Hyvän Elämän Pauloissa

On toukokuinen hiukan tuulinen päivä. Aurinko työntää satunnaisia säteitään läpi pilvien. Pellot on kynnetty ja kylvetty. Oraat työntyvät pelloista toiverikkaana tulevan kesän otollisista säistä kasvaakseen täydelliseen kypsyyteen tuottaen hyvää satoa tuottajilleen ja päätyen nälkäisten pöytiin. Koko kasvukausi on puhjennut räjähdystäisesti uuteen kevääseen ja vehreyteen. Maa on niin kauneimmillaan uudessa vaalenvihreässä peitteessään.

Me täällä Pohjolassa joudumme elämään melko hektistä nopean kasvun elämää luonnon tarjoaman syklin mukaisesti. Usein mietin kuinka koville me täällä joudumme, kun vaihdamme vuodenaikoja, vaatetusta, työkaluja, kalusteita ja lämpötilaeroja niin tiuhaan tahtia ettei iän myötä meinaa enää perässä pysyä. Olemme tottuneet hektiseen luonnonrytmiin. Mutta se vaatii meiltä veronsa. Jossain vaiheessa tulee aika, että voimat alkavat ehtyä. Ei jaksa enää. Jostain on tingittävä. 

Ikäänkuin kaikki liikenevä energia olisi jo käytetty eikä lisäenergian ammennus enää olekaan itsestäänselvyys. Huomaamme, että kaikki mihin energiamme riittää onkin tehdä työtä, josta saamme eräänlaista turvaa elämällemme: materiaa siis ja toiseksi asettamaan uusia tavoitteita tulevaisuuteen. Se on se hamsterin juoksupyörä, jossa juostaan eikä valmiimmaksi tulla. Elämme aivan liikaa 'sitten kun' elämää. Unohdamme, että elämä on tässä ja nyt.

Itse olin entisessä elämässäni rauta kuumana joka suuntaan. En tiennyt mitä tarkoittaa lepääminen. Se uurastus ei kylläkään lähtenyt itseohjatusti. Tai lähti, mutta mikään ei milloinkaan riittänyt. Tein oman osuuteni ja lisäksi samanaikaisesti olin vetojuhtana kokonaiselle laumalle. Ensimmäisen kerran havahduin kun jouduin sairauslomalle silloisesta työstäsi uupumuksen vuoksi. Palasin töihin, mutta mikään ei muuttunut lupauksista huolimatta. Lähdin talosta puolen vuoden jälkeen ja kymmenen vuoden työuurastukseni palkittiin palkkaamalla kaksi työntekijää tilalleni. Ei, en tuntenut itseäni niin tärkeäksi, että se olisi noussut hattuuni. Ennemminkin olin hyvin surullinen, sillä pidin työstäni, jonka jouduin taakseni jättämään. 

Toimin myös entisessä elämässäni vedenjakajana. En siis puhu nyt juomavedestä vaan aallokosta, jossa seisoin myrskyä uhmaten jalat hiekkaan upottautuen kuin rautapatsas ja pitelin kiinni tyrskynpäistä, jotta ei ne rantapengertämme murtaisi. Yritin samalla kannatella pilviä taivaalla, jottei ne sadetta mukanaan toisi. Jos kuitenkin niin kävi, että jotain vahinkoa aiheutui loputtomista yrityksistäni huolimatta, menin minä ja korjasin kaiken. Se  oli kuin loputon suo. Rakensin, kannattelin ja korjasin, mutta koskaan en valmiiksi rakennelmaani saanut.

Tänään ymmärrän kuinka turhaa tuo kaikki olikaan. En silti saanut mitään pysyvää aikaiseksi vaan pikemminkin tuhosin kuin korjasin. Tuhosin omaa maaperää ja lasteni siinä samalla. En huomannut, että hiekka jalkojeni alla huuhtoutui mukanaan. Minä itse annoin sen kaiken tapahtua, sillä se oli kaikki mitä osasin. Mihin minut oli kasvatettu.

Nyt olen rakentanut uutta maailmaani pian neljä vuotta ja tuntuu, että se ei valmistu koskaan. Tässä uudessa maailmassani olen hyvin yksin. Se on myös oma valintani. Sillä ilman omaa ymmärrystä omasta itsestäni en voisi koskaan valmistua. Nyt tiedän miten ja mitä varten maailmaani rakennan. Tiedän, että siitä tulee kestävä. Rakennanhan nyt itselleni. Rakennan siitä niin hyvän ja kestävän, että kykenen kirjoittamaan siitä käsikirjan todelliseen hyvään elämään.   

Miljoonat kyyneleet, jotka ovat kuivuneet poskilleni ovat antaneet uudelle maaperälleni voimaa uuteen kasvuun. Tällä iällä energiavarastot eivät enää uusiudu samalla lailla kuin nuorempana. Siitä syystä uskonkin saaneeni lahjaksi hiljaisuuden ja levon. Tähän hetkeen. Jotta oppisin elämän todellisen merkityksen. Oma ymmärryksenikin hakee hyväksyntää taukoamatta. 

Omaa uskoani koetellaan joka hetki. Uupuneena usko hajoaa taivaan tuuliin ja tuntuu ettei ponnisteluistaan huolimatta ole saavuttanut yhtään mitään, mutta tiedänhän minä sen paremmin. Se on kaiken tarkoitus ja loppu viimeksi levättyään väsyneenä ja uskoessaan tulevaan kurjimmista kurjimmalla hetkellä saa tilalle vieläkin vahvemman uskon. Uskon, että elämä kantaa ja se kyllä antaa. Palkitsee juurikin sillä pieteetillä kuin sinä olet itsestäsi maailmalle antanut, mutta ensin sinun tulee olla valmis luottamaan. Luottamaan intuition voimaan täydellisesti. Antaa elämän viedä.

Kuinka moni oikeasti tietää, mitä intuitio on? Itse olen elänyt hyvin vahvasti ihan nuoresta tytöstä saakka luottaen intuitiooni. Toisin sanoen en ole murtunut halutessani jotakin tässä, nyt ja heti, vaan olen uskonut, että saan kulloinkin juuri sen mikä tarkoitettu on. Se on myös vahvistanut omaa energiaani jaksaa. Se on mahdollistanut minulle levon. Olen opetellut kuuntelemaan itseäni. Luottamaan itseeni. Luotamaan intuitiooni vieläkin vahvemmin. Tästä syystä tunnen sielussani milloin minun tulee toimia. Milloin olla vaan ja odottaa. Tunnen sisälläni, koska minun pitää mennä jonnekin. Tunnen ihmisten merkityksen, kun heitä elämääni tuodaan. Asiat, tapahtumat, näyt, unet, joilla on jokin sanoma tai merkitys elämässäni. Minun pitää vain kuunnella itseäni. Sisäistä ääntäni. Intuitiota.  

Sanomani taitaa tässä viestissä olla, että uskalla luottaa. Uskalla päästää irti niistä asioista ja ihmisistä, jotka eivät toimi elämässäsi. Eivät täytä tarkoitustaan. Mutta muista, että sinun tulee tuntea irtipäästämisen tarve sisimmässäsi, sillä jotkut ihmiset elämässäsi saattavat kuitenkin tarvita sinun läsnäoloasi heidän elämässään, mutta senkin kyllä tunnet sisälläsi. Älä kuitenkaan tee mitään väkisin. Jos olet väsynyt, ei sinun tarvitse palvella muita. Silloin sinun tarvitsee levätä. Tiedät kyllä kun on aika levätä ja kun aika palvella, kunhan kuuntelet itseäsi. 

Ole rohkea tehden ja kokeillen asioita, joita et ole koskaan tehnyt tai kokeillut. Voin kyllä sydämestäni luvata, että tulet melko suurella varmuudella myös mokaamaan ja se kuuluu elämään, joten älä huoli. Mutta ennen kaikkea tulet kokemaan jotakin ainutlaatuista, jota ei voi kokea elämättä elämäänsä. Tulee olemaan valtavaa henkistä ja emotionaalista stressiä pärjäämisestä ja irtiotoista, mutta se kaikki valmistelee elämään Sinun suurenmoista ja ikimuistoista elämää siellä missä Sinun kuuluu olla ja elää. Opettele riippumatonta elämää. Kykyä elää yksin ja uskallusta kohdata elämää yksin. Siten opit luottamaan ja tuntemaan ennen kaikkea itsesi. 

Asetin itselleni päämääriä lähtiessäni etsimään omaa uutta maailmaani ja elämääni. Ensimmäisenä opettelin antamaan anteeksi. Olemaan armollinen. Niin itselleni kuin muillekin. Anna aina anteeksi. Kaikki. Tässä ja heti. Tapahtumat tapahtuvat aina jostakin meistä riippumattomasta syystä. Jos sydämessäsi elät hyvää elämää etkä tahdo kenellekään mitään pahaa, voit luottaa, että ketään ei loppu viimeksi satu vaan kaikki tapahtunut on tarkoitettu opettamaan meille elämisen jaloa taitoa vaikka menisi joskus mönkäänkin niiden kanssa. Niistä pitää vain osata oppia ja olla kiitollinen opista, jonka vastoinkäymiset elämääsi tuo. Se on elämänlahja kunhan sen vain ymmärtää kukin tykönänsä. Ilman ikäviäkin kokemuksia ei voi kasvaa ja kehittyä. Valmistautua elämään omaa ainutlaatuista hyvää elämää. 

Toinen teesini on ollut suvaitsevaisuus. Sillä miten toinen käyttäytyy sinua kohtaan ei oikeasti ole mitään tekemistä henkilökohtaisesti sinun kanssasi. Kaikki hyvyys tai pahuus lähtee aina omasta itsestään. Omasta elämänkokemuksestaan. Omasta elämänasenteestaan. Ilkeämieliset ihmiset voivat huonosti. He ovat olleet kaltoinkohdelluimpia kaikista maailman ihmisistä. Ilkeämieliset ihmiset tarvitsevat vieläkin enemmän rakkautta, tukea ja hyväksyntää. En tarkoita sitä, että kaikki pitää hymyssäsuin vastaanottaa, sillä jokaisella on oikeus omaan arvoon, mutta rakkaudellisella ja ystävällisellä vastineella ilkeämieliset saattavat herätä näkemään edes hitusen tästä maailman todellisesta kauneudesta ja mikä tärkeintä itsellesi jää paljon, paljon parempi mieli ja samalla vahvistat osaltasi maailmamme rakkausenergiaa.

Vastaa siis aina kaikkeen rakkaudella, mutta älä tuhlaa rakkautta mikäli huomaat sen valuvan hukkaan kuin hiekka sormien välistä. Siinäkin pitää opetella tunnistamaan omat rajansa ja piirtää ne itseensä. 

Kun ihminen määrittelee itselleen tulevaisuutta. Asettaa unelmia. Kuullaan ne kyllä ja kulkijaa johdatetaan oman unelmansa luokse. Mutta se vaatii aikaa. Kärsivällisyyttä. Uskoa. Rakkautta. Vahvaa kykyä luottaa intuitioonsa täydellisesti. Hyväksyä ylä- ja alamäet, jotka kohdalle tulee. Olla kiitollinen kaikesta taukoamatta. Myös niistä vastoinkäymisistä. Levätä, kun on uupunut. Antaa pyyteettömän itsestään lähtevän ilon, hymyn ja rakkauden levitä ympäri ympäröivää maailmaa, aina kun siihen itsellä voimia on. Kehittää hyveitään. Kyseenalaistaa paheitaan. Kaikki se mihin ihminen elämässään keskittyy, kehittyy taukoamatta. Kaikki se, mikä ihmisessä kehittyy, valmistelee ihmistä uuteen elämään. Elämään unelmaansa todeksi, joka voi toteutua jo vaikka tänään.

Elämäni Lupaus

Tehän tiedätte. Minä rakastan sanoja. Joka ikistä ihanaa nyanssia, jonka kaunistakin kauniimpi kielemme meille tarjoaa. Kirjaimia, jotka rakentavat sanoja. Sanoja, jotka muodostavat lauseita. Kauniita kokonaisuuksia, jotka kertovat tätä elämän ainutlaatuista tarinaa. Olen joskus sanonut, että sanat ovat minulle pyhiä. Ne on minulle taidetta. Hahmotanhan elämää sanojen kautta. Ne ovat minulle työkalu, joita pidän suuresti arvossaan. Sanan varsinaisessa merkityksessä. En siedä, että sanoja raiskataan tai pahoinpidellään. Pyrin löytämään sanoista ainoastaan kauneuden. Elämän ja elämisen kauneuden. Pyrin tauotta täyttämään lupaukseni olla sanojeni mittainen myös teoissani. Elämään tekojen kautta kuten sanojani julistan maailmalle. Toimimaan esimerkkinä hyvään ja autenttiseen elämään. En siis milloinkaan pilkkaa sanoja tai lausu niitä vain lausumisen tai opitun kielen muodossa. Minulle sanat ovat merkityksellisiä. Minulle sanat ovat yhtä kuin lupaus hyvään elämään. Lupaus, ei vain itselleni mutta myös kanssamatkaajilleni. 

Sanathan ovat meille yhtä itsestäänselvyys kuin hengittäminen tai puhdas ilma. Emme aina ymmärrä antaa niille tarpeeksi painoarvoa ja lausummekin sanoja usein vain sen vuoksi, että niin kuuluu tehdä opeteltuamme kielemme jo elämämme varhaisessa kehitysvaiheessa. Usein huomaamme itsekin kuinka käytämme samoin sanoja kuin vanhempamme ovat niitä käyttäneet ja sekös se vasta ärsyttävää onkin. Ainakin minä kuulen itseni hyvin usein lausumasta samoja sanoja ja samoja kliseitä kuin vaikka äitini on lausunut.  Usein me peesaamme toisia ihmisiä ja toistelemme samoja kliseitä kuin muutkin ymmärtämättä kuitenkaan mitä todella meillä itsellämme on sanoillamme sanottavaa. 

Toisaalta meillä on hyvin rikas kieli, mutta emme osaa käyttää sitä. Olemme kaavoitettu puhumaan mikä tarpeen milloinkin on. Minua useinkin ärsyttää, että ihmiset toistavat vain samoja lauseita. Samoja kliseitä. Näkevät kielemme hyvinkin köyhänä. Minusta kieli ja sanat kuuluvat yhteen vapauden kanssa. Luovuuden kanssa. Ja tiedättehän, että ilman vapautumista menneiden kahleista ei kenenkään luovuus pääse täyteen kapasiteettiinsa. Niin kauan kuin ihminen antaa menneisyyden kahleiden vangita itseään, ei luovuus pääse vapautumaan. Elämässä vapautuminen ei kuitenkaan ole mitenkään helppo prosessi, sillä ympäristömme asettaa meille vaateita koko ajan omien oppiensa mukaan.

Pohdin eräs päivä, että miten ihminen, joka ei ole itsekään oppinut elämään kykenee opettamaan muita elämään. Pohdin tätä oman vanhemmuuteni kautta. Vilpittömästi luulin aina olleeni hyvä äiti. Hyvä ja oikeudenmukainen kasvattaja. Olimme lastemme isän kanssa hyvin samoilla linjoilla kasvatusmallin suhteen. Seisoin vahvasti sanojeni takana. Ja oikeasti luulin, että olin oikeassa. 

No, tässä nyt muutama vuosi on vierähtänyt ja olen käynyt kenen tahansa mittapuun mukaan hyvin tuskaisenkin taistelun vapautuakseni elämään. Oman sisäisen sotani. Seisten yksin eturintamassa. Ottaen vastaan kaikki iskut mitä maailma minulle tarjoaa. Kulkien luonnon helmassa tutustumassa itseeni ja maailmamme luojaan. Tullakseni luovaksi täytyy minun kohdata luojani silmästä silmään. Kartoittaen samalla omat kokemukseni. Vahvuuteni. Arvomaailmani. Kaikki. Koko elämäni. Löytääkseni vastauksen ikuiseen kysymykseen: Miksi minut on luotu? Mitä varten elämääni täällä elän?

Tänään voin kertoa teille rakkaat ystäväni, että olen saavuttanut paljon. Olen saavuttanut äärettömyyden, jossa en anna enää ympäristöni hallita minua. Olen löytänyt pohjattoman luovuuteni, josta ammennan elämäni. Olen ymmärtänyt miksi minut on luotu. Aiemmin luulemani hyvä elämä murtui pala palalta alkaessani heräämään. Heräämään todella elämään. Entinen elämäni tuotti minulle tuskaa. Alkoi näyttämään, että olin tuhlannut elämästäni lähes neljäkymmentä vuotta ennen kuin heräsin elämään. Se tuotti todellakin vihan tunteita koko maailmankaikkeutta kohtaan. Vaikka ymmärsin, että kukaan konkreettinen ei voi edes olla vastuullinen siitä miten elämäni on mennyt, sillä tämä elämä kun on loputon nauha. Pikku hiljaa päästen vanhoista tunnesiteistä ja kaavoista vapaaksi samalla opetellen uutta elämää. 

Opettelin hengittämään. Opettelin näkemään. Opettelin kuulemaan. Opettelin luottamaan. Opettelin lähes kaiken uudelleen. Opettelin jopa rakastamaan uudelleen. Ymmärtämään, että kaikki, aivan kaikki lähtee meistä itsestä, joten toisten syyttely ei tule loppumaan ennen kuin itse kykenee muuttumaan. Ja sitä se vaatii mikäli tahtoo elää autenttista elämää. Ja vasta silloin kykenee anteeksiantoon. Silloin, kun oma ymmärrys menneisyyteen saa täydellisen muodon. Miksi kaikki on tapahtunut. Miksi elämälläsi on ollut tarkoitus jo ennen kuin edes aloit sitä etsimään. Miksi kukaan tai mikään ei ole katkeruuden arvoinen. 

Ymmärsin, että minun itse tulee ottaa täydellinen vastuu vain omasta elämästäni, jotta jälkipolvillani voisi olla parempi maailma edessään. Syyttelyt tai katkeroituminen kun ei kuljeta elämää eteenpäin. Niillä ainoastaan tappaa niin oman elämänsä kuin jälkipolviensakin elämän. Menneisyys kun tuppaa toistamaan itseään, jos kukaan ei sukuketjunsa kirousta tohdi särkeä. Ja se kirouksen selättäminen onkin se vaikein osio, joka vaatii lujaa tahtoa, itsekuria ja jopa aluksi luonnottomalta tuntuvaa pettämätöntä uskoa. 

Nyt pelon puhuessa kanssani kuulen vain tyhjää sananhelinää. Sanojan tahdottomia lausahduksia, jotka yrittävät miellyttää, satuttaa tai olla parempia, mutta eivät siihen enää kykene. Sillä pelko ei enää asu minussa. Kun rakkaus saa ihmisessä uuden muodon, pelko häviää ja tilalle tulee syvä tietoisuus. Tilalle tulee todellisia viisauden sanoja. Sanoja, jotka tarkoittavat todella jotakin. Ne ovat rakkauden sanoja. Ne ovat tarkoitettuja sanoja. Niillä on merkitys. Niissä on lupaus. Lupaus, joka pidetään. Lupaus ikuisesta ja rakkaudentäyteisestä elämästä. Ne ymmärtävät, että pelko puhuu ja selittelee sanoilla, joilla ei ole mitään arvoa. 

Pelon sanat eivät milloinkaan muutu teoiksi. Ne ovat vain toistoa kuin vanhalta c-kasetilta, koska ne sanat eivät ole vielä uudistuneet. Sanoja ei ole ymmärtänyt todellista sanojen merkitystä. Sitä, että turhille sanoille on olemassa vastike. Sanat, jotka tulevat sydämestä. Täynnä rakkautta. Ylitsevuotavaa ja voimaannuttavaa rakkautta. Rakkautta ainutlaatuista elämää kohtaan. Rakkautta ainutlaatuisen elämän kaikkea elollista kohtaan. Niissä sanoissa asuu teot. Niissä sanoissa asuu anteeksianto. Niissä sanoissa asuu lupaus, joka täytetään. Kaikki sanat ovat täysin merkityksettömiä mikäli niistä puuttuu rakkaus. Suurin rakkaus kun on todellisia tekoja. Ei vain sananhelinää. Ei ainaista selittelyä. Eikä loputtomia, täyttämättömiä lupauksia.

Sanat ovat hyvin yksinäisiä. Osaan samaistua niihin hyvin. Sanat ovat kuin ilman täytettä ilman, että niille annetaan merkitys. Kuin musiikkikappale ilman säveltä. Runo ilman lausujaa. Virallinen kirje ilman pätevää leimaa. Samoin viisaat sanat tarvitset syvällisen antaumuksen elämälle löytääkseen todellisen muodon sanoiksi, joissa asuu todellinen totuus. Anna ajatusta sanoille, sillä sillä on suuresti väliä. Väliä sinun elämälle. Väliä jälkipolviemme elämälle.