Valonkuningatar

Uskomatonta. Uniikkia. Katson kelloa. Se on vasta vähän yli puolenyön. Olen herkkäuninen. En saa unta. Ajatukset alkavat pyörimään päässäni. Viimeaikaiset tapahtumat tuntuvat nousevan ajatuksiini myrskyn lailla. Olen ihmeissäni. Kummissani. Nousen ylös sillä tuo hullu taiteilijasielu minussa haluaa kirjoittaa. Tässä nyt istun keskellä yötä kirjoituspöytäni ääressä ja annan ajatuksen lentää. Kumma kyllä tuossa pienessä unitilassa se lensi hiukan nopeampaa kuin nyt. Pääni muodosti kaunokirjallisuutta sen kauneimmassa muodossaan. Ajatus takkuaa enkä ole lainkaan varma onko minulla tajunnansyövereissä jäljellä mitään niistä kauniista sanoista ja ajatuksista, mutta jatkan kuitenkin kirjoittamista. Tiedän, nyt se odottelee vain yhden ainoan aivonystyrän heräämistä, joka löytäisi sen yhden ainoan sanan tai ajatuksenpään, josta teksti alkaisi syntymään.

Ne, jotka ovat tarinaani seuranneet tietävät kyllä, että polkuni on ollut kovin raskaskulkuinen. Lukemattomia lannistumisia. Vastoinkäymisiä. Turhautumista. Huijareita. Huonoa karmaa. Ystäväni eivät ole voineet ymmärtää miten olen voinut kohdata niin paljon vastustusta ja huonoa onnea. Toiset ystävät eivät ole voineet ymmärtää miksi en ole katkaissut siteitäni aikaisemmin ihmissuhteisiin, joissa en ole voinut hyvin. Ne lukuisat keskustelut, kun olen saanut neuvoja, miten minun pitäisi olla tai miten minun pitäisi toimia. Kenenkään ymmärtämättä miksi toimin niin kuin toimin. Kantaessani vahvoja tunnesiteitä matkassani kärsien vieläkin enemmän. Mutta minä en ole voinut sille mitään. Minä olen elänyt vain intuitiollani. Ymmärtäen, että jokainen vastoinkäyminenkin on tarkoitettu kasvattamaan minua vahvemmaksi ja eheämmäksi. Ymmärtäen, että mikään ei ole milloinkaan turhaa. Ei kerta kaikkiaan mikään. Missään olosuhteissa elämä ei valu hukkaan. Minä olen luottanut, että jonain päivänä tulee vielä aika, kun minua ymmärretään. Minua ymmärretään siellä missä minua tarvitaan. Löydän sen mitä etsin.

Päivä päivältä intuitioni on vain vahvistunut. Jokainen päivä olen luottanut siihen lujemmin. Olen lähtenyt siltä istumalta paikkoihin, joissa olen kohdannut ihmisiä, joilla on merkitystä elämässäni. Niin hyvässä kuin pahassakin. Olen ymmärtänyt, että kulkemalla eteenpäin taukoamatta kohdalleni tuodaan ne ihmiset, asiat, tapahtumat ja muut merkitykselliset tekijät, jotka ovat tarpeen. Jotka kantavat minua minun elämässäni. Kun vain luotan. Joskus luulin, että voin lopettaa elämäni käsikirjoittamisen, kunnes huomasin tehtävän olevan mahdoton. Kyky ennakoida asioita vain vahvistuu päivä päivältä. Jokaisen kirjoittamani tekstin tai ajatuksen jälkeen minua testataan pysynkö todella sanojeni takana. Sanotaan, että valonsoturit eivät aina elä kuten kirjoittavat, puhuvat tai opettavat. Mutta tekevät sen siksi, että alkaisivat vähitellen uskomaan asiaansa ja silloin ohjautuu itsekin käyttäytymään sen mukaisesti. 

Se rauha ja luottamus, joka sisintäni tällä hetkellä hallitsee on jotakin sanoinkuvaamatonta. Riippumattomuuden tunne, jollaisen olemassaolosta en aiemmin tiennyt mitään. Se viisaus, jonka tällä matkallani olen kerryttänyt. Ne opit, joita kanssamatkaani ovat minulle opettaneet. Tarinat, jotka ovat minua tähän pisteeseen saakka kasvattaneet. Kanssaihmiset ja enkelit, jotka ovat minua käsivarsillaan suojanneet. Kasvamaan pisteeseen, jossa voin luottaa. Luottaa täydellisesti elämän kantavaan voimaan. Pisteeseen, jossa voin rakastaa. Rakastaa pyyteettömästi maailmaa.

Tarvitseeko minun enää milloinkaan luottaakaan mihinkään muuhun kuin elämään. Ei. Sillä kaikki muu on valheellista paitsi elämä. Minulla ei ole valtaa hallita. Minulla on ainoastaan valtaa koskettaa. Koskettaa maailmaa. Koskettaa ihmiskuntaa. Minulla on ainoastaan valta rakastaa. Minulla on valta vaikuttaa maailmaan positiivisesti. Huutaa äänellä, joka kantaa sinne, missä se halutaan kuulla. Onko millään muulla mitään väliä. Jokaisen pienen tytön haaveissa on tulla kuningattareksi. Sadun lailla. Ja mikä voisikaan olla kauniimpaa kuin olla valonkuningatar. Valonkuningatar, jolla on valta valaista maailmaa.

Katjalle 15.6.1986 konfirmaatiopäivänä

Kaarisilta

Ja Jumala sanoi: Toisille annan toiset askareet, vaan sinulta lapseni tahdon, että kaarisillan teet.Sillä kaikilla ihmisillä on ikävä päällä maan ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksissaan.

Tee silta ylitse syvyyden, tee kaarisilta tee, joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.

Minä sanon: He tulevat raskain saappain, multa-anturoin, miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin, sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijan.

Ja Jumala sanoi: Verellä ja kyynelillä vain. Sinun sydämesi on vahvempi kuin vuorimalmit maan. Pane kappale silta-arkkuun niin saat sen kantamaan. Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat. He antavat kyllä sen anteeksi, jos sillan rakennat.

Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee, joka sydämen ylitse lakkaamatta valoa säteilee.Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet, ei mikään kimalla kirkkaammin kuin puhtaat kyyneleet.

- Aale Tynni –

Rakkaudella äidiltä

Pohojalaista poltetta

Olen viisi vuotias pikkuinen tyttö. Makoilen mummilan kammarissa. Huivi päässä kietaistuna hiusten alta. Valkoiset kumisaapikkaat jalassa. Nojaan vuoteen sängynpäätyyn. Kammarin kello tikittää seinällä ja lyö aikaa tasatunnein. Ruskeat silmäni napittavat telkkarissa pyörivää suomifilmiä. Olen kuin nakutettu siinä, kun on leffalähetysten aika. Muistan kuinka elokuvien aikakauden suuret tähdet tuovat ihan omanlaatuisen loiston valkokankaalle. Tai siihen aikaan televisioruudulle. Ainoa, siis todellakin ainoa huolenaihe tuolloin pikku tyttönä oli kuinka surullinen olisin, jos kuolisin, enkä enää ikinä näkisi rakastamiani elokuvia.

Tuon hetken jälkeen en muista lapsuuteni elokuvista mitään. En yhtään mitään. Vartuttuani isommaksi tapasin kivan pojan, johon rakastuin. Muistan kuinka hän kerran kysyi katsoessani jotain leffaa, että onko se draamaa vai komediaa. En tiennyt edes mitä nuo tyylilajit edustivat. Tuolle tielle jäin eläen elämääni kuin sivuroolissa suurin kilpailijani valkokangas ja elokuvat.

Sitten tuli aikoja ja niitä tuli usein, että suomalaiset elokuvataiteilijat syyllistivät ettei heidän elokuviensa eteen työskennelty tarpeeksi. Jonka ymmärrän hyvin, sillä jokainen teos on ainutlaatuinen. Pala omaa sielua. Kuin oma lapsi, joka ohittaa kaiken muun elämässä. Mutta voi pojat, kerron teille, että kyllä, niin paljon meillä rakastettiin elokuvaa, että sen eteen uhrattiin kaikki muu elämä. Niin paljon elokuvaa meillä rakastettiin, että se ohitti pikajunan lailla meidän rakkauden. Kahden ihmisen välisen hienon rakkauden. 

Mutta ei huolta. Näin oli tarkoitettu. Sillä olinkin kyllästynyt näyttelemään elämäni ainaisia sivurooleja. Olin kyllästynyt patsastelemaan parrasvaloissa aina yksin. Nyt olen elämäni pääroolissa ja sitähän jokainen hieno näyttelijä halajaa. Tuo aika on opettanut minulle kuitenkin paljon. Niin elämästä kuin elokuvastakin. Nyt jo ainakin tiedän mikä on draaman ja komedian ero. Ja tiedän minä vähän muutakin. Elokuva on myös minun suuri rakkauteni. Vaikkakin vain katsojan silmissä.

Palasin eilen hetkeksi takaisin tuohon entiseen elämääni. Tuohon glamourin täyttämään maailmaan. Sain yllättäen mahdollisuuden lähteä katsomaan ennakkoon suomifilmin luvattua paluuta. Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin. Suomalaisen elokuvan tasohan on viime vuosina ollut ihan huippua. Se on kehittynyt pala palalta uskottavammaksi kokonaisuudeksi. Taiteeksi muun taiteen kanssa samalle viivalle. Tarkoitan nyt hiukan erilaista suomifilmiä. Sitä suomifilmiä, jonka perään viisi vuotiaana tyttönä itkeskelin. Sitä glamouria ja tunteenpaloa. Sitä suomalaista upeaakin upeampaa kesämaisemaa. Vettä. Koivuja. Viljapeltoja. Unelmakuvaa todellisesta elämästä. Taistelua. Uhrautumista. Iloa. Kyyneleitä. Hyvän ja pahan kädenvääntöä. Oikeuden ja vallan taistoa. Elämää suurempaa rakkautta. Poltetta.

Elokuva oli hieno. Siitä oikein huokui kuinka jokainen tiimin jäsen oli laittanut elokuvaan sydänverensä. Huikeat näyttelijäsuoritukset. Vanhoja konkareita. Luottonäyttelijöitä. Uusia kasvoja, joissa on karismaa. Siis todellista karismaa. Nyt jos koskaan voin käsi sydämellä sanoa, että saimme viimein todellisen suomifilmin takaisin.  Saimme uusiin atmosfääreihin nousseita näyttelijöitä, jotka ovat olleet loistavia, mutta nyt vieläkin loistavampia. Nyt nuo nuoret taiteilijat ovat nousseet historiankirjoihin. Siinä ei ajan valkokankaan tähdet kalpene Ansan ja Taunonkaan rinnalla. Suuri elokuva suurella sydämellä. Haluan näiden sanojen myötä toivottaa elokuvalle megaluokan menestystä. Meillä ja maailmalla. Ja näitä lisää. Orapihlaja-aita linnani ympärillä on viimein lakastunut. Tämän elokuvan myötä olen herännyt eloon lapsuuteni unesta.

HÄRMÄ - kiitos & kunnia & kumarrus! 

Lauri Tähkä: Polte

Menestyksen auringon alla

On täysikuu. Se mollottaa taivaalla koko komeudessaan. Olen valveilla. Ajatukset päässäni pyörivät kehää. En saa unta vaikka kuinka yritän kääntää kylkeä ja laskea lampaita. Joku sanoi, että täysikuu ei aiheuta ihmisille unettomuutta. Ja allekirjoitan tämän, sillä tiedän, että unettomuuteni aiheuttaa elämäni erilaiset tapahtumat. Ylä- ja alamäet. Ihmetyksen ja kummastuksen aiheet. Tunnemaailmani. Elämänstressi.

Niin, meillä kaikilla taitaa olla erinäköistä stressiä. Varmasti riippuen ihmisen luonteesta ylipäätään. Mietipä tarkkaan. Mikäli olet työorientoitunut ihminen, saa työasiat sinut stressaantumaan. Mikäli pelästyt helposti terveydentilaan liittyviä asioita, saa se sinut valvomaan unettomia öitä. Mikäli olet vahva tunneihminen, rakastuminen tai sen mahdollisuus saa sinut unettomaksi. Mikäli laskuja kertyy eikä kerta kaikkiaan ole rahaa maksaa niitä, saa se ajatusnystyrät toimimaan vuorokauden ympäri miten siitä laskukasasta taas selviänkään.

Uudet tilanteet herättävät aikaisempien vastoinkäymisten aikana syntyneet tunnetilat uudelleen muodostaen ikään kuin painetilan ihmiseen, jolloin ihminen muuttunee johonkin puolustusjärjestelmä tilaan. Alkaa näkemään tilanteet paljon suurempina, sillä jokin pelkotila sisimmässä ottaa vallan. Pelkää uusia pettymyksiä. Uusia vastoinkäymisiä. Tarkastellen tilannetta ikään kuin ulkopuolisena eikä uskallakaan enää luottaa intuitioonsa ja visioonsa. Pienen pienet asiat saattavat tuntua vuoren kokoisilta. Energiavarastot tuntuvat hupenevan kaikki vain omaan olemiseensa. Jo muutenkin vähäisinä unettomien öiden jälkeen. Ruokakaan ei maistu. Eikä liikunta juuri kiinnosta. Ollaan elämän oravanpyörässä.

Ei tahdo oikein uskoa, että jotain hyvää voisi tapahtua juuri minulle. Ei tahdo uskoa, että oma elämänpirta milloinkaan muuttuisi parempaan suuntaan. Taasko olen samassa tilassa kuin lukemattomia kertoja aikaisemmin. Jos nyt uskon ja panostan tähän, niin joudunko jälleen pettymään kun en saanutkaan kuljetettua tätä loppuun saakka. Tulee väkisinkin ajatus, että en ole ansainnut onneani kuitenkaan. En ole ansainnut menestystä vaikka olenkin tehnyt kovasti töitä sen eteen. Alkaa ikään kuin itse hajoittamaan mahdollisuuttaan ennen kuin on edes antanut mahdollisuudelle mahdollisuuden. Alkaa käymään edellisiä elämänsä tapahtumia läpi. Kohtaamaan aikaisempia vastoinkäymisiä. Etsimään niistä samanlaisuuksia. Uupumaan jo pelkästä ajatuksesta aloittaessaan jälleen jotakin uutta. Uskomaan, että on jo itse pilannut mahdollisuutensa omalla toiminnallaan. Menettää siis uskonsa itseensä ja asiaansa. Visio hämärtyy näkökentässä. Ajatus ei enää kulje. Tämä tapahtuu hetken päästä huipustaan. Tai mahdollisuuden huipusta.

Kyllähän me kaikki tiedämme sen. Hyvin menneen työhaastattelun jälkeen sieltä luvataan ottaa yhteyttä mahdollisimman pian eikä mitään kuulu viikkokausiin. Olet jo menettänyt kaiken toivosi kun sinulle ilmoitetaan, että olet saanut paikan. Tai saat viestin ihastuksenkohteeltasi, joka kantaa sinua siivillään muutaman hetken, mutta hetken päästä ajattelet jo, että ei se sinusta välitä kuitenkaan, kunhan leikkii tunteillasi kuten niin moni muukin aikaisemmin. Kaikki elämässä on kuin huumetta. Saatuasi maistaa palasen, kantaa se sinua siivillään, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka kunnes et enää usko, että olisit edes ansainnut sitä. Ja jälleen uskoaksesi asiaan tulee sinun saada lisäannos varmuutta.

Itse olen rakentanut nyt maailmaani pala palalta eheämmäksi. Olen lukemattomat kerrat kuvitellut, että nyt tässä on mun juttu. On se sitten ollut työtä, rakkautta tai mitä tahansa. Yhtä lailla olen aina innostunut ja vienyt asioitani tiettyyn pisteeseen. Kunnes on tullut aika, että olen huomannut ettei homma toiminutkaan. Eikä se saanutkaan siipiä alleen. Lannistuen hetkeksi. Ja jälleen aloitan alusta. Huomaten pian, että niin oli tarkoitettu. Elämällä oli jotakin vieläkin parempaa tarjolla juuri minua varten. Kuinka loputtomasti ihminen jaksaakaan tässä kehässä omien energiavarastojensa kanssa.

Rakkauden kanssa annoin jo aikoja sitten periksi. Se tulee, KUN on tullakseen. Mutta työ sitten. Siinä haen edelleen ideaaliratkaisua sovittaakseni eri elämänaloja yhteen. Rakastan vapauttani päättää asioistani itse. Käyttää aikani juuri kuten itse parhaakseni näen. Heräten uuteen aamuun kotonani ja miettien, että mitäköhän tänään keksisin tai kehittelisin. Koko ajan luonnollisesti visio siintää mielessäni tulevasta. Siitä, missä minä olen vuoden kuluttua tai viiden vuoden kuluttua. Ja sen vision avulla toteutan jokapäiväistä olemistani, tekemistäni ja kehityskaartani. Mutta on siinä se toinenkin puoli, mitä moni ihminen ei varmasti tule koskaan ajatelleeksi.

Vapaudessa, josta me vapaudessa eläjät maksamme melkoisen hinnan olemme oikeasti melkoisia rautahermoja. Ei ole tilipäivää. Ei ole lomarahoja. Ei ole pomoa, keneltä pyytää palkankorostusta. Ei ole esimiestä keneltä hakea tukea ehdotukselleen ja ehkä vielä pientä joulubonusta hyvin tehdystä työstä. Ei ole työaikaa. Ei palkallisia lomia. Ei säännöllisiä tuloja. Ylityökorvauksia. Ei henkistä tukiverkostoa. Ei alaisia kenelle delegoida paskat hommat. Ei laskutusosastoa. Ei perintäosastoa. Vaan kaikki pitää tehdä itse. Se on yksintekijän todellista arkea. Huoli huomisesta. Väsymys uuden kehittelemisestä. Uusien yhteistyötahojen hakemista. Uusien asiakkaiden ja tulonlähteiden taukoamatonta etsintää. Verkostoitumista. Liikeidean hiomista ja kehittelemistä.

Tulee aikoja, että painelen kaikkia mahdollisia punaisia ja keltaisia paniikkinappuloita. Romahdan. Painun veden alle. Pohjalle. Ryömin lattioita pitkin, kun en tiedä miten jatkaa. Menetän kaiken toivoni ja uskon itseeni. Olen valmis luovuttamaan. Olen valmis luopumaan unelmastani. Mutta pian ymmärrän, että romahduksella on tarkoitus kiillottaa visiotani entisestään. Kerta toisensa jälkeen nousen pohjalta ja katsoessani taakseni näen vain kasan vähäpätöisiä ongelmia, jotka eivät ole edes ongelmia. Pikemminkin huomaan, että hukkasin silmälasini enkä nähnyt tarpeeksi selvästi. Tuskankyyneleet olivat sumentaneet näkökenttäni. Ihminen tarvitsee vastoinkäymisiä pysyäkseen nöyränä. Nauttiakseen menestyksestään, kun sen aika on. Ja se tulee, mikäli on valmis menestyksensä eteen ponnistelemaan. Kunhan vain uskoo omaan olemiseensa niin paljon, että saa muutkin uskomaan.

Se, että saan kannustaa teitä rakkaat lukijani ja ystäväni elämään ainutlaatuista elämäänne todeksi antaa minulle hyvin paljon voimaa omaan olemiseeni. Se luo uskoa tulevaisuudelleni olla juuri se persoona kuka olen. Antaa itsestäni ja olemisestani pala maailmaan. Rakastaa ja välittää. Jatkaa matkalla kohti huippua. Kannustaa muitakin uskomaan unelmiinsa ja elämään niitä todeksi tässä ja nyt. Silloin en voi itsekään olla muualla kuin menestyksen tiellä. Elämällä sydämelläni. Välittäen kanssaihmisistäni. Kuka minuun uskoisi ellen minä itse ensin!

Usko sinäkin itseesi, sillä sinä olet sen ansainnut. Vain uskomalla itseensä saa menestystä osakseen. Vain jakamalla hyvyyttä saa hyvyyttä osakseen. Olemalla itse rehellinen petettyjen lupausten luvatussa valtakunnassa. Hyväksymällä niidenkin tarkoitus. Uskoen, että oma hyvyys palkitaan. Aina. Sitä voidaan tartuttaa. Sillä voidaan pelastaa palanen, pieni palanen maailmaa. Ja silloin tietää, että elää itselleen oikein. Ja se riittää. Ainakin minulle.