Istun työpöytäni ääreen. Otan tyhjän sivun eteeni. Aloitan kirjoittamaan. Mikäli en vain kirjoita tuota ensimmäistä sanaa. En voi olla kirjailija. Sanailija. Runoilija. Lyyrikko. Ajattelija. Tiedän, että minulla on paljon sanottavaa. Joka hetki. Voin puhua mikäli sitä halutaan kuunnella. Silloin minulla pitää olla yleisö. Pitää olla ystävä. Pitää olla vastapari. Mutta mitä tekeekään ihminen omassa yksinäisyydessään kun ei ole yleisöä tai vastaparia. Ihminen, jolla on paljon sanottavaa. Ihminen, joka voisi kutsua itseään jopa erakoksi. Ryhtyy kaivamaan omaa sieluaan. Tuottaa löydöksensä muotoon, joka puhuttaa maailmaa. Näin syntyy taiteilija. Mutta se on vasta syntymä.
Miten sitten voin kehittää tuota taiteilijaa minussa. Istunko aloillani omassa yksinäisyydessäni ja kehittelen ideoita päässäni. Kaivaen aina vain syvempää sieluani löytäen lisää materiaalia. Mitä ihmettä sitten teen sillä materiaalilla, jota itsestäni ammennan. Raapustelen ehkä jotain sananparsia. Tapailen riimityksiä. Hyräilen säveliä. Puran sisimpääni ja ajatuksiani paperille kuvien muodossa. Siirrän sitten tuotokseni kaapin perälle odottelemaan aikoja parempia. Nehän ovat vain minun vaatimattomia kyhäilyjäni tai sieluni suurimpia salaisuuksia, joten miksi jakaa niitä kenenkään kanssa. Ketä ne voisivat kiinnostaa.
Minäpä kerron teille. Nehän voivat kiinnostaa maailmaa. Kukaan ei tule noutamaan niitä kaapin perukoilta. Kukaan ei tule kotiin kysymään olisiko sinulla luovuudenmarkkinoille jotakin myytävää. Olen hulluna miettinyt miten maailmaan voi mahtua niin paljon taidetta; sävellyksiä, lyriikoita, tekstejä, maalauksia. Aiheet ovat samoja. Mutta harvoin, kuitenkin määräänsä nähden ani harvoin maailmasta löytyy plagiaatteja. Jokainen sävellys, lyriikka, runo tai aforismi on uniikki. Aiheet ovat samoja. Sisällössä voi olla sama tarinankulku, mutta jokin tekee siitä aina uniikin. Kun oikein mietitään vaikka laulun lyriikkaa. Tarina on lyhyt ja ytimekäs, mutta se kertoo ainutlaatuisen tarinan, jota ei toista ole. Johon jokaisen on helppo samaistua, elämäntilanteesta riippumatta tai elämäntilanteesta riippuen. Kumminpäin vain.
Tuohon kaikkeen tarvitaan aimo annos asennetta, rohkeutta, uskoa, pitkäjänteisyyttä, heittäytymistä ja hulluutta. Minun sydämeni meinaa pakahtua. Niin iloinen ja onnellinen olen löytäessäni itsestäni tämän luovan hullun, hullun luovuuden - hulluuden, luovuuden, ihan miten vain. Niin onnellinen olen, että elämääni tuodaan ihmisiä, joiden tarkoituksenmukaisuuteen uskon kuin lahkeet kuuluvat housuihin. Kuinka olen uskaltanut heittäytyä ja uskoa itseeni. Kuinka jokainen askel on näyttänyt minulle suuntaa valitsemallani tiellä. Kuinka kaikki ympärilläni kertovat omaa tarinaansa tai aiemmin tapahtuneet tapahtumat ja kohtaamiset saavat merkityksen elämässäni. WAU.
Yksi asia, josta olen erityisen onnellinen. Olen löytänyt luovuuteni ilman kuningasalkoholia. Katselin tuossa wikipediasta tilastoja alkoholiin kuolleista suurista vaikuttajista. Lista oli lohdutonta katseltavaa; muusikko, kirjailija, lyyrikko, runoilija, näyttelijä, muusikko, kirjailija, sanoittaja, muusikko. Lista oli loputon. Oli sinne sekaan eksynyt joku yksinäinen tiedemies, matemaatikko ja muutama unohdettu maailman presidenttikin. Tiedänhän minä sen. Monet luovat ihmiset saavat täyden kapasiteetin käyttöönsä ainoastaan alkoholin avulla. Vasta silloin voi täydellisesti vapautua maallisesta maailmasta ja antaa palaa. Silloin syntyvät parhaat palat elämästä. Onko se sitten sen arvoista? Voiko olla jokin muu tapa ammentaa luovuuttaan. Kyllä. Vapautumalla peloista olla se persoona kuka on.
Puhelin soi. Ajatus katkeaa. Kirjoitusmoodihan oli loistava. Sormet ei meinannut pysyä ajatuksen vauhdissa, mutta nyt se on poissa. Mitä tästä opin. Luovuus tarvitsee tilaa. Luovuus tarvitsee yksinäisyyttä. Luovuus tarvitsee vapautta ja häiriöttömyyttä. Mielentilaa, joka vastaa humalatilaa. Nyt sitten pitäisi alkaa valmistelemaan itseään johonkin megamyyntiareenalle. Puhelinsoitto kutsui minua mukaansa. Sinne siis. Silmät ja korvat auki. Sydän ja sielu vapaana. Tiedä mitä tuo matka tuo tullessaan. Uusia kokemuksia ainakin.
Aioin julkaista tekstini nyt. Minulta tässä taannoin kysyttiin luetutanko tekstini ennakkoon. Ennen julkaisua. Ei, en tee niin. Tekstini pitää julkaista heti mikäli haluan sen julkaista. Muuten se siirtyy pöytälaatikon, perimmäiseen nurkkaan odottelemaan samaa tunnetta kuin oli kirjoittaessa. Joskus on hyväksi jättää teksti lepäämään. Mutta useimmiten kuuntelen intuitiotani. Silloin on tekstini aika. Saattaa se maailmalle ihmeteltäväksi. Ruodittavaksi. Aika on kun se on. Se ei muuksi muutu vaikka jäisin odottelemaan. Ei tämä ole ydinfysiikkaa. Ei tämä ole maailman loppu. Tämä on vain elämää. Ei sen enempää. Siksi bloggaus onkin kirjallisuuden julkaisumuotojen helmi. Kirjoitusta ei ole fotoshopattu. Se on aitoa ja rehellistä. Siksi se sopiikin juuri minulle omassa autenttisuudessaan ja ainutkertaisuudessaan.
Luovaa hulluutta ja sen mukana tuomaa ihanuutta päiväänne from Lovebug with Love. Jok'ikiseen päivään tästä eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti