Kun synnyin, synnyin perheeseen, jossa oli äiti, isä ja kolmevuotias poikalapsi. Vanhempani olivat lähteneet Ruotsiin työn perässä kuten niin monet muutkin suomalaiset siihen aikaan. Oma elämäni sai alkunsa hiukan epätavallisissa olosuhteissa. Sain elämälleni jo toisen mahdollisuuden ennen kuin olin saanut sitä ensimmäistäkään. Synnyin kuolleena tai kuten siihen aikaan asia ilmaistiin, synnyin valekuolleena. Valheellisuus aloitti elämäni, mutta onnekseni tuo toinen aloitus olikin sitten mahdollisuus, jonka sivutuotteena sain elämääni luottamuksen. Meille annetaan aina toinen mahdollisuus. Kunhan luotamme. Haluan uskoa niin.
Kasvoin yrittäjäperheessä. Etenkin isäni oli sellainen bisnesmies, jolla oli aina uusi rauta tulessa. Yrittäjä sanansa varsinaisessa merkityksessä. Koko elämänsä hän on yrittänyt, milloinkaan lyömättä itseään läpi millään alalla. Kuten voisimme asiaa rahassa mitata. Isä on kuitenkin aina uskonut ja luottanut. Pärjännyt ja tehnyt elämässään juurikin sitä, mitä on sydämessään halunnut. Olen ollut sitä mieltä, että hän on ihan liian kiltti uskossaan muita ihmisiä kohtaan. Uskon, että kysyessäni isältäni hän kertoisi eläneensä juuri kuten on halunnut. Hänessä on mieletön määrä luovuutta, joka ei ole koskaan päässyt kukoistamaan siinä muodossa kuin olisi voinut, mutta luovuus on vuotanut hänestä ulos yrittämisen ja kekseliäisyyden kautta.
Näen itsessäni hyvin paljon samoja piirteitä isäni kanssa. Ja ainahan se on niin ollut. Olen enemmän samaistunut olemisessani ja tekemisissäni isääni. Samoin olen aina voinut tukeutua häneen. Hän on hyvin avulias ja pyyteetön. Kuten on äitinikin. Joskus toimenpiteet vievät kauemmin aikaa ja joskus ne viedään yhteisellä kiukuttelulla läpi kuten jokavuotuinen renkaidenvaihto syksyisin ja keväisin. Naismallin olen luonnollisesti saanut äidiltäni.
Meidän elämässä on tietyt roolimallit. Roolimallin syntyyn ovat vaikuttanut kovasti roolimalliemme oma roolimalli. Minun molempien vanhempien historia menee sellaisiin roolimalleihin, joissa ei ole oikeasti ollut edes olemassa roolimalleja. Tiedän, että itseni luonteelle on ominaista odottaa saavansa ihailua isältään. No enpä ole sitä kovinkaan paljon saanut. En kummaltakaan vanhemmaltani. Tiedän, että vanhempani varmasti minua ihailevat tyttärenään, mutta he eivät tuo sitä koskaan julki.
Yläasteella oirehdin huonoa oloa ja koin jonkinasteista masennusta. Riitelimme veljeni kanssa melko lailla. Riidat olivat lähinnä sellaisia, että hän ärsytti minua niin pitkään ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin puolustaa henkareita heittelemällä. Joskus jopa otin pikku puukon veitsitelineestä, jotta hän jättäisi minut rauhaan. Vihasin kaikkea riitaa enkä ole vieläkään mikään eripuratyyppi. Se aiheuttaa minussa ahdistusta. Ysiluokalla olin kerran pitämässä aamunavausta ja valitsin aiheeksi suvaitsevaisuuden ja muiden ihmisten kunnioittamisen, niin veljeni dumasi aiheeni täysin, koska en itse ollut mallikansalainen, joten en voinut puhua sellaisesta aiheesta julkisestikaan. Aamunavaus jäi pitämättä.
Nuorena tyttönä halusin lähteä kokkikouluun sillä kotitalousnumeroni oli aina ollut täysi kymppi ja rakastin tehdä kaikkea ruokaan liittyvää ja leipoa tietty. Äitini kielsi sen jyrkästi. Tai ei nyt varsin poikkiteloin tielleni asettunut, mutta kertoi kuinka raskasta työtä se on vuorotöineen ja kuumine keittiöineen. Minä uskoin ja valitsin turvallisen kauppaopiston. Minusta tuli kauppaopiston nainen. Valmistuin kiitettävin arvosanoin, mutta joka vuosi olin lopettamassa koulua kesken, sillä halusin töihin. Kisälliksi oppimaan mestareilta. Pidin itseäni enemmän käytännön ihmisenä. Luovuuteni pyrki minusta ulos, mutta en antanut sille mahdollisuutta, sillä käyttäytymismalliini kuului miellyttä muita. Ei itseäni. Aika pian pääsin unelma-ammattiini sisäänostajaksi isoon keskusliikkeeseen. Materialistisen maailman pyhättöön. Esteetikko minussa sai sielulleen ravintoa kauniiden esineiden muodossa.
Muistan kuinka en koskaan ollut tyytyväinen enkä onnellinen missään missä olin. Lähdin teini-ikäisenä vaihto-oppilaaksi ja koko vuoden ajattelin, että loppuisi jo tämä vuosi, jotta pääsisin kotiin. Tai aloitettuani työt kauppaopiston jälkeen muistan kuinka bussimatkoilla haaveilin vain muuttavani ulkomaille ja kaikki olisi hyvin. Ainoa tavoite elämässäni oli saada lapsia ja tulla äidiksi. Äitinä olinkin hyvin onnellinen. Kunnes oma äitini sairastui psykoosiin ja siihen perään oma mummini kuoli. Samoin nukkui pappa pois. Kaikki tapahtui puoleen vuoteen odottaessani keskilastani. Kuten häntä nimitän. Tuolloin äitini tuli ikäänkuin osaksi perhettämme, sillä hän asui luonamme ja toipui sairaudestaan ja vanhempiensa kuolemasta siinä samalla. Ja sille tielle hän jäikin. Hän jäi hoitamaan vanhempia lapsiamme meidän kotiimme ja hoitamaan taloutta, jota minun piti aluksi hoitaa. Jossain vaiheessa äitini oli tarpeeksi vahva muuttaakseen jälleen omilleen. Kunnes hän sairastui toisen kerran. Ja jälleen minä huolehdin äidistäni pyrkien samalla täyttämään oman läsnäoloni äitinä omille pienille lapsilleni.
Oma elämäni kulki aina kuin jossakin unessa. Näin jälkeenpäin ajateltuna. Nykyelämässäni tunnen usein itseni hyvin vapautuneeksi tässä hetkessä, että jopa säälin sitä entistä itseäni, sillä niin jumissa minä olin. Kuin ahdettu pulloon, joka kävi minulle pieneksi kasvaessani isommaksi. Olen pohtinut kuinka epäjärjestys vaivasi minua suunnattomasti ja häpesin kotimme epäjärjestystä. Aina kun vieraita tuli piti olla kaikki tiptop. Ja siltikin minusta tuntui, että meillä oli aina jotenkin vajavaista. Niin, vasta tänään tai oikeastaan eilen tämä dilemma minussa aukeni. Kiitos siitä eräälle kanssaihmiselleni, jonka kanssa yhdessä asian avasimme. Ihmettelin, että nykyäänkin omassa kodissani on samanmoista epäjärjestystä ja muita epätäydellisyyksiä, mutta eivät ne minua häiritse pätkän vertaa. Pyrin siis järjestyksellä peittämään omaa sisäistäni epäjärjestystä ja vajavuuttani.
Tänä päivänä ymmärrän myös erimielisyyksien tarkoituksen ihan eri tasolla kuin aikaisemmin. Minä en ole joskus uskaltanut olla omaa mieltä asioista, sillä olen aikaisemmin nöyrtynyt olemaan muiden jatke. Muiden ohjailtavissa. Minun ei sallittu koskaan olla eri mieltä asioista. Ja voin kertoa, että kerän auki keriminen tekee kipeää. Sellaisia asioita paljastuu omasta olemisesta, että ihmismieli ei voi edes ymmärtää. Mitä enemmän kerä kertyy auki sitä enemmän huomaan, että olen yksin. Olen niin yksin. Eikä kukaan maailmassani voi auttaa minua. Silloin ymmärrän, että omassa yksinäisyydessäni tarvitsenkin todellisuudessa toista, joka pystyisi tukemaan minua vaikka ei voikaan auttaa. Huomaan yht'äkkiä etten todellisuudessa ole puoliakaan siitä vahvuudesta jonka ulkopuoliset minussa näkevät. Vaan olen heikko. Olen hauras. Olen haavoittuvainen. Hyväksyen, että se kaikki kuuluu asiaan.
Vaikka tiedän, että kukaan ei voi minua särkeä. Ja särkemisyrityksen jälkeen palaan ennalleni aina vain nopeammin. Tiedän, että olen voittanut pelkoni monessa. Huomaan kuitenkin pelkääväni yhtä asiaa eniten maailmassani. Se, että kyynisyys ja katkeruus ottavat minusta vallan. Kuten ne pyrkivät heikolla hetkellä tekemään. Sellaisen vallan, että en uskalla luottaa enää kehenkään maailmassani. Niin paljon olen kohdannut epäluotettavia ihmisiä matkani varrella. Vai onko minulla vain ollut huono tuuri ja sellaisia on tuotu luokseni poikkeuksellisen paljon. Vai olenko minä vaan niin hyväuskoinen, että annan epäluotettaville ihmisille tilaa elämässäni. Onnekseni ne ovat tullessaan myös menneet. Tästä eteenpäin elämässäni ei ole tilaa epäluottamukselle. Tyhjiä lupauksia on turha antaa, sillä minä en enää lunasta niitä. Tästä eteenpäin omistan elämäni ainoastaan niille kaunosieluille ja ystäville, jotka ovat luottamukseni ansainneet ja pysyvät luottamukseni arvoisina. Vastalahjaksi he saavat minun sanani seisoa sanojeni takana. Varmuuden, että minäkään en anna tyhjiä lupauksia.
Metallica: Nothing else matters
