Feeniks linnun lailla

Olin saavuttanut eräänlaisen seesteisyyden, uuden kypsyyden. 

En kokenut olevani ketään toista parempi tai vahvempi, mutta enää ei ollut merkitystä sillä, 

rakastivatko kaikki ihmiset minua vai eivät – minulle oli nyt tärkeämpää rakastaa heitä. 

Kun tuntee niin, koko elämä muuttuu uudeksi; elämisestä tulee antamista. 

Kaipaan ja arvostan yhä yleisön ihailua, mutta todellisen tyydytyksen saan siitä, 

mitä olen antanut omasta itsestäni, 

itse laulamisen tuottamasta riemullisesta tunteesta. 

-Beverly Sills-

Olin eilen elämäni ensimmäisellä klubikeikalla Kallion hämyisellä klubilla. Olimme siellä naisporukalla kuuntelemassa ystäväni veljen bändiä. Bändi oli LOISTAVA. Meistä keski-ikäisistä naisista suurin osa koki uudenlaisen elämyksen fiilistellen massasta poikkeavaa, ihan omanlaistaan musaa. Ihan omanlaisessa mestassa. Musiikki vangitsi sieluni täysin ja vei mukanaan. Tunnelma oli intiimi, hämyinen ja kotoisa. Bändille musiikki oli elämäntapa. Elämää suurempi rakkaus.

   

Bändin vedettyä keikka jäimme vielä istumaan iltaa kyseiselle klubille. En nyt keksi parempaa nimitystä paikalle, koska baari tai yökerho eivät kuvaa paikkaa lainkaan. Siellä oli aivan erityinen tunnelma. Minä rakastuin siihen tunnelmaan. Ihmiset olivat hyvin erilaisia kuin paikoissa, joissa normaalisti käyn. He elivät tunteella omaa tarinaansa. He elivät rentoina tässä hetkessä. Ihanaa katsottavaa. Siihen minäkin pyrin.

Eräs humaltunut pariskunta valtasi tanssilattian tuon tuosta ja he antoivat musiikin viedä. Heitä ei sitoneet tai määritelleet mitkään tanssimisen säännöt vaan he liikkuivat juuri kuten musiikin pitää antaa liikuttaa. Ilman sääntöjä. Ilman estoja. Vapaasti tuntien musiikki virtaavana suonissaan.

Siellä oli helppo olla vaikka ryhmämme varmastikin poikkesi tyypillisestä klubiyleisöstä. Kukaan ei katsonut meitä halveksivasti tai kukaan ei ihmetellyt miksi siellä ylipäätään olimme. He aidosti nauroivat meidän ryhmän äänekkäille toilaillulle. Ihmiset tuntuivat olevan hyvin avointa, hyväksyvää ja joviaalia porukkaa. Juuri sellaista, joiden keskuudessa oli hyvä olla.

Minä itse tein aika lailla neljä kuukautta sitten elämäni parhaan päätöksen nauttia elämästäni ilman kuningasalkoholia. Aluksi ajatus pelotti minua. Aluksi ihmiset vitsailivat minulle, että kyllä sinut pian saadaan takaisin ruotuun – älä pelkää. Aluksi ihmiset eivät halunneet lähteä minun kanssani ulos, koska eihän selvin päin voi pitää hauskaa. Kuinka paljon sainkaan osakseni halveksuntaa ja naurahduksia. Mutta en enää. Minä seison täydellisesti myös tuon päätökseni takana ja olen oppinut kuuntelemaan mitä minä tai mitä minun kehoni tai mieleni tuntee tuon päätöksen ansiosta. Ja kehoni ja mieleni kiittää minua joka päivä. Minulle on tärkeämpää mitä itse tunnen kuin se mitä toinen tuntee minun puolestani. Kuten kaikessa myös tässä vain minä itse tiedän, mikä minulle itselleni on parasta.

Kaikki päätökseni siis kuvastavat minua, vain minua ei ketään muuta. Kaikkien päätösteni kautta olen löytänyt itseni. Ihmisen, joka on alkanut luottamaan itseensä. Itseensä luottaminen on merkinnyt myös sitä, että luotto toisiin ihmisiin on joutunut koetukselle. Kuten kaikessa myös tässä, haetaan ääripäiden kautta totuutta ja loppu viimeksi heiluriliike pienenee ja jopa pysähtyy tehden elämästä seesteisen. Se on minussa. Ei kenessäkään muussa. Miksi siis meidän pitäisi antaa mitenkään pelkomme muiden ajattelumaailmasta viedä meitä harhaan? Olen kuin uudesti syntynyt feeniks lintu, joka on koonnut koetteluksensa munaksi ja varjelee tuota munaa kotkaemon lailla, sillä siellä asuu totuus. Siellä asuu elämä. Siellä asuu aurinko ja valo.

”Tarinan mukaan aikansa tullessa täyteen feeniks rakentaa itselleen kanelipuun oksista pesän ja sytyttää sen, jolloin pesä ja lintu itse palavat roihuten tuhkaksi. Tuhkasta nousee uusi nuori feenikslintu, joka kokoaa edeltäjänsä tuhkat mirhaiseksi munaksi ja vie sen Heliopolikseen, Auringon kaupunkiin.”

Lähde: Wikipedia