Rakkauden ääni

Olen kulkenut läpi lumen, myrskyn ja jään. Joskus olen kulkenut jälkiä jättämättä. Hiljaa. Aivan hiljaa. Omassa yksinäisyydessäni pohtinut. Ajatellut. Miettinyt. Sisäistänyt. En ole kaivannut seuraa. En kuuntelijaa. Olen halunnut olla yksin. Kuunnella sieluni syvintä ääntä. En ole halunnut mielipidevaikuttajia. En neuvonantajia. Olen sukeltanut syvään. Hyvinkin syvään. Kuitenkaan koskaan hukkuen hengiltä olen ottanut kaiken irti syväsukelluksestani. Perusteellisesti olen tutkinut elämää ja sen vaikutteita. Ja siitä syystä minusta on tullut minä. Minä olen löytänyt oman ääneni. Olen uskaltanut kohdata ääneni ja kuunnella sitä.

Joskus pohdin mitä elämä tuo tullessaan. En niinkään sitä, mitä konkreettista vaan enemmänkin sitä, miten saan ääneni paremmin kuuluviin. Äänen, jonka sointi on vahva. Meillä jokaisella on kyllä ääni. Joskus tietämättömyydessämme käytämme ääntämme väärin. Tuomitsemme ja satutamme ajattelematta kuinka paljon ääni voi tehdä pahaa. Pahan ääni pitää pyrkiä aina vaientamaan. Mutta ääni voi tehdä myös hyvää. Meidän tulee käyttää ääntämme hyvään tarkoitukseen mikäli meillä on vain kykyjä käyttää sitä. Johonkin sellaiseen tarkoitukseen, jolla on todella väliä. Ääntä ei voi kuulla sellainen, jolla ei ole kykyä kuulla ääntä. Mutta se ei haittaa, sillä tiedänhän minä, että jossain vaiheessa jokaiselle tulee hetki, kun muistaa tuon ohitetun hetken äänen. Sen soidessa siinä aivan lähellä kauniimpana kuin koskaan aiemmin.  

Idealisina minä usein kuvittelen, että ääneni kuullaan juuri siinä muodossa kuin itse olen sen muodostanut kuultavaksi, mutta ei. Niin se ei mene. Jokainen kuulee äänen siinä muodossa kuin on valmis sen kuulemaan. Se herättelee kuulijoitaan pikku hiljaa. Jotkut, vain harvat kuulevat sen todellisen soinnin heti kerrasta siten kuin äänenpäästäjä on sen ajatellut. Kuten musiikki. Mielentilasta ja elämäntilanteesta riippuen me kuulemme sen eri lailla vaikka melodia ja sanat ovat joka kerta samat. Kuulijalla on valtava vastuu äänen muodostumisen kannalta. Me emme usein ajattele sitä lainkaan. Kokeilkaapa tätä kotona. Kun olet surullinen, niin kummasti melankolinen musiikki uppoaa sieluun syvimpään, kun taas ilon hetkellä, kyseinen kappale saattaa aiheuttaa levottomuutta eikä korva halua kuulla ääntä saatikka mieli vastaanottaa sen sanomaa. Äänelle pitää olla valmis kuhunkin hetkeen, vasta sitten voi kuulla sen todellisen soinnin kuten sen on tarkoitettu soivan.

Tai kuinka tiellesi osuu aina vain uudestaan tiettyjä näkymiä, kun olet alkanut kiinnittämään huomiosi johonkin asiaan. Kuinka hankkiessasi koiran näet koiranruokamainoksia ihan joka paikassa tai ollessasi rakastunut, näet rakastavaisia joka puolella. Ollessasi raskaana tai toivoessasi raskautta, joka toinen vastaantuleva nainen kantaa uutta alkua sisällään. Meidän aistit toimivat niin. Se asia, mihin kiinnitämme huomiota juuri sillä hetkellä, on kuin se kärpäspaperi, joka vetää aistejamme puoleensa.

Sama pätee ihmisen kasvuun ja kypsymiseen. Ne asiat, joissa sinun tulee tarkastella todellista olemistasi, tulevat eteesi joka puolelta. Ja niin toimii kollektiivinen tietoisuus maailmassamme. Me monet, aivan erilaisissa elämäntilanteissa olevat ihmiset voimme löytää yhdestä lauseesta useita eri merkityksiä omaan olemiseemme sopivaksi viisaudeksi toisistamme riippumatta tai tietämättä ja vieläpä ihan totaalisen erilaiseen vaivaan. Meidän pitää vain olla avoimia ja kuulla maailman ääni. Tiedostaa missä itseään pitää kouluttaa ja maailma tarjoaa vastauksia kunhan vain osaat lukea tai kuunnella elämän aitoa ääntä.

Viime viikolla vierailin jälleen kustantajien luona ja nöyrästi palasin apajille, joista minut oli jo aikaisemmin passitettu pois. Toisilla apajilla vastaanotto oli avointa ja ystävällistä, mutta on sitten niitäkin, jotka olisi voinut jäädä kokemattakin. Toki niistä oppii parhaiten.  Eräs parhaita teilauksia mielestäni oli kuinka eräs nuori kustannusheppu kertoi minun runouteni olevan hyvin kliseistä ja vanhanaikaista. Hän kehotti minua tutustumaan nykyrunouteen kasa anarkistia kirjoja myyntipöydällään.Tajusin jossain hetkessä kysyä, että julkaisisitko Tommy Tabermannia ja helpotuksen huokaisullani ei ollut rajoja, kun hän vastasi: ”En missään tapauksessa. Hänen runot ovat syntyneet siellä, missä aita on matalin.” 

Selvä peli, ajattelin. Kuka sinä olet tulemaan sanomaan minulle kuinka minä luon tai kuinka minun luovuuteni on oikeaa tai väärää. Kuka sinä olet määrittelemään, missä aita on matalin. Et taida poika tietää, kuinka syvällä ovat käyneet ne, jotka noita halveksimiasi kliseitä pyörittelee. Ymmärsin pojan pointin, mutta hän olisi voinut muokata sanansa suvaitsevaisemminkin. Varmin tapa tappaa luovuutta on lausua sanoja, jotka ovat ääripäässä luovuudesta. Rajat. Aidat. Säännöt. Oikea. Väärä. Ja siinä samassa muistin yhden maailman myydyimmistä kirjailijoista, Paulo Coelho, joka on saanut hyvin paljon arvostelua osakseen ’ammattikirjailijoiden’ keskuudessa saadessaan tunnustusta ’kirjailijana’, koska eihän hän ole aito kirjailija. Hän on niitä 'huuhaa' tarinankertojia. Niin, mietin vain itsekin, onko tarkoitukseni puhutella kansakuntaa vai taidekriitikkoja? No, voitte varmaan päätellä ilman antamaani vastaustakin.

Käykö maailma tosiaan näin, että jokin toinen taho voi määritellä mikä on oikein tai mikä on väärin. Onko väärää ja oikeaa oikeasti edes olemassa, muuta kuin hyvän ja pahan välillä? Mietin vaan. Meidät on kasvatettu niin. Uskomaan painettuun sanaan, koska siinä asuu totuus. Kirjoittajana luovuudessani on kysymys uusien näkemysten löytämisestä. Voi olla, että kirjoitan omaa elämääni auki, jolloin ammattikirjailijat eivät voi hyväksyä kirjoittamaani tekstiä oikeana tekstinä. Tähän samaan tulee mieleen toinen minun alani ’kirjailija’ Tommy Hellsten, joka on myös saanut kritiikkiä siitä, että hänen kirjansa ovat syntyneet oman elämänsä terapioinnista. Mitä sitten? Itseni olen niistä teoksista löytänyt enkä taida olla ihan ainoa. Ja siitä ihmisen kollektiivisessa tajunnassa on kysymys. Minä en siis pidä itseäni ammattikirjailijana. Toki se fakta vaatisi jo kustannussopimustakin. 

Minä pidän itseäni sanan taitajana. Pyörittäjänä. Ja ehkä jopa ajattelijana. Tuunaajana. Ovien avaajana. Rakkaudensoturina. Maailman positiivisen energiakentän vahvana vahvistajana. Pahuuden ja suvaitsemattomuuden suojakilpenä. Suunnannäyttäjänä. Ja olen ylpeä siitä. Se on minun tehtäväni tässä maailmankaikkeudessa vaikka se ei yliopistokoulutettuja kirjallisuudenprofessoreita miellyttäisikään. Mikäli kirjoitukseni auttaa ihan tavallisia ihmisiä löytämään sen saman onnen ja rakkauden itsestään, jonka minä olen löytänyt, olen täytetty. Minulle on ihan sama vaikka kirjailijat eivät lukisi minun teoksiani tai kirjoituksiani siksi, että minä en lue heidän teoksiaan. Minä kirjoitan niille, jotka eivät osaa itse kirjoittaa tai purkaa omia vyyhtejään tämän erinomaisen terapiamuodon, kirjoittamisen kautta. Niille, jotka arvostavat kykyäni  muodostaa sanoja ymmärrettävään muotoon. Niille, jotka tuntevat, että teen tätä sydämestäni. Niille, jotka arvostavat kykyäni antaa meille kaikille yhteinen ääni. Rakkauden ääni. Ja se on elämäni tarkoitus. Puhua äänellä, joka kuullaa ja sanoilla, jotka ymmärretään.

Lauri Tähkä & Elonkerjuu: Pauhaava Sydän

Vuosi elämästäni

Ajattelen vuotta. Yhtä vuotta. Lapsena vuosi määräytyi syksystä syksyyn. Koulun lukuvuoden mukaan. Kalenterivuosi määräytyy alkuvuodesta loppuvuoteen. Toisille vuosi voi olla kesästä kesään. Tai ihan mitä tahansa siltä väliltä. En ole koskaan kovin kummoisesti miettinyt mitä vuosi tarkoittaa. Yksi vuosi ihmisen elämässä. Sillä mitataan kuitenkin vain kuluvaa aikaa. Yksi aikamääre muiden aikamääreiden joukossa.

Syntymäkuukauteni mukaan uusi vuoteni alkaa aina elokuussa. Aurinko palaa tähtimerkkiini, joka on auringon oma merkki. Pidän siitä kuukaudesta ja erityisesti siksi, että silloin ikään kuin holtiton hapuilu päättyy ja arki alkaa. Tekemisen meininki. Me kaikki tarvitsemme arkea. Me tarvitsemme rutiineita. Rutiinit antavat elämälle pohjan. 

Nyt kun oikein alan miettimään ajan merkitystä taidan pitää elokuusta myös siksi, että silloin koittaa aina sadonkorjuun aika. Vilja on kypsää ja omenat puissa hymyilevät posket punaisina. Kaikki on niin kauniisti kasvanutta. Viisaasti vanhentunutta. Maisema on levollinen. Luonto näyttää moni-ilmeisyyttään. Moni elämän yhtymäkohta yhtyy. Valo & pimeys. Kuuma & kylmyys. Elämä & kuolema. Aurinko & myrsky. Kesä & syksy. 

Vuosi on myös matka. Se on helppo määre elää mielikuvissa elämää eteenpäin tai taaksepäin. Silloin on helppo ottaa kiinnekohtia elämään. Sen erinäisiin tapahtumiin. Ankkuroida unelmiaan tulevaan. Eteenpäin katsoessa vuosi tuntuu jopa kohtuuttoman pitkältä, koska katsomme tuntemattomaan. Emme näe, mitä siihen mahtuu. Mitä siinä ajassa tapahtuu. Ahdistumme, koska emme tiedä. Emme saa vastauksia mitä elämällä on meille tarjota. 

Jotkut jopa turvautuvat selvännäkijöihin, jotta saavat tietoonsa missä ovat vuoden tai viiden vuoden päästä. Ovatkohan ne samoja niitä ihmisiä, jotka jo lapsena etsivät kaikki joululahjakätköt ja selvittivät lahjansa ennakkoon. Tiputtavat siis omalta joulultaan pohjan pois. Niitä, jotka eivät osaa pitää edes suurimpia salaisuuksia vaikka lupaavatkin. Muistan myös kouluajoilta kuinka minua ärsytti ne ihmiset, jotka rynnivät ruokajonoon kuin heille ei padasta soppaa riittäisi, jos eivät sinne ensimmäisenä juoksisi. Toisinsanoen sellaisia kärsimättömiä ihmisiä, jotka ovat joka paikassa ensimmäisenä ja nauttivat, kun saavat juoruta muiden asiat kylille.

Katson kulunutta vuotta takanani. Näen kuinka olen edelleen pystynyt kehittämään omaa sisäistä rauhaani. Rauhaa, joka on kyllä annettu minulle syntymälahjaksi, sitä en kiellä. Uskoa. Uskoa, että minullekin löytyy lahja elämän suuresta aarrearkusta kunhan vain maltan ja opin odottamisen jalon taidon vieläkin perusteellisemmin. Trimmaamaan siis itseni tuohon ihmiskunnan tavoitteleman ’sisäisen rauhan’ näytöslajiin sopivaksi yksilöksi.  

Sielussamme olemme ikuisesti keitä olemme. Minä olen minä. Sinä olet sinä. Sielua voi ainoastaan auttaa vanhenemaan viisaasti. Kuten sanat ilman tekoja ovat mitättömiä ja vain sananhelinää, on sitä myös tiedostettu tietoisuus ilman, että se jossain vaiheessa kulkeutuu selkäytimeen saakka. Ajatus muuttuu konkreettisiksi teoiksi.

Se, joka kykenee muuttamaan omaa käyttäytymismalliaan tullaksensa ajatustensa kaltaiseksi on saavuttanut elämässään suurta.  Mikä lienee sitten se laukaiseva tekijä, joka saa ihmisen tajuamaan, mistä määreet kuten onnellisuus ja rakkaus todella kumpuavat. Kaikki haluavat uskoa omaan totuuteensa siitä mitä rakkaus ja onni todella on. Etsien sitä edelleen itsensä ulkopuolelta. Ymmärtämättä milloinkaan elämässään mitä tarkoitetaan ihmisen kollektiivisella tietoisuudella.

En kuuna päivänä usko, että me kaikki voimme kasvaa olemisessamme samoihin raameihin. Eikä maailma toimisi niin. Ei elämällä olisi mitään merkitystä mikäli kaikki syntyisimme samanlaisiksi emmekä kohtaisi koskaan vastoinkäymisiä. Minusta on tullut minä juuri siitä syystä, että olen kohdannut kaiken sen, minkä olen kohdannut. Elänyt juuri sen elämän, jonka olen elänyt. Kasvanut lapsuuteni ja nuoruuteni juuri siinä ympäristössä kuin olen kasvanut. Tehnyt juuri ne asiat ja siinä järjestyksessä kuin olen tehnyt. Kaiken sen ansiosta  minussa on tänään tuo kollektiivinen voima auttaa kanssamatkaajiani, jotka tarvitsevat minun elämänkokemustani voimaantuakseen. Samasta syystä, minä tarvitsen rinnalleni ihmisiä, jotka pystyvät auttamaan minua eheytymään niillä alueilla elämässäni, joissa minä olen heikko.

    

Katsoessani vuotta taaksepäin voin todeta, että minulla on ollut hyvä vuosi. Todella hyvä vuosi. Minä en voi olla muuta kuin äärettömän kiitollinen kaikille osallisille. Se kehitys, jota omassa olemisessani on tapahtunut on edelleen huimaa. Rohkeus minussa, siis todellinen rohkeus on saanut uudet raamit elämässäni. Olen kävellyt, hyppinyt ja tanssinut mukavuusalueeni ulkopuolella. Olen sinne mennyt vaikka se on ollut joskus äärimmäisen vaikeaa. Olen siellä ollut ja välillä pelko on kasvanut niin suureksi, että pakokauhu on vallannut minut totaalisesti, mutta sitkeäsi olen tehtäviäni suorittanut maaliin saakka. Energiani ovat olleet pohjalukemissa, sillä niin paljon mukavuusalueen ylittäminen on vaatinut energiaani. Mutta se on kannattanut, sillä ilman kokeilujani kasvuni olisi pysähtynyt enkä olisi saavuttanut hakemaani luottamusta ja rauhaa itsessäni.

Me voimme olla rohkeita elämässämme, mutta edelleen meillä on alueita, jotka vaativat työstämistä. Ne alueet, joissa olen ollut äärimmäisen heikko on muuttunut omassa olemisessani rakkaudeksi. Se kaikki pelko, jota olen tuntenut on ollut aivan turhaa. Koko tämän elämäni. Mutta ilman sitä pelkoa en osaisi arvostaa sitä mitä olen saavuttanut tässä määrin kuin tänään arvostan. Se kuinka yksi vuosi elämässäni on tehnyt ihmeitä. Kuinka katsoessani sitä taaksepäin muistan jokaisen hetken kun tuo ihme on minulle näyttäytynyt. Ja aina vain suurempana. Tuon ihmeen näkeminen on vahvistanut olemiseni eheäksi. Kiillottanut uskoni unelmiini. Kristallinkirkkaaksi.  

Vuosi sitten en tiennyt, miten suuria suunnitelmia maailmankaikkeudella olisi minua varten, mutta minä uskoin. Minä uskoin niin vahvasti. Tiesin, että ainoa tehtäväni on elää rakkaudella. Ainoastaan rakkaudella. Elämää suuremmalla rakkaudella. Kulkea eteen sydän edellä ja silloin tulen saavuttamaan kaiken sen, mikä on minulle tarkoitettu. 

Joka ikinen hetki elämässäni elän tulevaisuudelle eläen ja ammentaen kaiken tästä hetkestä, mutta sitä varten. Teen niin, jotta tulevaisuuteni voisi kasvaa vieläkin paremmaksi ja ainutlaatuisemmaksi. Minun tulevaisuudekseni. En tarvitse muuta menestyäkseni. Ainoastaan elämän tässä ja nyt sekä uskon siihen mitä tänään teen. Se kaikki rakkaus, jota heijastan maailmaan, tulee vielä lentämään levein siivin. 

Se aito rakkaus, joka kumpuaa syvältä sydämestä, ei voi milloinkaan epäonnistua. Ei milloinkaan. Uskon hyvyyteen. Uskon rakkauteen. Uskon valoisaan tulevaisuuteen, joka on meidän. Rakkaudella elämään.  

Lainaus keskustelusta sivustolla Näkökulma.net - aihe: Kollektiivinen tietoisuus

”Wikin mukaan toinen tärkeä jako ihmisen tiedossa on tietoinen tieto, joka on järkeä, tiedettä ja logiikkaa sekä alitajuinen tieto, joka on intuitiivista ja vaikeasti selitettävää.”

Rakkauden alkulähteillä

Herään aikaiseen aamuun. On viikonloppu. Hipsin villasukat jalassa sytyttelemään kynttilöitä tuvan täyteen ja keitän kunnon kannukahvit. Syksyisissä aamuissa on ehdottomasti parasta rauhallisuus ja sisäinen lämpö. Levollisuus. Tieto tulevasta lepokaudesta. Luonto saa hengähtää. Näyttää toisenlaista parastaan. Pian järvenpinnat alkavat hileytyä. Välkehtiä syysauringon osuessa vedenpintaan. Ja aivan pian valkoinen, koskematon lumi peittää maan ja puiden oksat. Pakkanen nipistelee poskia. Rakastan vuodenaikoja. Rakastan luonnon monimuotoisuutta ja sädehdintää. Rakastan vettä. Rakastan metsää ja sen tuoksuja. Rakastan taivasta. Sen aurinkoa, pilviä, kuuta, tähtiä, äärettömyyttä ja kokonaisvaltaista loistetta.

Aamulla makuuhuoneen ikkunasta silmiini tuijottaa kirkkaista kirkkain tähti itä-taivaalta. Kirkkaampi tähti kuin olen koskaan aiemmin nähnyt. Se on Venus planeetta, joka väkisinkin muistuttaa meitä rakkaudesta. Ei sitä turhaan rakkaudenplaneetaksi nimetty, sillä aivan kuten rakkauskin, sädehtii Venus kaikista kirkkaimmin. Istahdan vuoteeni reunalle ja ihailen näkyäni. Tuo tähti vangitsee katseeni. Huumaa ihan. Tunnen selvää yhteyttä tähden kanssa. Kaipuu sydämessäni vahvistuu entisestään. Ehkä jopa muutama kyynel vierähtää poskiani pitkin kastellen pyjaman rinnukset.

Yht’äkkiä ymmärrän miksi olen viime aikoina ollut hyvinkin kaihomielinen. Kuitenkin hyvällä tavalla nykyään. Kyyneleet ei enää tee kipeää vaan ne tuntuvat enemmänkin puhdistavan. Tunnen edelleen tuskaa rakkaudenkaipuussani, mutta sekään ei tee kipeää. Enemmänkin tunnen voimattomuutta. Odotusta, koska odotus loppuu. Tuleeko sellaista päivää milloinkaan vai onko tehtäväni vain sytytellä rakkautta kokematta enää milloinkaan toisen ihmisen läheisyyttä. Pelko siis valtaa olemistani vaikka uskoni onkin vahva. Hyvin vahva, mutta ei näköjään tarpeeksi vahva kuitenkaan. Kuin olisin labyrintissa, jossa olen jo päässyt pitkälle, mutta viimeinen pähkinä on niin kovin kovakuorinen, että se vaatii viimeisimmätkin aivonystyrät nyt täyteen kapasiteettinsa. Saavuttaakseni tuon uuden asteen uskon itsessäni. Tieni ulos tuosta vaikeaselkoisesta labyrintista.

Olen viime viikkoina punninnut omaa elämääni. Yllätys, yllätys. Niin kovin vähän kun käytän aikaani siihen hommaan. Ja se sitten oli ironiaa, jos joku ihmettelee. Yksi kaveri sanoi minulle hyvin tässä eräänä päivänä. Kiteytti olematonta tuskaani. Ajattele, olet rakentanut edellistä elämääsi useita vuosikymmeniä ja tätä uutta vasta muutaman vuoden. Siihen nähden olet sijoittunut hyvin. Kuinka fiksua ja miehen suusta lausuttua vieläpä. Se onkin se toinen ihmeellinen asia. Kuinka sitä alkaa vetämään puoleensa uuden elämänsä samanhenkisiä ihmisiä. Ja siitä kasvussa parhaimmillaan on kyse. Kasvu on vanhojen, toimimattomien kaavojen rikkomista ja uuden energian muodostamista omassa olemisessaan. Uuden kokeilua. Mukavuusalueen ulkopuolelle hyppimistä. Rohkeutta uskaltaa kokeilla ja seikkailla. Ja maailmankaikkeus pitää huolen, että alat vetämään uuden minäsi kaltaisia ihmisiä puoleesi aina vain enevimmissä määrin.

Erityisesti minun ajatuksiani on viime aikoina liikuttanut ihmisen yksityisyys. On totta, että jokainen voi määritellä oman yksityisyytensä ja omat rajansa, mutta koko ajan maailma vie meitä ikään kuin kurkistelijoiden maailmaan. Missä mikään ei enää ole pyhää. Missä häikäilemättömyydellä ei ole rajoja. Jolloin ihminen itse ei voi kontrolloida omaa yksityisyyttään. Itse olen uskonut positiivisen avoimuuden, hyvyyden ja rakkauden voimaan. Että ne ovat ikään kuin suojattuja ominaisuuksia. Niitä vastaan ei voi hyökätä. Niitä ei saa pilkata. Niitä pitää kunnoittaa. Niillä voimilla todella parannetaan maailmaa.

Mutta ei, maailma on niin julma paikka, että yht’äkkiä huomaankin tipahtaneeni ideaalimaailmastani alas. Ja alkavani suojelemaan yksityisyyttäni. Tietoisesti piiloutumaan. Onko se sitten hyvä? Ei, yhteiskunnan kannalta. Kyllä, itseni ja läheisteni kannalta. Enkä tarkoita sitä, että vaipuisin jonnekin maanrakoon, mutta tarkoitan sitä, että joudun arvioimaan oman minäni yhä uudelleen ja uudelleen päästäkseni tasolle, jossa voin itse säädellä minusta lähtevän energian voiman. Jolloin voin suojella itseäni maailman hyökkäyksiltä. Sellaisilta tahoilta, jotka eivät osaa kunnioittaa minun yksityisyyttäni. Minun jo antamaani panosta maailmankaikkeuteen. Suojelemaan itseäni jaksaakseni tehdä työtä, joka minulle on suotu. Menen siis jälleen ääripäästä toiseen löytääkseni kultaisen keskitien myös tässä.

Olen idealisti. Uskon aina siihen mitä milloinkin teen. Ja niin pitää ollakin, sillä muutoin elämäänsä ei voi elää täysillä sydämestään. Joudun usein ikään kuin kärsimään, kuten entisessä elämässäni olisin tunnetilaa ilmentänyt. Nykyisessä elämässäni hyväksyn asiat kuten ne tulevat. Osaan päästää irti asioista, jotka eivät palvele minun tarkoitustani tai elämääni. Joka kerta irtipäästäminen tuntuu vaikealta. Kerta kerran jälkeen se tuntuu myös helpommalta. Vaikeinta lienee päätös. Useimmat meistä elävät vahvassa riippuvuussuhteessa maailmaan, materiaan tai ihmissuhteisiin. Kuka mihinkin.  Emme uskalla ottaa vastuuta omasta elämästämme. Sanotaan, että vapaat sielut ovat vastuuntuntoisimpia ihmisiä maan päällä. Vaikka meidän yhteiskunta onkin luokittanut ne vastuuntunnottomimmiksi. Vapaat sielut ovat tehneet lujasti työtä tullaksensa jälleen niiksi persooniksi keitä ovat. He ovat käyttäneet lukemattomia valvottuja öitä ja tuhansia tunteja miettiäkseen ketä he ovat, mikä on heidän elämänsä tarkoitus ja miten he voisivat elää elämäänsä vieläkin paremmin vahingoittamatta itseään tai muita. Kyseenalaistaakseen olemistaan. Jaksamistaan. Vaikutustaan. Vastuutaan.

Usein me ajattelemme, että vielä tuon saavutettuani olen täyttynyt elämään, mutta ei se mene niin. Kuten laulussa sanotaan ’annoin pikkusormen, se vei koko käden’. Mitä siis yritän sanoa on, että kunnioittakaa ihmisiä ympärillänne. Antakaa heille oma tila olla keitä he ovat. Älkää vaatiko aina vaan enemmän ja enemmän vaan olkaa onnellisia siitä mitä teille annetaan ja ottakaa vastuu omasta elämästänne. Avoimuus, hyvyys ja rakkaus ovat harvinaisia ominaisuuksia tämän päivän maailmassa. Ketkä edustavat niitä arvoja, eivät ole ilmaiseksi ominaisuuksia itselleen saaneet. Eivät rahalla ostaneet. Heidän elämänsä on ollut vastoinkäymisten juhlaa, joita vain harva meistä pystyisi edes kohtaamaan menettämättä järkeään lopullisesti. Mutta he ovat olleet viisaita ja kasvaneet vastoinkäymisistään täydeksi rakkaudessaan ja hyvyydessään. Heidät on siunattu ainutlaatuisella maanpäällisellä tehtävällä. Positiivisuuden ja rakkauden alkulähteet kuitenkin ehtyvät janoisten pyrkiessä itsekkäästi ryystämään lähde tyhjäksi. Kaikki-tässä-heti-mulle-nyt & ainoastaan mulle. Alkulähteiden tehtävänä on opettaa maailmaa löytämään lähde itsestään, antamaan alkupisara oman lähteen etsimisen tielle, sillä meissä jokaisessa on tuo lähde. Se pitää vain löytää ja saada jälleen pulppuamaan kirkkaana ja raikkaana. Siitä alkaa elämä. Siis todellinen elämä.

Päivä alkaa sarastamaan. Taivaankantta hivelöi matalaan nouseva aurinko sekoittaen jumalallisen kauniin väripaletin aamujemme iloksi. Tänäänkin tulee kaunis päivä. Luonnosta saa voimaa. Meidän tehtävämme on elää symbioosissa luonnon kanssa. Nuo kaikki luonnonilmiöt kuvastavat myös meitä - ihmiskuntaa. Meidän pitäisi ottaa oppia luonnosta. Tutkia sitä ja nähdä. Siis todella nähdä mitä sillä on meille opetettavanaan. Sen elämänkaarta. Sen järjestelmää. Me ihmiset olemme yksi osa tuota kaunetta. Sen kiertokulkua. Miksi me emme osaa nähdä paikkaamme siinä. Kaikilla olisi niin paljon parempi olla ja elää. Rakkauden alkulähde asuu myös sinussa, sinun pitää vain todella löytää se ja ymmärtää sen voima. Se ei ole kenenkään yksinoikeus.

James Blunt: Heart of Gold