Kadotettua sielua etsimässä

Tänään olen turhautunut. Hyvin turhautunut. Kyse ei ole, että olisin pettynyt. Tai, että olisin vihainen. Enemmänkin taitaa olla kysymys siitä, että olen hyvin ihmeissäni. Elämme siis maailmassa, jossa kaikelle täytyisi olla vastaus tässä ja nyt. Elämme maailmassa, jossa rakastetaan sekasortoa ja epäjärjestystä. Maailmassa, jossa kärsivällisyys on hyvin vieras käsite. Maailmassa, jossa ei kyetä erottelemaan hyvää ja pahaa toisistaan. 

Oksennetaan omaa pahaa oloa maailman märehdittäväksi. Siirretään vastuuta pois omasta itsestä. Omasta olemisesta. Eletään niin sanottua mautonta ja hajutonta elämää. Ei siis todellisuudessa eletä lainkaan. Ihannoidaan aina vain kummallisempia asioita tallaten toisiamme etsiessämme ikuista onnea. Havitellaan aina vain uutta, kun ei nähdä, että kaikki keinotekoinen on todellisen onnen todellinen este. Kaikki, mistä onni muodostuu on jo tässä. Elämässä läsnä.

Olen paljon pohtinut, miksi maailman on niin kovin vaikea vastaanottaa kauneutta, hyvyyttä ja rakkautta. Minä, jos joku tiedän sen. Mitä kovempaa yritän huutaa, sitä kauemmaksi avaruuteen kaikki hyvän muoto hajoaa. Tuntuu kuin maailma hylkisi rakkautta. Olisi kuin teflon, joka liu’uttaa hyvän pinnaltaan pois ennen kuin se ehtii päästä ihon alle ja pesiytyä sieluun. Haetaan ihan vääristä arvoista vastauksia omaan olemiseemme. Tavoitellaan kertakäyttöistä hyvääoloa kapitalistisen maailman tarjoamista viihdykkeistä. Syytetään ulkomaailmaa omasta tuskastaan.

Olen pikku hiljaa alkanut ymmärtämään, että kaikessa kauneudessaan, kaikki tämä rakkauden julistaminen, joka vaikuttaisi äkkiä ajateltuna siunatulta elämäntehtävältä, joka sitä onkin, en sitä kiellä, onkin paljon haastavampi kuin osasin odottaakaan. Tämä on tehtävä, josta ei kiitosta heru. Välistä se aiheuttaa minussa uskon puutetta. Ihmettelyä ja kummastelua, mikä rakkauden ja todellisen sielun kauneuden vaalimisesta tekee niin kovin vaikeaa. Niin, se on pelko. Yhteiskunta on muovannut ja kouluttanut meidät ihannoimaan ihan vääriä asioita kuin mistä todellisessa kauneudessa on kyse. 

Me tavoittelemme kuitenkin todellisen kauneuden kopioita. Maailmassa kun on kaikelle jo luotu alkuperä. Alkuperä kauneudelle löytyy luonnosta. Itse asiassa todellisen kauneuden muodon alkuperä löytyy aistittomasta maailmasta. Se on siis näkymätöntä. Siksi sitä on vaikea edes ymmärtää. Itse uskon, että vain kehittämällä omaa intuitiotaan; riisumalla itsensä vapaaksi materiasta ja nopean elämän tarjoamista houkutuksista, pystyy löytämään todellisen elämän kauneuden. Kauneuden, joka on pysyvää. 

Oppimalla todella tahtomaan sitä mikä on tärkeää. Luopumalla mielihaluistaan opettelemalla kurinalaisuutta. Tiedättehän. Jokainen on joskus aloittanut kunto- ja laihdutuskuureja. Tai joku on ehkä joskus kokeillut selibaattia. Tai ainakin tipatonta tammikuuta. Niin, ainoastaan kovalla tahdolla ja kurinalaisuudella pystyy kehittymään. Lopettamaan kuurit pyrkimällä todellisiin elämäntapamuutoksiin. Kuurien luonne kun yleensä on se, että rankan kuurin jälkeen palkitaan itsensä syyllä mistä kuuri on ollut seurausta. 

Pelko todellisesta rakkaudesta aiheuttaa paljon pahaa. Ihminen ei osaa yhdistää, että todellinen rakkaudettomuus pistää meidät etsimään onnea ulkopuoleltamme. Me ikään kuin elämme maailmassamme väärinpäin. Kuvittelemme, että muiden tehtävä on märehtiä meidän oksentama pahaolo ja toisaalta kuvittelemme onnen saapuvan elämäämme toisen tuottaman rakkaudenvoiman myötä. Niinhän pysyvä onni ja rakkaus ei kuitenkaan elämäämme purjehdi. Ihminen kun on taipuvainen toistamaan samat virheensä kerta toisensa jälkeen, mikäli ei koskaan palaa ongelmien aiheuttajan alkulähteelle eli siis oman sielunsa syövereihin selvittämään mistä ongelmat johtuvat.

Ainoastaan tutkimalla omaa itseään ja löytämällä oman sielunsa pystyy ihminen kehittymään ja löytämään todellisen onnen ja rakkauden. Nyt vain ymmärtäen, että se kaikki on meissä itsessä. Meidän tehtävä on antaa tilaa rakkaudelle ja onnelle, joka on lähtöisin meistä itsestämme. Heijastaa sitä maailmaan luoden samalla positiivista energiakenttää ympärillemme. Ymmärtäen, että se mitä ihminen edustaa, miltä ihminen näyttää ulospäin, on juuri sitä itseään, kuka ihminen todella on. Sillä käyttäytymisemme on itsemme pelon tai rakkauden heijastumia.

Minulle on joskus sanottu, että ajattelen liikaa. Rauhoitu jo. Keskity olennaiseen. Keskity nyt hyvä nainen tähän elämään. Niin, mikä on todella olennaista tässä maailmankaikkeudessa. Se, että pörssikurssit nousevat ja kaatopaikkoja kuormitetaan silläkin uhalla, että kansakunta voi aina vain huonommin, koska pörssikurssit romahtivat juuri. Katukuvamme näkymä on kuin elävien hautausmaa. Hautauspäivä ilmoitetaan myöhemmin. Kuten eräs ystäväni asiaa kerran hyvin kuvaili.

Olen vihdoin tehnyt läpimurron. Minun pitäisi olla onneni kukkuloilla, eikö totta. Olen siis päässyt omassa kasvuprosessissani hyvin pitkälle. Olen oivaltanut oman tehtäväni ja olen ymmärtänyt, että ongelmamme ei ole ainoastaan tämän vuosisadan eikä edes -tuhannen vitsaus. Tämä kaikki on ikuinen vitsaus. Olen siis löytänyt Platonin. Tuo antiikinkreikan viisauden rakastaja, joka eli jo 2500 vuotta sitten ja kamppaili aivan samojen ongelmien kanssa kuin mitä itse olen huomannut pohtivani ja kamppailevani. Olen saanut kaikkiin kysymyksiini vastaukset tutustuttuani hänen oppeihinsa ja oivalluksiinsa. Hassu huomata, että näinkin eri aikakaudella eläneet voivat ajatella aivan samalla lailla maailmankaikkeudesta toisistaan mitään tietämättä. Eikö se silloin jo kertone, että elämänfilosofiassa on olemassa jokin suurempi voima, joka tämä hullunmyllyä pyörittää.

Olen Platonin löytymisen myötä myös saanut armahduksen siitä ikuisesta dilemmasta kuinka olen vakaasti pysynyt omien ajatusteni alkulähteillä vaikka minua on edelleen ohjailtu oppimiseni tiellä osoittamalla suuntaa miten pääsee perille sinne minne minä olen matkalla. Olen hyvin helpottunut, että olen kuunnellut oman sydämeni ääntä ja ainoastaan sitä. Sillä se on voinut viedä minut sinne, minne olen matkalla. Olen ymmärtänyt, että meillä on erilaisia tehtäviä elämässämme ja meille on annettu erilaisia kykyjä käsitellä asioita ja jakaa niitä muiden nähtäville. 

Olen vankkumaton itseoivaltamisen kannattaja. Mielestäni se on ainoa oikea tie oppimiseen. Lukemalla saamme työkaluja avataksemme lukkoja omassa sielussamme, mutta pelkkä lukeminen ei riitä. Lukemansa pitää vielä sisäistää niin, että se auttaa lukijaa kohtaamaan ongelmiaan itsessään. Ainoastaan kohtaamalla omat pelkonsa pystyy kasvamaan ja löytämään rakkauden itsestään. Ainoastaan rakastamalla ensin itseään pystyy rakastamaan muita.

Palatakseni siihen, miksi olen hyvin turhautunut. Olen siis löytänyt elämäni tarkoituksen ja vastauksen kysymykseeni, mitä varten elämääni elän. Huomaan, että millään menneellä ei konkreettisesti ole enää väliä. Kaikki mennyt on kouluttanut minua tulemaan siksi kuka olen tänään, mutta ketä varten minusta on tullut minä. Kuka haluaa elää minunlaisen ihmisen kanssa. Kuka haluaa uida vanavedessäni. Jokainen, joka saa taudinkuvalleen nimen on helpottunut, mutta miten taudin kanssa elää tästä eteenpäin. Kuka on tarpeeksi vahva kohdatakseen näinkin oudon ihmisen tässä maailmankaikkeudessa. 

Huomaankin siis, että saavutettuani vastauksia asettamiini kysymyksiin synnyttikin se kasan uusia kysymyksiä elääkseni tässä maailmassa, jossa nyt elän. Maailmassa, jonka ihanteet ovatkin jotain ihan muuta kuin minua on koulutettu koko elämäni ajan ihannoimaan. Nämä kaikki ominaisuudet, joita olen joskus pitänyt jopa taakkanani ovatkin minulle annettu jo tarkoituksenmukaisesti syntymälahjakseni. 

Onko minusta nyt vain kasvanut se ’ihme hörhö’, joita itsekin joskus kummastelin. Se ’tiukkapipo’, joka ei osaa pitää hauskaa, ainakaan muiden kustannuksella. Se ’friikki’, joka elää jossain ihan muissa svääreissä. Se yksinäinen ’sielu’, joka ei koskaan löydäkään ketään kaltaistaan, joka ymmärtäisi edes osan siitä maailman kauneudesta, jonka edessäni näen. Huomaan siis, että vaihtoehdot käyvät vähiin. Mutta näin minulle alussa kerrottiinkin, että se riski oman tien etsimiseen liittyisi. Ja tiedänhän, että ilman tätä matkaani en voisi milloinkaan olla onnellinen vanhassa elämässäni tai runsaamman valikoiman keskellä. 

Maailman kauneus ja hyvyys hautautuu pelon alle. Monelta puuttuu rohkeus puolustaa hyvää. Me olemme kuin lauma eläimiä, jotka seuraavat toisiaan. Mielipiteet mukailevat toisten mielipiteitä. Vain harvoin uskalletaan antaa oman äänen kuulua ja mikäli joku uskaltautuu tekemään niin, pidetään sitä soraäänenä ja koko kansan voimin pyritään sammuttamaan tuo soraääni, sillä se aiheuttaa kipua. Niin paljon helpompi on elää värittömänä ja äänettömänä lampaana muiden lampaiden joukossa. Alistua olemaan hiljaa ja näkymätön, sillä sillä tavoin ei tarvitse koskaan tuntea vastoinkäymisiä tai ottaa vastuuta omasta elämästään. Pelko on kansakuntamme todellinen vitsaus ja mikäli yksilöt eivät uskalla tuoda hyvyyden ääntään kuuluviin, ei maailmamme koskaan muutu.  

Kuunnelkaa itseänne. Kuunnelkaa sydäntänne. Kuulkaa maailman ääni. Nähkää maailman kauneus. Tuntekaa elämän hyvyys. Sillä kaikki se, mikä jäljelle jää löytyy jostain ihan muualta kuin materialistisesta kertakäyttömaailmastamme. Nähkää sieluun, sillä siellä on ikuisen onnen ja rakkauden avaimet. Miksi siis emme huolla sieluamme. Olemme laiminlyöneet itsemme ja hukanneet kosketuksen omaan sieluumme, josta kumpuaa meidän persoonallisuus, kauneus, rakkaus, onnellisuus ja itse asiassa koko elämä. Olemme antaneet vallan itsemme, oman olemisemme ulkopuolelle, koko elämämme hallinnan ulkopuolisiin käsiin. Kuka sitä haluaa? En minä ainakaan.  

Prosessi on hidas ja hyvyydenverkko on näkymätön, mutta niin on pahuudenkin verkko. Harkitsemattomalla toiminnalla kudomme pahuuden verkkoa ja rakkaudellisella toiminnalla luomme pohjaa todelliselle maailman kauneudelle. Annamme hyvyydelle muodon. Kumpaa verkkoa Sinä haluat olla kutomassa? Päätä itse.