Koodinimi: RAKKAUS

Palasin tänään takaisin lähimenneisyyteeni – jälleen kerran. En varsinaisesti pidä päiväkirjaa, mutta muistan melko tarkalleen milloin olen ollut missäkin mielentilassa ja mitä olen kulloinkin ajatellut tai tuntenut. Tietyt tapahtumat, merkkipäivät ja vuodenajat ovat elämän virstanpylväitä, jotka auttavat meitä ankkuroimaan muistoja tai mielikuvia palaamaan takaisin – niin ikäviin kuin kauniisiinkin muistoihin – niin kauan kuin kasvumme kannalta se tuntuu olevan tärkeää.

Elävästi minä muistan lähes päivälleen – no ainakin kuukaudelleen – mitä elämälläni on ollut opetettavanaan minulle lähimenneisyyteni aikana. Alkaessani uuden elämän. Kääntäessäni puhtaan kirjoittamattoman sivun elämänkirjassani. Elämänkirjassa, jonka esipuhetta kirjoitetaan vielä. Elämänkirjassa, jonka teksti on syvällisempää kuin koskaan uskoin sen olevankaan. Elämänkirjassa, jonka sanat ja oppi eivät yksin riitä vaan ne pitää oppimisen jälkeen vielä tiukasti iskostaa syvään sielunkuvaansa. Vasta sen jälkeen voi kääntää puhtaan sivun elämänkirjaansa, josta alkaa ensimmäinen luku.

Vuosi sitten kirjoittamiani pätkiä lukiessani huomasin, että olin osannut kirjoittaa kauniita sanoja. Kauniit sanat ovat tainneet olla aina vahvuuteni. Kauniit sanat eivät kuitenkaan yksin riitä. Kuten ei kaunis ulkokuorikaan – ei milloinkaan. Se on jotain muuta. Kauniit sanat tai kaunis kuori on hyvin pinnallisia suureita ainutkertaisessa elämässämme. Kauneus on tiedostettua tietoisuutta, mielikuvia asioista. Paperille painettuja sanoja. Sananhelinää. Sanoja, jotka ovat kaikkien käytettävissä äärettömässä universumissamme. Todellinen kauneus on kuitenkin jossain muualla. Todellinen kauneus on tiedostamatonta tietoisuutta. Se on syvä sielunkuva, jonka voi nähdä päällepäin ainoastaan, mikäli on itsessään kehittynyt yksilö ja tunnistaa ennen kaikkea oman sielunkuvansa. Vain silloin voi tunnistaa sielunkuvan toisessa maallisessa olennossa.

Ymmärtäen, että sanat ovat vain työkaluja; koodeja, joilla pystytään murtamaan lukkoja auki. Joidenkin lukitusjärjestelmän koodi on hyvin yksinkertainen, joten muutama sana voi riittää, mutta toiset tarvitsevat enemmän sanoja ymmärtääkseen mikä merkitys sanoilla oikein on. Sen jälkeen kun koodi on murrettu, ei koodinmurtajalla ole paljoakaan virkaa kenenkään elämässä. Sen jälkeen alkaa oma työstämisvaihe, johon tarvitaan omaa tahtoa. Omaa oivallusta. Omaa rohkeutta. Omaa läsnäoloa.

Luen viestini kauniita sanoja edessäni. Seuraavassa otteessa sanat eivät enää olekaan niin kovin kauniita. Näen suuttumusta ja turhautumista. Tuo teksti nostattaa minussa ihan ahdistuksen pintaan. Parempi siis jättää nuo sanat menneisyyteen. Miten olen ikinä voinut olla niin tahditon ja itsekeskeinen. Luen viestiketjua eteenpäin. Olen näemmä tullut katumapäälle ja lähes anelen anteeksiantoa. Saan anteeksi.  Ihminen, kenen kanssa olen käynyt kirjeenvaihtoa on ihminen, joka on tarpeeksi viisas ja vahva kestääkseen kiukutteluni. Tiedän, että hän antaa anteeksi, sillä hän tietää, että puran siinä vain omaa pahaa oloani. Omia vanhoja kaavojani. Hän uskoo anteeksiantoon. Juuri kuten minäkin uskon. Hän uskoo kaiken tarkoitukseen. Juuri kuten minäkin uskon. Hänelle on siis helppo kiukutella, sillä olemme samassa veneessä. Ja samassa aallokossa. Hän tietää, että minä tiedän, että me molemmat tiedämme.

Nyt vuotta myöhemmin istun tyynesti aloillani. Katsoessani peilistä näen kypsyyttä kasvoillani. Viisautta sielussani. Rauhaa mielessäni.Turvallisuuden tunne valtaa minut kokonaisvaltaisesti ajatellessani kaikkia kanssamatkaajiani, jotka ovat pysyneet rinnallani matkan haasteellisuudesta huolimatta. Tietoisuudessani nuo ihmiset antavat minulle tänään valtavasti emotionaalista voimaa ja turvaa. 

Olen vastoin muiden odotuksia pitänyt monet ihmiset elämässäni, koska olen uskonut, että en pääse sinne minne olen matkalla ilman heitä. Tietoisuus heidän yhteyden läsnäolosta omassa sielussani on vahvistanut minua ihmisenä tullakseni tietoiseksi omasta kasvustani. Mahdollisuudestani kypsyä heidän kehdossaan. Tunnen tuon saavutetun kypsyyden nyt minun ja matkakumppanieni välillä. Tunnen tyytyväisyyttä ajatellessani heitä. Olen onnellinen ajatellessani heitä. Muutoin en oikein osaa sanoiksi pukea tunnettani, sillä ainoa miten osaan kuvailla sitä on kypsyydentunne. Omenoista, marjoista ja viljasta täytyy tuntua tällaiselta, kun ne ovat saapuneet kasvukautensa loppuun – jälkeen sateen, auringon, myrskyjen ja tautien – saattaneet kaikesta huolimatta itsensä perille.

Tai tätä kasvua voisi verrata vanhempien ja lasten väliseen rakkauteen. Usein lapsi kasvaessaan ei voi hyväksyä rajoja, joita vanhempi hänelle asettaa. Ei halua ymmärtää, että vanhemmat asettavat rajat, koska rakastavat ja välittävät tarpeeksi. Lapsi saattaa matkan varrella paiskoa ovia ja yrittää juosta karkuun rajoja ja rakkautta, mutta kun lapsi kasvaa ja kypsyy, hän ymmärtää syvemmän tarkoituksen kaikessa vanhemmiltaan oppimassaan. Hänen side vanhempiin vain vahvistuu ja ymmärrys tärkeiden ihmissuhteiden merkityksestä lujittuu.

Kyllä myös lapsi ymmärtää mikä on oikein ja väärin. Ei olekaan kyse siitä vaan on kyse paljon laajemmasta tarkoituksesta. Jokaisen pitää itse oivaltaa sanojen todellinen merkitys syvällä sielussaan. Yhdistää tiedostamaton ja tiedostettu tietoisuus. Tulla yhdeksi monella eri tasolla ja siitä kypsymisessä on kyse. Ei siis ole tyhmyyttä tai tottelemattomuutta, kun nuori tai vähän vanhempikin kapinoi. Se kuuluu asiaan ja viisas ihminen ymmärtää, että tulee vielä aika, kun vilja on kypsää. Silloin sadosta saa kaikki asianosaiset nauttia täysin rinnoin. 

Silloin kukin tykönään tietää, että rakkaus voittaa kaiken. Silloin vasta ymmärtää, että kärsivällisyys on viisautta ja viisaus on kärsivällisyyttä. Silloin ymmärtää, että se, joka sinua eniten rakastaa, se sinua eniten kurittaa. Mutta se vaatii kanttia. Se vaatii nöyryyttä. Se vaatii lujuutta. Se vaatii suunnatonta itsekuria. Joskus se vaatii jopa sydämettömältä tuntuvaa julmuutta. Mutta ennen kaikkea se vaatii suunnatonta sydämenrakkautta ja silloin siihen kykenee kyllä.