Diagnoosi Läheisriippuvainen

On kaunis ja aurinkoinen marraskuinen päivä. Auringonsäteet häikäisevät ystävällistä naista edessäni, joka siirtää nojatuoliaan hiukan. Kuulen hänen sanovan uudenvanhan sanan sanastooni,  jonka olen useita kertoja sivuuttanut jo aiemmin, mutta nyt vasta ymmärrän sen merkityksen. Läheisriippuvainen. Takerrun tuohon sanaan ja änkytän jotain epämääräistä, että kuinka kauan se kestää, sillä itse olen määritellyt, että olisin enää riippuvainen ainoastaan aamukahvistani. Päämääräni elämässäni viimeiset vuodet ovat olleet kasvaa täysin riippumattomaksi naiseksi, joka ei roiku tai riipu missään. Ei sitten niin yhtään missään.

Kävelen kirjastoa kohti etsimään kirjallisuutta asian tiimoilta ja kyyneleet nousevat väkisinkin silmiini. Jälleen kerran joku on määritellyt minut johonkin kategoriaan. Kuten koko elämäni. Onko tämä koko neljä vuotta hukkaan heitetty, kun vasta nyt saan diagnoosin tai siis suostun kuulemaan sen. Olenhan koko ikäni ollut täydellisen ulkoaohjattu yksilö, joka loisen lailla on tarrautunut toisen tunteisiin. Ollut kuin rakkaudenkerjäläinen antaen itsestään aivan kaiken sisuskaluja myöden anellen rakkautta polvillaan koskaan todella sitä pyyteettömästi saamatta. Blogitekstini viimeisen kolmen vuoden ajalta vilisevät silmissäni ja mielessäni. Häpeänpuna valtaa kasvoni, kun oivallan, että olen nyt virallisesti diagnosoitu läheisriippuvainen. Loppuelämäksi leimattu. Minä. Siis minä, jonka elämän suurin merkitys on ollut vain ja ainoastaan rakastaa.

Oireet rakkaudettomuudesta alkoivat paisumaan päässäni ja kuohumaan sisimmässäni. Tuntui, että yritin saada edes pienen rakkaudenhippusen osakseni rakastamalla aina vain enemmän. Tuntui, että piti lausua kauniimpia sanoja ja tehdä uhrautuvaisempia tekoja tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Kenenkään koskaan todella kuulematta minua. Näkemättä minua. Tunnustamatta minua. Kunnes uuvuin ja ahdistuin niin, että minun oli pakko päästä vapauteen ja saada ilmaa ympärilleni. Avata ikkuna saadakseni happea, sillä tätä menoa pian näivettyisin ja kuolisin pois.  

Aloin oirehtimaan itsenäisyyteni puolesta ja lukittauduin kiukkupuuskien myötä saunaan, koska pelkäsin tuntea tai saatikka näyttää omia tunteitani. En tiennyt tunteista tuon taivaallista, sillä ne oli elämäni ajan kielletty ja tukahdutettu. Ensin suuttumalla, jos en ollut kiltti tyttö ja ajatellut kuten toinen ajatteli. Sitten tukahduttamalla viimeisetkin tunteen rippeet vahvemman vallan uhalla. Alistuin tuntemaan ainoastaan muiden tunteita, sillä mitä väliä omillani olisikaan kunhan vain ei riideltäisi. Ja minusta tykättäisiin. 

Riitely laukaisi suurimman ahdistuksen sisälläni, koska otin kaiken syyllisyyden tilanteesta ainoastaan ja vain itseeni. Muiden riidellessä olin kuin hento jäinen haavanlehti veitsenterällä pyrkien tasapainottamaan tilannetta taukoamatta. Aloin pelkäämään kaikkea ympärilläni pyrkien koko ajan täydellisyyteen ettei vaan kukaan saisi koskaan aihetta olla minulle vihainen. Aistini olivat täydellisen auki joka suuntaan, jotta pystyisin käyttäytymään taukoamatta tavalla joka tilanteessa, jossa kaikki pysyisivät tyytyväisinä. Olin kuin muuntaja, joka pyrki ottamaan kaikki iskut itseensä ja johtamaan ne taivaan tuuliin oman minäni kautta. 

Pian minun oli myönnettävä, että lähelläni ei ollut ihmisiä, jotka koskaan kykenisivät auttamaan minua tai elämään lähelläni tervehdyttyäni. Jouduin myöntämään, että läpi elämäni jatkunut henkinen yksinäisyys ja ulkopäin ohjattu minäkuva oli niin vioittunut, että ainoa vaihtoehto oli jatkaa matkaansa myös fyysisessä yksinäisyydessään kunnes olin tervehtynyt elämäni mittaisesta sairaudesta, jossa olin hukannut oman identiteettini. Vai olinko sitä koskaan edes löytänyt.  Heikko en voinut koskaan olla, sillä siitä oltiin vihaisia, joten en uskaltanut. Koko paletti olisi kaatunut siihen. Kunnes voimani ehtyivät niin ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kohdata koko totuus. Nyt saan olla heikko ja kukaan ei vaadi mitään, sillä en anna kenenkään enää vaatia minulta mitään. Nyt teen kaiken pyyteettömästi sydämestäni ja ainoastaan vuorovaikutuksesta toisiin ihmisiin.

Läheisriippuvainen ei siis tarkoita kuten aluksi luulin sitä, että tarvitsee koko ajan jonkun vierelleen, johon voisi ripustautua vaan se tarkoittaa sitä, että on sairastunut kiltteyteen tai vahvuuteen, joka elää toisten tunteita eikä anna omilleen mitään arvoa. Ei osaa tuntea etenkään negatiivisia tunteita, katkeruutta, vihaa, surua itsessään. Tuntee niitä kyllä, mutta kokee ne ahdistavina tai oikeutettuina aiheuttamaan itselleen kärsimystä. Patoaa niitä eikä uskalla terveesti käsitellä tunteitaan itsessään tai ulos. Ei uskalla puolustaa itseään, omaa olemistaan tai omia tunteitaan. Kieltää ne. Asettaa toisen tunteet aina omiensa edelle. Luulee, että toisen tunteet on yhtä kuin omat tunteet, koska on kasvanut lapsuudestaan tuntemaan niin. On oppinut syyllistämään itsensä lapsesta saakka toisen tunteista. 

Hyvänä esimerkkinä tästä on tilanne, jossa kaksi minun läheistä ihmistä riiteli aikoinaan, jossa itselläni ei ollut mitään tekemistä. Toinen aina suuttui ja lähti ovet paukkuen eikä hänestä koskaan kuulunut mitään ennen kuin minä aina koin olevani velvollinen menemään ja pyytämään anteeksi. Kuvittelin siis olevani yhtä toisen ihmisen tekojen kanssa, joten kannoin vastuun hänenkin teoistaan pyytämällä niitä anteeksi.

Tänään tuo on onnekseni täysin absurdi ajatusmaailma myös itselleni. Vaikka vieläkin opettelen tuntemaan ainoastaan itsessäni. Tiedän. Se kaikki on ollut niin syvään juurtunut lapsuudestani peräisin oleva käyttäytymismalli minussa, että en tiennyt mistään muusta. Tiesin kuitenkin sen lähtiessäni etsimään itseäni, että ainoa mitä minun tulee tästä eteenpäin tarkastella on minä itse, minun persoonallisuuteni ja identiteettini. Lähdin siis lähes nelikymppisenä erillistymään, itsenäistymään ja opettelemaan sosiaalisia aitoja taitoja, joissa voisin jälleen luottaa vuorovaikutukseen ja kanssakäymiseen erilaisten ihmisten kanssa pettymättä kerta toisensa jälkeen.

Opettelemaan elämisentaitoa kokonaan uudelleen ja aivan päinvastaisesta näkökulmasta. Itsestäni käsin. Kilttinä ihmisenä se on ollut erityisen haastavaa, mutta mielummin kiltti ja suvaitsevainen, joka etsii aitoa ja pyyteetöntä totuutta saadakseen samanlaista rakkautta osakseen kuin itse tarjoaa. Arvostusta ja todellista kunnioitusta ilman ehtoja. Kuin itsekäs ja rakkaudeton, joka ehdollistaa rakkauden eikä edes ymmärrä oman elämänsä kipupisteitä saatikka koskaan kykenisi niitä käsittelemään ja niistä eheytymään. Sellaisten elämää minä en enää onnekseni kanna. Sen olen oppinut, että rakkaus on kuin peili ja sen pitää heijastaa samaa kauneutta takaisin kuin itsestäsi rakkauteen annat. Muutoin se ei täytä rakkauden kriteereitä ja määreitä mitä aito ja todellinen rakkaus on. 

Olen viime aikoina kokenut surua ilman ahdistusta. Surua itsessäni. Omista tunteistani. Vihaa ja vähän katkeruuttakin. Vihaa hyvällä omalla tunnolla niitä kohtaan, jotka loukkaavat olemistani eivätkä arvosta minuuttani tai minun tunteitani. Niitä jotka omalla käytöksellään pilkkaavat rakkauttani ja hyvyyttäni, jota pyyteettömästi maailmaan annan.  Niitä, jotka toistuvasti satuttavat olemistani. Koskaan oppimatta kuinka oleminen maailmassa on vuorovaikutteista. Katkeruutta niihin olosuhteisiin ja ympäristöön, johon koko aikaisempi elämäni rakentui. En ihmisiin, koska hekin ovat vain olosuhteidensa uhreja ja vankina omassa elämässään. Itse olen onnekas ja selviytyjä, sillä olen ymmärtänyt paeta siitä elämänvankilasta, johon vielä niin moni on omaehtoisesti tahtonut jäädä.

Minä en enää ole vanki. Olen vapaa. Tahtoni, unelmani ja itsekunnioitukseni vie minut niihin svääreihin, joissa olen lopullisen elämäni ansainnut olla ja elää. Enää en anna tilaa itsekkyydelle rakkauden kustannuksella. Tahdon rakkautta osakseni, jonka olen ansainnut. Muunlainen rakkaus ei minulle kelpaa, sillä muunlaista rakkautta ei ole edes maailmassani olemassa. Minä olen ansainnut rakkautta, joka on juuri ja ainoastaan minua varten. Henkilökohtaista. Intiimiä. 

Itsekkyys on usein ihmiselle annettu tila, jota käytetään väärin hyväkseen toisen tunteiden kustannuksella. Mutta ainoastaan, jos siihen antaa mahdollisuuden. Rakkaudessa ei kannata pitää yllä ikuista odotustilaa, sillä se odottaa vaikka maailman tappiin saakka jos siihen annetaan tilaisuus. Rakkaus ei koskaan valmistu, se on tässä ja nyt. Rakkaus tulee luoksesi vapaana. Ota kiinni, sillä se jatkaa koko ajan eteenpäin. Etsien ja viimein löytäen. Mutta sinun täytyy olla herkeämättä valmiina tuntemaan rakkaus sydämessäsi. 

Olen jälleen kohonnut uusiin svääreihin ymmärryksessäni. Nyt en enää ymmärrä vain sinua ja sinun tahtoasi. Nyt olen oppinut ymmärtämään ennen kaikkea itseäni ja omaa tahtoani. Sitä kuinka arvokas minä olen ja kuinka paljon rakkautta olen osakseni ansainnut. Ilman ehtoja. Tästä lähtien komento on toisenlainen. Tanhutossujen tanssiaskeleet tasajakoisen polkkamaiset. Kunhan sä vain tajuat tahtoa niin. Vanha sanonta jos tahtoo saada pitää myös itse olla valmis antamaan on kiveen kirjoitettu viisaus, joka jokaisen tulisi muistaa tykönään.Tässä ja nyt.

Mikään ei ole kuten ennen

Vanha kulunut sanonta 'ennen vanhaan kaikki oli toisin' Klisee, jonka nykyisiin elonmerkkeihin en tahdo ottaa edes kantaa. Se on mennyttä elämää jäädä elämään menneessä. Elääkseen hyvää ja omannäköistä elämää tarvitsee katsoa eteen. Etsiä tulevaisuutta unohtamatta elää tässä ainutlaatuisessa hetkessä. Pidettävä itsensä auki elämälle. 

Elämänvirta kulkee. Kuljettaa. Kaikki muuttuu. Kehittyy. Jalostuu. Aika kuultaa muistot, jotka menneeseen taakse jää. Aika tuo eteemme uudet haasteet, jotka kovaan kouluttaa. Menneisyyden arvet rakoilevat, mutta vain parantuakseen. On jätettävä jotain taakse, jotta tulevaisuus mahtuu elämään, kun ovet auki pamahtaa. On turha yrittää palata johonkin toimimattomaan. Sillä vaikka itse muuttuu uutta opittuaan, ei toimimaton muutu, jos ei kaikki kasvaa saa. Kadota itsensä taa.

Olen tehnyt vahvaa eroprosessia kaikkeen menneeseen. Tämä on ollut pitkä taival kulkea. Kohdata oma menneisyytensä. Myöntää oma vajavuutensa. Olosuhteiden todellinen alkeellisuus. Löytää todellinen vahvuutensa. Tehdä sydämestään vahva ja kestävä, samalla pyrkien säilyttämään se pehmeänä ja lämpimänä. Ylilyönnit on välttämättömiä. Virheet on väistämättömiä. Tärkeintä on kulkea eteenpäin pelkäämättä mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Kohdata haasteet haasteina. Selvitä kunnialla vastoinkäymisistään. Olla antamatta toisten polkea sinua jalkoihinsa. Oman elämättömän elämänsä jatkeeksi. Katkeruuden kukkaseksi. Löytää itsemääräämisoikeus omaan elämäänsä. Pelkäämättä mitä muut siitä ajattelevat.

Tärkeintä taitaa olla ymmärtää itseään. Ymmärtää käyttäytymismalliaan. Menneisyyttään. Miksi toistuvasti kohtaa samat ongelmat edessään. Kuunnella sisäistä tunnemaailmaansa. Kyseenalaistaa sitä. Vahvistaa sitä. Niin positiivisissa kuin negatiivisissakin tunteissaan. Oppia ottamaan iskut vastaan. Vahvistuen olla haavoittumatta niistä yhä uudestaan ja uudestaan. Pyrkiä kantamaan vastuu ainoastaan omista tunteistaan, sillä jokainen tunne muodostuu ihmisen itsen sisällä. Kukaan muu ei ole vastuullinen sinun tunteistasi. Etkä sinä ole vastuullinen kenenkään muun tunteista. 

Sinun pitää tulla nöyräksi ymmärtääksesi omat haavasi ja parantuaksesi niistä. Tajuta, että haavat on meissä jokaisessa. Yhtään täydellista kasvatusohjelmaa ei ole olemassakaan, josta kasvaa vain täydellisiä ihmisiä. Vaikka meistä osa on ohjelmoitu luulemaan niin. Olen yhtä huolissani omasta kasvatusmallistani, jonka lapsilleni siirrän vaikka kokenut äiti olenkin, sillä tiedän etten voi olla täydellinen kasvattaja, koska en ole lähellekään täydellinen ihminen. Olen joutunut oman kipuni keskellä laiminlyömään äitiyttäni omia lapsiani kohtaan. Mutta tärkeintä on, että olen alkanut tarkastelemaan omia haavojani. Vain siten sukuni tulevat sukupolvet tulevat hyötytmään siitä. Uusi löydetty naismalli tulee vaikuttamaan vasta kuuden sukupolven päästä. Niin pitkä on kehitysprosessi parannettaessa tässä elämässä sukunsa syviä haavoja.

Sama tapahtuma aiheuttaa erilaisia tunteita eri lähtökohdista tulleissa ihmisissä. Sama tapahtuma  saattaa samanaikaisesti herättää eri ihmisissä erilaisia tunteita kuten vihaa, kipua, ahdistusta, rakkautta, myötätuntoa, riippuvuutta, epätoivoa ja niin edelleen. Silloin tapahtuman aiheuttaja ei ole syyllinen tunteisiin vaan tunteiden kantaja itse. Riippuu täysin ihmisen menneisyyden kaavasta miten kuhunkin tilanteeseen suhtautuu ja sen perusteella täytyy kyetä tekemään omat päätöksensä miten tilanteesta selviää. Tai miten etenee. Joskus pysähtyminen on parasta mitä voi tehdä vaikka se vaikeaa onkin. 

Vaihtoehtoina on siis jäädä tai paeta. Jäämällä ja pysähtymällä sinun tulee kohdata omat kipupisteesi, jos ja kun sellaisia on. Toinen jäämisen ilmenemismuoto on juosta takki auki tuleen siis seuraavaan suhteeseen ymmärtämättä, että menneisyys seuraa mukana mikäli siitä ei osaa ensin laskea irti. Se on ehkä enemmänkin riippuvuutta toisessa olemisesta. Niin pakeneminen kuin myös syöksyminen holtittomasti yhtä lailla on menneisyyden pakoilua. Kohtaamattomia tunteita, jotka on jäänyt elämättä. Tunteiden kohtaamattomuus johtaa ainoastaan siihen, että ne patoutuvat ja kasautuvat eivätkä milloinkaan päästä irti kantajastaan. Täten ihminen tulee ikuisesti purkamaan oman pahanolonsa maailmaan toisten kannettavaksi. 

Olen ensin tahtomattanikin joutunut ottamaan vahvoja irtiottoja menneisyyteen. Kun se koskettaa lähisuhteita, jotka ovat aina olleet tärkeitä elämässäni, on se ollut hyvin raskasta ja surullistakin. Sanotaan, että kaikki asiat voidaan selvittää. Kyllä. Mutta kaiken selvittämiseen tarvitaan aina kaikkien osapuolten ymmärrystä ja tahtotilaa muuttaa toimimattomia tai toisen olemista loukkaavia asioita. Mikäli molemminpuolista ymmärrystä ja kunnioitusta ei löydy, on tarpeen tehdä välimatkaa, sillä vanhat käyttäytymismallit eivät muutu itsestään. Niiden eteen on tehtävä työtä. Työtä. Ja vielä enemmän työtä. 

Itselläni on vahva usko. Usko, että ihmisen tahto elää sopuisassa ja toista kunnioittavassa symbioosissa toisen kanssa olisi sisäänrakennettua. Tahto muuttaa asioita, jotka eivät palvele molempien tarkoitusta. Ja missä tahansa suhteessa tahto muuttaa tilaa pysyvästi paremmaksi tarvitsee se ympärilleen puhetta. Puhetta. Ja vieläkin enemmän puhetta. Vanha klisee 'kasvettiin erilleen' on totisinta totta mitä vanheneviin parisuhteisiin tulee. Toisen tarve henkistymiselle ja elämän perusarvojen äärelle palaamiselle voi olla hyvinkin tarpeellinen. Ulkopuolisten on sitä hyvin vaikea koskaan edes ymmärtää. Henkisen minän kasvuntarve kun on ihan eri luokkaa eri ihmisillä. Henkisyys ja psyyke on ihmisessä näkymätön osa eikä sen kehityksen tarvetta tulisi milloinkaan aliarvioida.

Joskus alkuaikoina jo pohdin, että oma muutoksen tieni ei tule miellyttämään todellakaan kaikkia läheisiäni. Ja silloin luulin, että kyllä he ymmärtävät, kun huomaavat, että perusminäni on aivan sama kuin ennenkin. Mutta niin ei valitettavasti olekaan. Kaikki vanha jatkaa kulkuaan omalla tiellään. Heidän ymmärryskykynsä ei ylläkään muutoksentarpeeni ja henkisen minäni kehityksen kaareen saakka. Se kaikki muutos kun on näkymätöntä. Itseni pahanolon ja ahdistuksen suodatuksen jälkeistä elämää, jossa en suostukaan enää nielemään kaikkea kuten ennen, on selvää, että minusta tehdään syntipukki, koska en käyttäydykään enää vanhan totutun kaavan mukaan vaan ilmennän omia mielipiteitäni ja omaa arvomaailmaani. Tavat, jotka ovat toimineet ennen ovatkin romuttuneet, koska ne eivät toimikaan enää minun osaltani pyrkiessäni muodostamaan minun omaa ja ainutlaatuista minäkuvaa sukuni tauluun. 

Ihmisen hyvän elämän kannalta muutos on ehdoton. Paluuta vanhaan ei ole mikäli ihminen tahtoo löytää hyvän elämän. Elämän, joka on ihmisen itsensä näköinen. Itse yritin palata johonkin vanhaan, mutta pian huomasin, että se vei suunnattomasti energiaani. Aivan kuten se oli koko elämäni vienyt, jonka seurauksena uuvutin itseni. Lähes tukahdutin elämäni. Tajusin, että paluuta vanhaan ei ole. Siihen, mikä sinut on ajanut tilanteeseen, jossa ihminen voi niin pahoin, että lähes nääntyi. Se tosiasia tekee meistä surullisia ymmärtämään, että mikään ei koskaan tule enää olemaan kuten ennen. Ei mikään. 

Mutta uuden alun kannalta surutyö on vain tehtävä ja tulee vielä päivä, että se muuttuu voitonkyyneleiksi. Tie on pitkä ja yllätyksellinen. Koskaan ei voi tietää mitä seuraavan kulman takana odottaa. Ja se tekee surustakin siedettävää. On uskallettava päästää vanhasta ja toimimattomasta irti. Vapauttaa ahdinkoa tuottavat suhteet elämässään. Erottaa jyvät ja akanat toisistaan. Kuunnella sydämensä ääntä päästäkseen sinne minne oma elämänpolku vie.

Päästäessäni irti menneestä. On kaikki mennyt. Mikään ei enää palaa. Luokseni lennä. Siis vanha, kulunut ja entinen. Minun pitää vain surra suruni, säilöä kauniit muistot ja kuultaa ne mieleeni unohtaen kauna ja mielipaha. Elää elämääni hyvälle, jolle sen olen päättänyt pyhittää. Antaa menneiden olla ja jäädä elämään 'ennenvanhaan' elämää. Minun elämäni on tässä ja nyt. Päiväni täyttykööt ilosta, hymystä ja rakkaudesta. Minulle merkityksellisestä työstä ja elämästä.