Olen viisi vuotias pikkuinen tyttö. Makoilen mummilan kammarissa. Huivi päässä kietaistuna hiusten alta. Valkoiset kumisaapikkaat jalassa. Nojaan vuoteen sängynpäätyyn. Kammarin kello tikittää seinällä ja lyö aikaa tasatunnein. Ruskeat silmäni napittavat telkkarissa pyörivää suomifilmiä. Olen kuin nakutettu siinä, kun on leffalähetysten aika. Muistan kuinka elokuvien aikakauden suuret tähdet tuovat ihan omanlaatuisen loiston valkokankaalle. Tai siihen aikaan televisioruudulle. Ainoa, siis todellakin ainoa huolenaihe tuolloin pikku tyttönä oli kuinka surullinen olisin, jos kuolisin, enkä enää ikinä näkisi rakastamiani elokuvia.
Tuon hetken jälkeen en muista lapsuuteni elokuvista mitään. En yhtään mitään. Vartuttuani isommaksi tapasin kivan pojan, johon rakastuin. Muistan kuinka hän kerran kysyi katsoessani jotain leffaa, että onko se draamaa vai komediaa. En tiennyt edes mitä nuo tyylilajit edustivat. Tuolle tielle jäin eläen elämääni kuin sivuroolissa suurin kilpailijani valkokangas ja elokuvat.
Sitten tuli aikoja ja niitä tuli usein, että suomalaiset elokuvataiteilijat syyllistivät ettei heidän elokuviensa eteen työskennelty tarpeeksi. Jonka ymmärrän hyvin, sillä jokainen teos on ainutlaatuinen. Pala omaa sielua. Kuin oma lapsi, joka ohittaa kaiken muun elämässä. Mutta voi pojat, kerron teille, että kyllä, niin paljon meillä rakastettiin elokuvaa, että sen eteen uhrattiin kaikki muu elämä. Niin paljon elokuvaa meillä rakastettiin, että se ohitti pikajunan lailla meidän rakkauden. Kahden ihmisen välisen hienon rakkauden.
Mutta ei huolta. Näin oli tarkoitettu. Sillä olinkin kyllästynyt näyttelemään elämäni ainaisia sivurooleja. Olin kyllästynyt patsastelemaan parrasvaloissa aina yksin. Nyt olen elämäni pääroolissa ja sitähän jokainen hieno näyttelijä halajaa. Tuo aika on opettanut minulle kuitenkin paljon. Niin elämästä kuin elokuvastakin. Nyt jo ainakin tiedän mikä on draaman ja komedian ero. Ja tiedän minä vähän muutakin. Elokuva on myös minun suuri rakkauteni. Vaikkakin vain katsojan silmissä.
Palasin eilen hetkeksi takaisin tuohon entiseen elämääni. Tuohon glamourin täyttämään maailmaan. Sain yllättäen mahdollisuuden lähteä katsomaan ennakkoon suomifilmin luvattua paluuta. Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin. Suomalaisen elokuvan tasohan on viime vuosina ollut ihan huippua. Se on kehittynyt pala palalta uskottavammaksi kokonaisuudeksi. Taiteeksi muun taiteen kanssa samalle viivalle. Tarkoitan nyt hiukan erilaista suomifilmiä. Sitä suomifilmiä, jonka perään viisi vuotiaana tyttönä itkeskelin. Sitä glamouria ja tunteenpaloa. Sitä suomalaista upeaakin upeampaa kesämaisemaa. Vettä. Koivuja. Viljapeltoja. Unelmakuvaa todellisesta elämästä. Taistelua. Uhrautumista. Iloa. Kyyneleitä. Hyvän ja pahan kädenvääntöä. Oikeuden ja vallan taistoa. Elämää suurempaa rakkautta. Poltetta.
Elokuva oli hieno. Siitä oikein huokui kuinka jokainen tiimin jäsen oli laittanut elokuvaan sydänverensä. Huikeat näyttelijäsuoritukset. Vanhoja konkareita. Luottonäyttelijöitä. Uusia kasvoja, joissa on karismaa. Siis todellista karismaa. Nyt jos koskaan voin käsi sydämellä sanoa, että saimme viimein todellisen suomifilmin takaisin. Saimme uusiin atmosfääreihin nousseita näyttelijöitä, jotka ovat olleet loistavia, mutta nyt vieläkin loistavampia. Nyt nuo nuoret taiteilijat ovat nousseet historiankirjoihin. Siinä ei ajan valkokankaan tähdet kalpene Ansan ja Taunonkaan rinnalla. Suuri elokuva suurella sydämellä. Haluan näiden sanojen myötä toivottaa elokuvalle megaluokan menestystä. Meillä ja maailmalla. Ja näitä lisää. Orapihlaja-aita linnani ympärillä on viimein lakastunut. Tämän elokuvan myötä olen herännyt eloon lapsuuteni unesta.
HÄRMÄ - kiitos & kunnia & kumarrus!
Lauri Tähkä: Polte
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti