Uudelleensyntynyt

 ‎"Rajoittuneessa maailmassamme onnellisuus on tukahdutettu tekemällä siitä synonyymi vastuuttomuuden ja hulluuden kanssa."

-Lovebug- 

Puhelin soi. En jaksaisi vastata. Tahdon olla yksin. Soittaja on läheiseni, joka kyselee kaiken maailman samat kysymykset uudelleen. Olen kyllästynyt vastaamaan samalla lailla niihin kysymyksiin, jotka ovat korviini soineet koko tämän uuden elämäni rakennusajan. En jaksa selittää, sillä sitä ei ymmärretä kuitenkaan. Budjettini on minimaalinen, mutta olen päätökseni tehnyt eikä kukaan, ei kukaan pysty kääntämään purteni tuulen suuntaa.

Joskus mietin miten selviän tässä maailmassa, jossa minun pitää tämä polku yksin käydä pimeään. Vaistoan kaiken niin kovin herkästi eikä lehtikään puusta putoa etten tuntisi sitä sielussani. Vaistoan ihmisten tarkoitusperät ja näen syvään sielunkuvaan. Kuulen huutavan hädän monen ihmisen äänessä. Saan kuulla samat kysymykset yhä uudelleen ja uudelleen. Ja valittelut päälle: ’voi voi, kulta pieni, kyllä sinä selviät.’ En minä ole reppana. Ihan vaan tiedoksi. Minä olen vahvempi kuin seitsemän vuoren voimat. Minä tiedän monta muuta reppanampaa, vaikka ovatkin menestyneitä ja suurissa hienoissa viroissa. Mutta suuret virat ja hienot autot eivät ole minun valintani. 

Minun valintani on jotain ihan muuta. Ja se vaan jokaisen on hyväksyttävä tykönään. Muutakaan kun ei voi. Onhan tämä minun elämäni. Se, joka minua yrittää painostaa tai harhauttaa omalla polullani painuu elämässäni aina vain taaemmaksi. Jälleen kerran pyydän sitä anteeksi ja tietäkää, että teitä ajattelen ehkä vahvimmin elämässäni. Te annatte minulle piilovoimaa, sillä onhan vähättely ja sääli paras kannustin kuten tiedämme, joka näyttäytyy uhman voimana kun aika on. Mutta energioitani en enää kuluta oman olemiseni ainaiseen puolustamiseen. Minä olen kuka olen ja mikäli se ei kelpaa niin se ei sitten kelpaa. Piste.

Toissailtana minulla tuli hyvin vahva tunne, että minun pitää lähteä kirjastoon. Lainaamaan esikuvani Paulo Coelhon elämänkerta. En pyri jäljittelemään häntä vaan huomaan, että meissä molemmissa on tarinankertoja, joka näkee ja kokee elämää samanmoisesti. Tyttäreni pyysi tuomaan myös hänelle luettavaa. Hän antoi minulle kaksi kirjannimeä erittäin suositusta kirjasarjasta, joista on lukenut jo suurimman osan, mutta noita kahta kirjaa ei ole onnistunut aiemmin pongaamaan lukeakseen ne. 

Lähdin liikkumaan kirkkaan ja sinistäkin sinisemmän tähtitaivaan alla, jossa loistava kuunsirppi johdatteli matkaani perille. Saavuin eteenpäin tietäni ja tulin aukealle, jossa viime jouluna Tapaninpäivän myrskyssä kaatunut kyltti; maamerkkini oli noussut takaisin sijoilleen. Sain tuosta yhdestä vaivaisesta kyltistä niin suurta voimaa, sillä silloin lähes vuosi sitten ajattelin, että kun tuo kyltti nousee takaisin sijoilleen, olisi aika. Katsoin näkymää ja taivas loisti sinisempänä kuin koskaan. Tiesin, että aika on nyt. Päästyäni kirjastoon ajattelin, että löydän sieltä ne kirjat, jotka on tarkoitettu. Niin lähdin molempien tyttäreni toivomien kirjojen kera sekä Paulo Coelhon elämänkerta kainalossani astelemaan kotia kohti. Matkalla kotiin päin ohut pilvihuntu alkoi silittelemään taivaankantta, joka muistutti hämmästyttävästi revontulia. Kotiin saavuttuani taivas peittyi tummien pilvien alle.

Olen ollut kritisoitu useammin kuin useasti siitä, että en lue. Olen ollut hiukan loukkaantunutkin siitä ikuisesta väittämästä, sillä itse käytän ihan eri metodeita sisäistääkseni asioita. Olen myös sanonut, että alan lukemaan heti, kun tunnen niin, sillä elänhän täysin intuitiollani. Intuitiolla, joka on uskoa. Minulle kirjoittaminen on luovuutta, oman itsensä tutkimista löytäen vastauksia elämään ja ihmisten kollektiiviseen käyttäytymiseen. Pidän itseäni hyvinkin omalaatuisena ihmisenä enkä todellakaan ajattele olevani normaali. Ymmärrän täysin, että etenkin läheiseni ovat minusta jopa huolissaan. Mutta jännä juttu, että lapseni eivät koe minua lainkaan omituisena vaikka muutos myös heidän silmissään on väistämätön. Ainoastaan aikuiset läheiseni.

Sain siis kutsumuksen lukemaan. Älkööt kukaan ajatelko, että tekisin niin jonkun kehotuksesta. Olen alusta saakka samaistunut Paulo Coelhoon ja olen jopa ilmoittanut, että minusta tulee Suomen 'Paulo Coelho'. Mennyt jopa kustantajien luo ja kertonut, että kirjoittamaani voisi verrata Pauloon. Onhan se aiheuttanut hymyn häivähdyksiä, mutta en välitä. Nyt kun olen kahlannut tuota Paulon elämästä kertovaa teosta hyvän matkaa, ymmärrän miksi olen rinnastanut itseni häneen. Hänkin oli joskus vain outo kummajainen; nobody, jonka läheiset olivat hyvin huolissaan, kun pojalle ei kirjaoppi maittanut kuin omissa raameissaan tai kuinka hän itse uskoi elämänsä tarkoitukseen ja tiesi, että hänellä on sanoma ihmiskunnalle, joka täytyi saada ulos. Hän asetti itselleen tavoitteen tulla maailmanlaajuisesti tunnetuksi kirjailijaksi vaikka maailma velloi vastaan.

Suuret kyyneleet silmissäni purskahtavat valloilleen ensimmäisen luvun lopussa: ”Äkkiä kirjailija kääntyy kannoillaan, tekee ristinmerkin ja toistaa ties kuinka monennen kerran kiitosrukouksensa pyhälle Joosefille, joka siunasi häntä jälleensyntymällä lähes kuusikymmentä vuotta aikaisemmin, sillä Paulo syntyi kuolleena.”  Samaisesta syystä myös itse olen kiitollinen. Sillä olenhan itsekin syntynyt kuolleena. Se vahvisti myös ajatustani, että ne ihmiset, jotka ovat käyneet kuolemanportilla näkevät elämän jotenkin syvemmin ja heillä on jokin alkemistinen tehtävä täällä päällä maan.

Kirjan edetessä huomaan yhä enemmän samoja vaikutteita ja piirteitä itseni kanssa niin Paulossa kuin hänen ympäristössäänkin. Kuinka hän tarkkailee maailmaa samoilla silmillä kuin itse teen. Käyttää kaikkia aistejaan lukiessaan maailmaa. Kuinka hän uskoo samoihin elämän vaikutteisiin kuin itse uskon. Kuinka hän aloitti aivan samalla lailla uransa, päättäväisesti ja usko vahvasti edellä, runoista, ajatelmista ja pienistä tarinoista kuin minä itsessänikin hengitän ja pihisen. Kuinka hän tunsi yksinäisyyttä muiden ymmärtämättömyyden keskellä. Kuinka hän koki suurta elämänriemua ja -tarkoitusta ainoastaan kirjoittaessaan ja uskoi, että hänen kädet oli luotu kirjottamista varten.

Kunnes eräänä päivänä hänen vanhempansa passittivat hänet kuukauden jaksoksi mielisairaalaan ottamaan säännöllisesti lääkkeitä, koska olivat vahvasti sitä mieltä, että poika on sairas. Sen jälkeen hän ei enää välittänyt, sillä hänellähän oli jo hullunleima leimattuna ohimollaan. Minä puolestani olen käynyt mielisairaan elämää vahvasti lävitse äitini kahden psykoosin kautta. Tuo kokemus on minulle tänään mittaamattoman arvokas voimavara, sillä äitini on ollut asiasta aina hyvin avoin ja kertonut kokemuksiaan. Kuinka hän ulosti alleen äänen päässään kehottaessa tekemään niin. Hän on kertonut kaiken mitään säästelemättä. Ajatellut, että näin voisi avartaa ihmisten maailmankatsomusta ymmärtämään sitä laajemmin. Myös Paulo, vanhempiensa kauhuksi, kertoi mielisairaalatarinoita kadunkulmissa ihmisten kokoontuessa hänen ympärilleen kuulemaan ja jopa kadehtimaan tämän kokemuksista.

Minulla ei ole aavistustakaan miksi kirjoitin tämän tarinan. Tämä tarina on jotain, joka minun piti saada tiedostamattani ulos. Sen opetus selviää sitten jälleen myöhemmin. Kerron kuitenkin teille, jotka joskus epäilette mielenterveyttäni, etenkin rankkojen uupumusjaksojen ollessa akuutit, että olen elämäni kunnossa. Ja kyllä vaikka itse olen nähnyt mielisairauden hyvin, hyvin läheltä, niin minulla on matkassani voima ja kyky tunnistaa levon tarve, kun aika on. Suurista suurin voima enkä hetkenä minään epäile, että voimani romahtaisivat lopullisesti. Minä osaan levätä kyllä. Olenhan jo iso tyttö. 

Minulla on matkassani usko. Niin vahva usko etten milloinkaan aikaisemmin ymmärtänyt, että voisin luottaa elämään ja kaiken tarkoitukseen näin vahvasti. Minulla on toivo. Ja ennen kaikkea minulla on rakkaus. Rakkauden vaaliminen maailmassamme on uuvuttavaa puuhaa. Sillä mitä enemmän rakastaa, sitä enemmän pahanvoima pyrkii pistämään vastaan. Mutta uskon elämäntehtävääni, ja että se kannattaa meitä kaikkia niin lähellä kuin kaukanakin.

Se matka, jota olen tehnyt hymyilyttää minua itseänikin. Minä, joka olen aina ajatellut eniten maailmassa mitä muut ajattelevat, tykkääkö kaikki nyt minusta varmasti tai kuinka rehellisyys on ollut yksi elämäni suurimpia arvoja ihan sairaalloisuuteen saakka. Kun nyt tänään olen ihan toisenlaisella rajalla, tunnen itseni hullummaksi kuin koskaan aikaisemmin ja punnitsen elämäni olemista ja sen vaikutteita ihan joka hetki. Kyseenalaistan mielenterveyttäni vaikka tiedän sen olevan terveempi kuin milloinkaan aikaisemmin. 

Se moraali, joka minulla on ollut matkassani elämäni ensimmäisetkin 38 vuotta, on nyt myös suuri vahvuuteni. Sillä tunnen vastuuni vaikka se ei ehkä aina ihan läheisistäni tunnukaan siltä. Isoja ja itsenäisiä ihmisiähän me kaikki jo ollaan. Ja vastuussa ainoastaan itsestämme ja omasta olemisestamme. Ja jokaisella kun on joku jokatapauksessa. Minä itse en ihmettele väsymystäni enää, sillä väsymykseni on tervettä ja ennen kaikkea se on ohimenevää. Olenhan rakentanut koko elämäni uudelleen. Ja se on vaatinut nyt kaikki voimani. 

Olenko siis jo toisen kerran tässä elämässäni saanut kokea uudestisyntymän. Tänään olen erityisen kiitollinen saamistani mahdollisuuksista uudelleensyntymään. Olen oppinut jotakin korvaamattoman suurta ja arvokasta. Ja tuota tietoa vartioin kotkan lailla. Jakaen sitä muidenkin tietoisuuteen salaamatta mitään. Olemalla avoin kuten äitinikin on ollut. Pyrkien laajentamaan ihmiskuntamme maailmankatsomusta. Olen oppinut näkemään maailmaa uusin silmin ja ennenkaikkea omin silmin. Antakaa minulle mahdollisuus olla minä. 

Jokainen alku on uusi alku. Jokainen uusi alku on aina suuri mahdollisuus.