellä unohdus on äärimmäisen helppoa: siellä ei tarvitse kauan asua, kun on jo unohtanut kokonaan perheensä ja luultavasti kaiken muunkin, mitä menneisyydessään oli, eikä niitä muista enää, vaikka kuinka yrittäisi. Unohdus on molemminpuolinen, eli sinut tunteneet unohtavat sinut vastavuoroisesti.

Mikä-Mikä-Maan ”tavaramerkki” on se, ettei siellä tarvitse eikä voi kasvaa isoksi/aikuiseksi – siellä nimittäin kukaan ei vanhene päivääkään. Mikä-Mikä-Maahan pääsee (vain) lentämällä, osoitteena toinen tähti oikealla ja suoraan aamuun. Alkuperäistarinassa Mikä-Mikä-Maa on ”enemmän tai vähemmän saari” täällä maapallolla, ja Peter Pan antaa aina edellä mainitun osoitteen, mutta Disney otti osoitteen kirjaimelliseen käyttöön ja sijoitti Mikä-Mikä-Maan kirjaimellisesti toiseen tähteen oikealta. Siellä asuu Peterin ja kumppaneiden lisäksi myös keijuja, merenneitoja, intiaaneja ja merirosvoja, mukaan lukien merirosvokapteeni kapteeni Koukku.

Lähde: Wikipedia

Kuka onkaan Se oikea?

”Fyysinen kemia tuottaa halua. Emotionaalinen kemia tuottaa kiintymystä. Henkinen kemia tuottaa kiinnostusta. Sielullinen kemia tuottaa rakkautta. Sielunystävässä on näitä kaikkia neljää.” –John Gray-

Miehet ovat niin kummallisia. Kuulen usein naisten lausahtavat tuon lauseen. Niin ja miehet varmasti lausahtavat vähintäänkin yhtä usein saman lauseen naisista. Me molemmat olemme hyvin kummallisia. Myös meidän saman sukupuolen edustajista löytyy vieläkin kummallisempia ja yksilöllisempiä ihmisiä. Koko ihmiskunta on melko kummallista porukkaa. Usein me ajattelemme, että jokin erityispiirre tekee meistä ainutlaatuisemman kuin muut. Niin minäkin ajattelen. Mutta niinhän me olemmekin. Minä olen ainutlaatuisempi kuin sinä. Sinä olet ainutlaatuisempi kuin minä. Me olemme omia persooniamme ja meillä jokaisella on jokin ainutlaatuinen tehtävä elämässämme. Meidän tulee vain löytää se.

Olen ollut lukemattomia kertoja elämäni aikana tilanteessa, jossa olen miettinyt, mikä minusta tulee isona? Mikä on elämäni tarkoitus? Olen miettinyt pääni puhki enkä vain ole saanut ajatuksesta kiinni. Olen ollut vankina omassa elämässäni. Olen ollut niin väsynyt omaan elämääni. En ole saanut ajatusta muodostettua. En ole saanut luovuuttani vapautettua. 

Luovuus elää ainoastaan vapaassa sielussa. Ilman sielun vapauttamista ei pysty löytämään elämänsä tarkoitusta. Yllätän itsenikin päivittäin ymmärtäessäni kuinka luovuuteni, jonka olemassaolosta en ennen tiennyt mitään, kukoistaa minussa. Tuntuu, että se kukoistaa joka päivä vain enemmän ja enemmän. Olen joka päivä varmempi suunnastani mihin olen matkalla. Olen päivä päivältä varmempi oman elämäni tarkoituksesta.

Olen joskus myös ihmetellyt miten tietyn tyyppiset ihmiset tuodaan elämääni tai miten itse kiinnostun samantyyppisistä ihmisistä kuin vahingossa. Huomaan pian kuinka samat piirteet tulevat esiin kohtaamissani ihmisissä. Oikeastaan käännänkin asian toisinpäin. Olen aina ajatellut turhan tiukkalinjaisesti, että minuun vetoaa tietyntyyppiset muukalaiset marsista. Mutta ei, ei se olekaan niin. Tänään olen viisaampi ja ymmärrän, että myös tuo seikka lähtee minusta itsestäni. Se mitä minä edustan ja mitä minä kulloinkin elämääni tarvitsen on syy, miksi tietyn tyyppiset ihmiset minun elämääni kulloinkin tuodaan. Sama pätee toisinpäin ja siitä syystä me, samantyyppiset ihmiset kohtaamme.

Kaikki se ahdistus, jota olen kokenut, on ollut vain omien pelkotilojeni kohtaamista. Olen alitajuisesti vedonnut ongelmallisiin, itseään etsiviin miehiin ja olen napannut heistä kiinni, koska olen itsekin tarvinnut ongelmanratkojaa omaan elämääni. Olemme auttaneet toinen toisiamme kuin huomaamatta kasvamaan niiksi persooniksi, joita meidän kuuluu olla. Olemme alitajuisesti vahvistaneet toistemme hienoja ominaisuuksia ja kyseenalaistaneet niitä vähemmän hienoja. Vain sitä kautta olemme pystyneet tukemaan toisiamme kasvuntiellä. Olemme olleet toistemme matkakumppaneita.

Joka kerta olen ajatellut, että tässä on elämäni suuri rakkaus. Sillä joka kerta olen saanut täydennystä rikkinäiseen minääni ja samalla minun ehjä minäni on parantanut sinun rikkinäistä sinääsi. Jokaisen yhteyden kanssa meillä on ollut yhteys ja tuo yhteys on tuntunut sielunkumppanuudelta. Ja sitä se on ollutkin. Mutta tuo yhteys on kuitenkin ollut vain yksi osa sielunkumppanuutta. Ja siitä syystä joka kerta olen epäröinyt. Se on auttanut meitä täydentämään persoonaamme, jotta oppisimme erottamaan todellisen sielunkumppanin, kun aikamme on.

Usein mietin kuinka vahva tuo yhteys olikaan. Luulin sitä rakkaudeksi. Me luulemme sitä usein rakkaudeksi, koska emme ole hyvin todennäköisesti koskaan kokeneet tuota neljän tason sielunkumppanuutta kenenkään kanssa. Se vaatii niin suurta elämänkokemusta ja itsensä tuntemista. Olen myös ymmärtänyt, että vaikka tunsimme vahvaa sielunkumppanuutta lasteni isän kanssa, emme kohdanneet sitä kaikilla neljällä tasolla. Olen siis tyytynyt vähempien tasojen sielunkumppanuuteen, koska en parempaa tiennyt olevan.

Vasta silloin kun on tarpeeksi vapautunut ja avautunut voi tunnistaa todellisen sielunkumppanin. Sielunkumppanin, joka on sitä kaikilla neljällä tasolla. Vain tunnistamalla itsesi voit tunnistaa täydellisen sielunkumppanisi. Vain olemalla täysin avoin vastaanottamaan annat luvan sielunkumppanisi tunnistaa sinut. Voit olla varma, että sieulunkumppanisi tuodaan elämääsi juuri sillä hetkellä, kun olet siihen itse täydellisen valmis.

  

Todellisen sielunkumppanin tunnistamiseen tarvitaan vain pieni vilkaisu. Ja silloin tiedät. Tiedätte molemmat. Todellinen sielunkumppani tuodaan elämääsi silloin, kun sitä vähiten osaat odottaa. Silloin et enää epäröi mitään. Silloin vain tiedät. Olet rauhallinen ja luottavainen. Uskot itseesi. Uskot sisäiseen tunteeseesi. Uskot sydämesi ääneen. Ja kaikki tapahtuu juuri kuten on tarkoitettu.  

Jason Mraz & Colbie Caillat: Lucky

Rakkauden palapeli

En oikein tiedä miksi oloni on hyvin levoton. Olen joskus sanonut, että en ole varma josko elämäni voisikaan koskaan olla tyyni ja rauhaisa. Ja viime aikoina olen täällä blogini palstoilla toivonut ’vähemmän on enemmän’ –elämää.  Ei, niin ei voi olla. Minä en pysty elämään ja hengittämään, jos en koe säpinää ja seikkailua. Olenhan yllättäen löytänyt itsestäni suuren seikkailijan, jonka olemassaolosta en aikaisemmin tiennyt mitään.

Hassua, olen joskus inhonnut yllätyksiä. Halusin hallita elämääni niin kovin. Olen joskus ollut hyvin konservatiivinen ja jopa paheksunut hauskanpitoa ja spontaaniutta. Kun katson aikaisempaa elämääni näen hyvin kankean ja tylsän ihmisen itsessäni. Minua alkaa melkein ahdistamaan tuo ajatus entisestä minästäni. Teen päivittäin töitä itseni kanssa kohdatakseni elämässäni uusia upeita haasteita ja myös toteuttaessani niitä. Ylitän itseni päivittäin.

Tällä hetkellä elämäni joka ikinen osa-alue odottaa jotakin. Minun elämässäni kaikki elämäni osa-alueet ovat yleensä aina kerralla uusiutumassa. Kun kohtaan vastoinkäymisiä, tulevat kaikki; koti, työ ja rakkaus yhdessä sumpussa elämääni käsiteltäväksi.  Niin hyvässä kuin pahassa.  Siinä sitten keräilen palasia yhteen ja yritän jälleen sovitella niitä toimivaksi kokonaisuudeksi. Onnekseni toimimattomat palaset sinkoavat taivaan tuuliin, joten voin hyvillä mielin odotella uusien palasten lähetystä elämääni saapuvaksi. Siinä kun olen saanut säilyneet palapelin palaset kerättyä kokoon ja kasaan sekä kartoitettua mitkä palaset palapelistäni vielä uupuvat jalostan samalla ominaisuuksiani löytääkseni juuri oikeat palaset, jotka palvelevat tarkoitustani löytää eheä ja kokonainen minäni.

Janoan jo alkaa elämään normaalia elämää. Erostani on kulunut pian kaksi vuotta ja tuntuu, että koko sen ajan olen vain uskonut, luottanut ja toivonut, mutta vielä enemmän pettynyt ja tullut petetyksi. Luottaen kuitenkin, että kaikella on tarkoituksensa tässä elämässä. Minä, joka en missään nimessä halua koskaan kyyniseksi ihmiseksi olen alkanut ymmärtämään miksi ihmisistä tulee kyynisiä. Minä itse taistelen päivittäin kyynistymistä vastaan. Haluan uskoa. Haluan luottaa. Haluan toivoa. Edelleen. Halua, haluan, haluan…haluanko tarpeeksi kovaa? Haluan mitä haluan, mutta yksi on varmaa. Haluan vuorovaikutusta. Haluan kommunikointia. Haluan arvostusta. Haluan antaa. Mutta haluan myös saada.

Olen valmis menemään puolitiehen vastaan, mutta vain puolitiehen. Olen asettanut itselleni tiukan rajan mennä vain puolitiehen, koska koko elämäni ajan olen aina mennyt perille saakka eikä se toimi. Enkä enää jaksa. Joudun taistelemaan omaa hyvyyttäni vastaan silläkin uhalla, että kärsin. Mutta kärsisin joka tapauksessa ja satuttaisin itseäni vieläkin enemmän. Jos jotain, niin sen olen tästä eroni jälkeisestä ajasta oppinut. Sillä niin paljon olen itseäni satuttanut. Olen vihdoin ymmärtänyt, että niin rakkaus kuin ystävyyskin, on aina kahden kauppa.

Kaikkein eniten maailmassa inhoan jättää selvittämättömiä asioita taakseni, koska silloin ei voi jatkaa matkaansa ilman taakkaa. En halua paiskoa ovia vasten kasvoja, mutta silti olen valmis ottamaan ovet omia kasvojani vasten. Eikä se ole reilua. Minun pitää nousta parrikadeilla ja huutaa, että saan ääneni kuuluviin. Minun pitää tahtoa. Minun pitää tahtoa niin, että minäkin joskus saan.  Haluan saada emotionaalista tyydytystä elämääni. Jokainen haluaa. Se on elämän perusehto. Siitä me saamme jokapäiväisen voimamme.

Ihmiset opetelkaa asettumaan toisen rooliin. Opetelkaa tuntemaan empatiaa. Opetelkaa antamaan. Opetelkaa elämään vuorovaikutteisessa suhteessa ihmisten kanssa. Etsikää yhteyksiä. Aitoja yhteyksiä. Pitäkää niistä kiinni ja kunnioittakaa niitä. Aidot yhteydet ovat elämänsuola. Aidot yhteydet ovat vuorovaikutteisia. Ystävyyteen ja rakkauteen tarvitaan aina kaksi. Suurinta toisen kunnioitusta on mennä toista puolitiehen vastaan eikä vain odottaa, että toinen kulkee koko matkan ja tekee kaiken työn. Niin ystävyydessä kuin rakkaudessakin.

Mikäli haluaa saada on myös oltava itse valmis antamaan. Mikäli kannattaa antaa on myös itse osattava vaatia. Älkää unohtako toisianne emotionaalisesti.  Jakakaa rakkautta. Vastaanottakaa rakkautta. Jokainen janoaa rakkautta. Jokainen janoaa huomiota ja hyväksyntää. Ne kaikki ovat meidän ihmisten perustarpeita. Rakastakaa, sillä ainoastaan rakkaus voi tehdä meistä jälleen eheän. Älkääkä koskaan luovuttako rakkaudessa. Rakkaus on meidän elinehtomme.

Äiti ~ äideistä parhain

Minä olen äiti. Ehkä sinäkin olet äiti. Meillä jokaisella on äiti. Otan nyt riskin kirjoittamalla herkästä aiheesta äitiys. Ymmärrän kyllä, että meillä monilla on haavoja suuntaan jos toiseenkin painoarvona sanalle äiti ja äitiys. Äiti on suuren vartija. Äiti on se, joka antaa meille elämän. Äiti voi olla myös se, joka sen meiltä riistää. Raja on niin hiuksenhieno eikä seurauksia välttämättä tunnista vaikka tarkoittaisi pelkästään hyvää. Äidit useimmiten tarkoittavat ainoastaan parasta.

Ei ole reilua, että maailmassa on lapsia, joilla ei ole oikeutta äitiin eikä ole reilua, että nainen, joka haluaa olla ennen kaikkea äiti ei saa siihen koskaan mahdollisuutta. Mikään muu suhde maailmassa ei vaikuta meidän kehitykseen tai kasvuun koskaan samalla lailla kuin äitisuhde. Se on niin kiinteä. Yhdeksän pitkää ja onnellista kuukautta sitovat meidät äiteihimme niin kiinteästi, että sitä sidettä on vaikea katkaista. Saattaa olla, että nuo kuukaudet eivät ole olleet onnellisia lainkaan ja äiti katkaisee siteet vasten tahtoaan heti lapsen saavuttua maailmaan. Useimmiten silloin jokin ulkopuolinen tekijä hallitsee äidin elämää – ei äiti itse.

Äidin rooli on vaikea. Niin vaikea. Se on ympärivuorokautista työtä ja huolta. Se on jatkuvaa keskittymistä. Se on johdonmukaisuudessa pysymistä. Se on suuria valintoja. Nopeita ratkaisuja. Se on elämää suurempaa rakkautta. Se on rajojen tunnistamista. Se on luopumista. Se on myös pelkoa. Äidin pitää osata rakastaa ja kurittaa sopivassa suhteessa. Äidin pitää osata antaa, mutta myös vaatia. Pitää olla pyyteetön, mutta myös itsekäs. Olla lempeä, mutta myös tiukka. Se on usein alituista riittämättömyyden tunnetta. Se on tehtävä, johon on synnytty. Se on tehtävä, johon on kasvettu. Se on tehtävä, jonka käytäntö opettaa. Siitä syystä me äidit olemme erilaisia. Meidän omaan äitiyteen vaikuttaa suurimmin se, millaisia äitejä meille itselle ollaan oltu. Millaisessa ympäristössä olemme saaneet kasvaa niiksi äideiksi, joita olemme.

Äitinä minulle on annettu ja minulta on otettu. Ehkä siitä syystä, että minulle on annettu, minun on helpompi hyväksyä, että minulta on myös otettu. Tosin minä itse uskon kaiken tarkoitukseen vaikka se sattuukin. Minä itse olen ollut etuoikeutettu saadessani kasvaa ympäristössä, jossa olen saanut seurata nuorempien serkkujeni ja siskoni syntymää ja kehistystä. Nuo pienet lapset, jotka ovat jo tänä päivänä aikuisia ovat jättäneet minuun jotakin pysyvää. Minä muistan nuo ainutlaatuiset hetket, joita jo hyvin nuorena sain viettää heidän seurassaan. Sain kokea jotakin, jonka olen saanut siirtää omiin lapsiini. Minun elämäni on saanut jo silloin suunnan, joka on ollut ensisijaisesti olla äiti.

Olen kuullut monen äidin toivoneen olevansa olleen parempi äiti. Oma äitinikin on niin toivonut. Minä en ole ikinä kokenut, että äitini olisi ollut huono tai vajavainen äiti. Hän on ollut paras äiti minulle. Siksi minusta on tullut tämä ihminen, joka olen. Minä en koskaan kyseenalaista olenko tarpeeksi hyvä äiti itse. Sillä tiedän, että olen paras äiti lapsilleni vain olemalla heidän äiti. Olen läsnä juuri silloin kun he minua tarvitsevat. Rakastan heitä joka ikinen hetki, pyyteettömästi ilman ehtoja. Kuuntelen ja ymmärrän heitä, kun heistä tuntuu, että kukaan muu ei välitä. Ja ennen kaikkea minä välitän. Välitän joka hetki. Sydämessäni.

Välittämisellä on suuri merkitys. Välittämällä voi olla äiti myös jollekin lapselle tai ihmiselle, jolla ei ole siihen itsellä oikeutta tai mahdollisuutta. Jokainen kaipaa äidinrakkautta. Äidinrakkaus tai sen puute jättää meihin pysyvät jäljet. Niin hyvässä kuin pahassa. Pitää vain olla neuvokas ja nähdä, miten voi itse jakaa pyyteetöntä välittämistä  jollekin, jolla ei ole sidettä omaan äitiin syystä tai toisesta. Mikäli itse pystyn aikuisena ja äitinä antamaan pienenkin palasen omaa äitiyttäni yhdellekään kohtaamalleni lapselle tai ihmiselle, olen saavuttanut tehtäväni olla äiti. Olen voinut omalla olemisellani jättää pysyvän muiston tuohon lapseen tai ihmiseen. Yhdelläkin sanalla tai huomionosoituksella voi olla loppuelämän pituinen merkitys.

Äitinä omaan sisäisen rauhan ja tyytyväisyyden. Ja siitä syystä luotan itseeni äitinä. Kun katson lapsiani tunnen suurta ylpeyttä siitä keitä he ovat. Kun otan lapseni syliin tunnen sen lämmön, jonka rakkauteni heissä herättää. Silloin tiedän, että olen onnistunut vaativassa tehtävässäni olla äiti. Antaa lasteni kasvaa rakkauden ympäröimässä maailmassa, mutta kuitenkin vapaina sieluina. Tullen niiksi persooniksi kuin he ovat. He uskaltavat olla välittämättä mitä muut ajattelevat. He uskaltavat seisoa selkä suorana omien mielipiteittensä takana. Silloin vain tiedän, että olen annostellut sopivassa suhteessa viisaita oppejani. Kiintymystäni kunnioittaen heidän yksilöllisyyttään. Uskallan siis päästää irti, kun aika on. Luottaen, että elämä kantaa heitä kyllä.

Äiti, luota siihen, että olet ollut paras äiti lapsillesi. Ole ylpeä siitä, miksi olet lapsesi kasvattanut. Uskalla päästää irti, kun aika on. Anna lapsesi kuitenkin kokea, että olet ikuisesti heitä varten olemassa. Älä elä elämää lapsesi puolesta vaan anna hänen löytää oma elämänsä. Jaa viisaita neuvoja, kun niitä tarvitaan. Älä tuputa, sillä mikä on ollut sinun parhaaksesi ei välttämättä ole lapsesi parhaaksi. Muista, että me jokainen olemme omia yksilöitämme. Me jokainen elämme omaa elämäämme. Ennen kaikkea luota! Ei ole vain lapsen oikeus elää omaa yksilöllistä elämää vaan myös sinulla äiti on oikeus elää omaa elämääsi todeksi. Ihanaa päivää meille kaikille äideille ja heidän lapsilleen ~ rakkaudella!

Puun ja kuoren välissä

‎"Kun elämisen aika on, elä ~ niin ettei tuona hyvänä aikana rumuus eikä kuolema satuta sinua eikä muita, joita elämäsi sivuaa. Etsi hyvyyttä kaikkialta, ja kun sitä löytyy, tuo se esiin piilostaan ja anna sen olla vapaa ja vailla häpeää."

- William Saroyan -

Viime aikoina olen huomannut selvää arpeutumista omien haavojeni ympärillä. Oma kasvuni lienee siinä vaiheessa, että minua selvästikin koetellaan aikaisemmista opeistani. Sanotaan, että ennen kuin on valmis kohtaamaan uudet haasteet käytännössä, elämä koettelee vielä kuinka olet oppisi sisäistänyt. 

Joudun lähes päivittäin kohtaamaan tilanteita, jotka ovat aikaisemmin laukaisseet minussa suunnattoman ahdistuksen ja pelontunteen. Joudun ottamaan vastuun omista sanoistani. Hengitän rauhallisesti ja pyrin pitämään mieleni kurissa ja tasapainoisen vireen yllä. Tunne on melko jännittävä. Se kihelmöi minussa. Tunnen kuinka elimistöni annostelee vasta-aineita aina vain pienempiä ja pienempiä annoksia kerrallaan. Pian lopettaen annostelun kokonaan.

Minä uskon satuihin. Minä uskon suurimpiinkin unelmiini. Minä en tunne käsitettä pilvilinna. Tai oikeastaan nimenomaan tunnen tuon käsitteen. Sillä monen mittapuun mukaan elän pilvilinnassa. Lapsena minulle oltaisiin oltu vihaisia: ’Ole nyt hyvä tyttö realisti äläkä unelmoi turhia.’ Sellaista ei olekaan kuin unelmoida turhaan. Kuinka uskomattoman mahtavalta tämä elämä tuntuukaan jossain syvällä sielussani, kun uskallan unelmoida. Kun uskallan olla luova. Kun uskallan olla hauska. Kun uskallan olla rohkea. Kun uskallan olla positiivinen. Ennen kaikkea uskallan uskoa ihmeisiin ja omaan kohtalooni. Uskallan tehdä unelmistani totta.

Viime aikoina elämääni on tuotu uskomattomia asioita ja ihmisiä. Tuntuu, että mitä enemmän luotan elämään sitä enemmän näen ihmeitä ympärilläni. Se onkin uskoa. Se on toivoa. Se on positiivista elämänasennetta. Se on yhteyttä. Se on luottamusta. Se on intuitiota. Se ei ole kuitenkaan tyhmänrohkeaa jättäytymistä aloilleen, oman onnensa nojaan vaan se on alitajuista työskentelyä ja itsensä kuuntelemista. Itsensä kunnioittamista. Se ei tarkoita sitä, että ei epäilisi enää mitään. Minä, joka luotan intuitiooni täydellisesti epäilen silti ihmisten edessä ja olen edelleen ympäripuhuttavissa. Mutta se pienenee koko ajan. Minun tulee vain luottaa itseeni. Kuunnella itseäni. Vain itseäni. Ei ketään muuta.

Tunnen itseni aika ajoin jopa typeräksi ollessani tarttumatta loistaviin tilaisuuksiin, joista olen joskus voinut vain unelmoida. Mutta nyt olen viisaampi ja tiedän, että vain minä tiedän itsessäni mihin suuntaan elämääni haluan viedä olematta nappaamatta kiinni jostakin sellaisesta, joka toisi minulle kyllä turvallisuuden tunteen tulevaisuuteen, mutta horjuttaisi omia arvojani. Sitä on vaikea selittää. Se tunne lähtee minusta. Ja siihen minun tulee luottaa pelkäämättä tulevaisuuttani. Mitkä sitten ovat minun elämäni arvot. Vapaus. Luovuus. Kehittyminen. Unelmointi. Elämän ihmeestä nauttiminen. Pyyteetön antaminen ja välittäminen. Niistä on minun elämäni arvot tehty.

Minun pitää pysyä vahvana ja olla omien päätösteni herra kuuntelemalla omaa sydäntäni mitä elämältäni haluan. Se on hienoa. Aikaisemmin olisin kuunnellut muita ihmisiä ja olisin mennyt juuri siitä syystä vikaan. Ystäväni hehkuttivat minulle äskettäin tarjoutuneen tilaisuuden täydellisyyttä, mutta minä en tuntenut sisälläni sitä paloa. Se tuntui ainoastaan hyvältä, ei jumalaiselta. Sydämeni ei syttynyt tilaisuudelle. Sieluni ei uskonut sen elinvoimaan.

Minulla on juuri nyt hyvin seesteinen olo ja tiedän, että elämäni menee juuri siihen suuntaan kuin on tarkoitettu. Juuri niitä arvoja kohden, jotka ovat minussa ja jotka tekevät minusta vahvemman ihmisen olla se persoona, joka haluankin olla. Kaikki mitä tarvitsen on jo minussa. Meissä kaikissa. Meidän tulee vain löytää ne. Meidän tulee kunnioittaa jokaista persoonaa juuri sellaisena kuin he ovat eikä pyrkiä elämään kenenkään muun elämää kuin omaansa. Minun mielestäni siinäkin on jo tarpeeksi.