Niin. Itse ainakin olen pohtinut paljonkin millainen naisen pitäisi sitten olla. Ehkä meille pitäisi ottaa opetusohjelmaan aineeksi Naiseus. Aivan kuten Vanhemmuus. Tai Ihmisyys. Paljon on elämässä funtsittavaa. Tietenkin voi vain elää elämäänsä kuten on tähänkin saakka elänyt, mutta kait tämä itsensä tutkiskelu vaan kuuluu johonkin ikävaiheeseen. Muuten ei voi kehittyä ihmisenä. Eikä itsenään. Eikä kyse ole nyt vain naisista vaan ihmisistä ylipäätään. Ihan yhtälailla siis miehistä. Monet naiset luulevat, että miehet eivät funtsaile elämän syvimpiä kysymyksiä, mutta väärin.
Minulla on ollut ilo ja kunnia tavata erinäinen joukko kaikenlaisia miehiä ja naisia elämäni varrella, jotka ovat kaikki kertoneet omaa tarinaansa. Olen oppinut samalla tunnistamaan ihmisten eri ominaisuuksia kuin olen tunnistanut niitä itsessäni. Olen saanut mahdollisuuden peilata myös omia vahvuuksiani ja heikkouksianikin muiden kohdalle osuvien ihmisten kautta. Tietämättämme teemme juuri niin. Kun meillä on paha olla, pyrimme etsimään toisesta niitä heikkouksia, jotka ovat oikeasti itsessämme ja herkästi käännämme toisen heikkoudet omaksi voitoksemme siinä hetkessä ja luulemme, että meistä tulee sitä kautta parempia ihmisiä. Mutta väärin jälleen. Kun huomioi toisen ihmisen heikkouden, kannattaa sen jälkeen katsoa peiliin, sillä luultavasti se sama heikkous asuu sinussa ja olisi aika käsitellä asiaa kääntääkseen sen omaksi todelliseksi vahvuudekseen.
Muistan, kun erosin ja joku sanoi minulle, että kohta huomaat kyllä kuinka hyvä sinun on olla itseksesi ja ihmettelet miksi ette eronneet jo aikaisemmin. Olin ihmeissäni! Vastasin siihen, että ei, ei se niin mene, minä aion tutkia itseäni, mitä minä tein väärin, ettei liittomme onnistunut. Ja näin olen tehnytkin. Kuka on blogiani seurannut tietää kyllä, että en ole koskaan pahaa sanaa lasteni isästä sanonut, enkä sano. Kuten en sano kenestäkään muustakaan. Sillä se ei ole osa minua. Mutta olenpa saanut siitä kiitosta jopa ex-anoppia myöten. Joka muuten on ihan huipputyyppi. Niin meidän pitäisi kaikkien tehdä. Etsiä heikkouksia tai luulemiamme vahvuuksia, jotka ovatkin itse asiassa meidän heikkouksia, itsestämme. Emme kehity ja kasva, mikäli etsimme syyllistä aina vain itsemme ulkopuolelta. Vaikka niin karulta se kuulostaakin niin syyllinen on aina itsessämme. Kun sen oivaltaa, on jo melko vahvoilla omassa elämässään!
No, mutta mennään vähän kevyempään aiheeseen. Olen selkeästi muutoksen kourissa. Murrosvaiheessa. Haluan keventää omaa olemistani. Palata takaisin maanpinnalle. Maa kutsuu nyt. Joten odotettavissa on huumorintajuisempaa tekstiä tähän muutoksen uuteen vuoteen. Palaten siis tuohon oman blogimerkintäni aloittavaan lainattuun blogimerkintään, jonka lainasin tämän kirjoitukseni pohjaksi. Älä palaa edes tarkistamaan. Sitä ei enää ole olemassa tässä blogimerkinnässä.
Kunnes huomaan, että ensimmäinen sivu aanelkkua täyttyy juuri ja vasta pääsin alkuun. En tiedä, onko se jokin kaava, että kirjoitukseni pitäisi mahtua tiettyyn tilaan. Niin, mikäli et jaksa enää lukea, niin voithan aina lopettaa sen kesken. Minun ongelmani onkin ollut, että kirjoitan aina niin pitkästi. En enää ehkä siksi, että pyrkisin avaamaan asian jokaista pilkkua myöten vaan siksi, että minulla vain on niin paljon sanottavaa. Nyt olenkin alkanut harjoittelemaan pienen tarinan kerrontaa, jossa kokonainen tarina täytyisi kertoa noin sadalla sanalla. Ja sitten sen pitäisi vielä soidakin. Se vasta mielenkiintoista onkin.
Tämä on tyypillistä tarinankululle. Aloitin ihan eri aiheesta kuin alun perin oli tarkoitus ja huomaankin käsitelleeni jotakin ihan muuta. Ehkä tuo alitajuntani pukkasi tarinaa pintaan vaikka mieleni käsitteli vähän kevyempää aihetta. Onko se sitten minussa. Syvällinen tarina enkä pääse siitä irti ollenkaan. Vai olenko vain murrosvaiheessa ja yritän antaa tilaa keveille ajatuksille ja nyt sieluni ääni taistelee sitä vastaan. Tiedä häntä. Ainaista muutosta tämä kuitenkin on. En tiedä olenko luonteeltani edes lepääjä. Lepään, kun siltä tuntuu, mutta elämänpyörää se ei pysäytä milloinkaan.
Hassu tunne sinänsä, sillä jotenkin tuntuu kuin tämä elämänpyörän halkaisija kasvaisi kasvamistaan. Pyörisi vakaammin, mutta suurempaa ympyrää. Näkisin kauemmaksi. Tuntisin syvemmin. Ymmärtäisin laveammin. Välillä voin kiivetä huipulle ja välillä voin tonkia pohjamutia, mutta aina voin palata takaisin olemaan elämänpyöräni akseli. Minä olen elämänpyöräni akseli. Pidän elämäni koossa. Vakaana. Tasapainossa. Pyöränpinnat ovat kuten polkuja, joita pitkin voin toteuttaa kulloisiakin mielihalujani kurkistaa korkeuksiin tai sukeltaa syvyyksiin. Voin kurkottaa korkeammelle. Astua mukavuusalueeni ulkopuolelle, jotta pyörästäni tulee suurempi. Suurempi nähdäkseni kauemmas. Tunteakseni vieläkin syvemmin. Kokeakseni laajemmin. Ylettääkseni korkeammalle suurempiakin unelmia kohden. Akselin toimiessa ikäänkuin kotipesänäni ja ainahan minä palaan takaisin kotipesääni ja turvasatamaani. Sitä on seikkailu. Sitä on elämä. Mitä muuta minä tarvitsisin!
Palataanpa tuohon alkuperäiseen aiheeseen sitten joskus myöhemmin kun aika on. Sillä välin elämä on ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti