30.8.2012

Tähden sakarassa roikkumassa



Kirjoitan. Kirjoitan. Minä kirjoitan kuin automaattinen kirjoituskone. En tunne mitään kirjoittamisoppiin liittyviä hienosäätöjä. Kirjoitan ajatuksia, joita pääni päivittäin pyörittelee. Matkalla muuttuen sanoiksi, joita aivoni sormiini kuljettelee. Sormieni kirjoittaessa ne paperille kokonaisuudeksi, jollaiseksi alitajuntani ne on tajunnan syövereissään jäsennellyt. Olen kuullut ja tiedostan itsekin, että ajatuksenjuoksuni on melko nopeaa. Kuulijan on välistä vaikeaa pysyä kärryillä mistä milloinkin puhun, sillä niin nopeasti itse ajatuksiani pyöritän. Onnekseni minulla on muutama hyvä ystävä, jotka ymmärtävät joka sanan, joka lauseen. Joka ajatuksen, joka jo odottaa vuoroaan edellistä lausumasta päästyäni. Minun ei tarvitse milloinkaan hävetä ajatuksenjuoksuani, sillä he tietävät mistä minä puhun. Miten minä ajattelen. He puhuvat kanssani samaa kieltä. 

Minä olen hyvin onnekas, että elämässäni on ihmisiä, jotka ymmärtävät. Jotka kannustavat minua. Rakastavat minua itseäni. Hyväksyvät hullun ajatuksenjuoksuni. Elävät kanssani vuorovaikutteisessa ja läheisessä ystävyyssuhteessa. Voimme aina jatkaa tarinaamme juuri siitä mihin se viimeksi jäi. Niissä suhteissa myös minä saan. Saan tilani olla minä. Saan energiaa jaksaa omassa elämässäni. Sitä on vuorovaikutus.

En lue. En lue lainkaan. En kirjoja. En lehtiä. On minulle pyritty tekemään selväksi, että minun tulee lukea, jotta tulisin viisaammaksi ja paremmaksi kirjoittajaksi. Kirjoittamistani on verrattu jopa aivokirurgiaan eikä siinäkään itseoppineena pärjää. Minä en ole sellainen kirjoittaja. Minä annan luovuudelleni täydellisen tilan minussa. En aina tiedä, mistä sanat tulevat. Miten tekstini syntyvät. Haaveenani onkin tulla elämänkertakirjoittajaksi. Jäsennellä ja kirjoittaa mielenkiintoisia ihmisten elämäntarinoita. Meillä jokaisella on sellainen. Kirjoitan tarinoita omaan persoonalliseen ja positiiviseen tyyliini. Se on minun valttikorttini muiden elämänkertakirjoittajien joukossa. Lisäksi olen hyvä kirjoittamaan lyhyitä tarinoita. Riimittelemään. Runoilemaan. Enkä missään tapauksessa halua minkään sääntöviidakon tulevan tielleni, sillä se olisi minun tuhoni. Minä elän ja hengitän luovuudesta. Vain siten sieluni on vapaa elämän kahleista.

Tajusin tässä eräänä päivänä, ihan vasta, että vaikka minä intohimoisesti kirjoitan, se ei todellisuudessa kiinnosta ketään. Ei ketään, voisin sanoa. Ehkä muutamaa kaunosielua, jotka ovat aiheen hartaita harrastajia. Ei sillä olekaan merkitystä maailmankaikkeudessa vaikka kuinka kauniita sanoja minä kirjoitan. Sanoja, jotka tulevat aidosti syvältä sydämestä. Jotka on rakkaudella veistetty. Puhtaasta sydämenrakkaudesta elämää ja kanssaihmisten hyväksi. Sanataidetta parhaimmillaan.

Kyllä, uskallan sanoa sen ääneen, sillä niin paljon sanoja minä rakastan. Niin paljon, että ne ovat koko elämäni. Joka ikinen päivä pyrin yhdistämään kirjaimia sanoiksi, sanoja lauseiksi, jotka ovat kauniita. Jotka hivelevät lukijansa kaikkia aisteja. Niin paljon minä nautin sanoista ja sen suomasta kauneudesta. Sen suomasta sanomasta ihmiskunnalle. Voiko olla kauniimpaa kuin sanat, jotka on yhdistelty positiivisiksi kokonaisuuksiksi. Ajatuksiksi, jotka puhuttelevat. Jotka koskettavat, mutta. Niin mutta, onko minun sanoissani milloinkaan voimaa riittävästi niiden tullakseen kuulluksi maailman ääriissä saakka. Tullakseen ymmärretyksi. Arvostetuksi. Sanataiteeksi sen varsinaisessa merkityksessä.

Minun sanojeni kirjoittaja on vain yksi tavallinen maailman kansalainen, joka ei juurikaan kiinnosta ketään. Kuinka kauan minä jaksan jakaa sanojani taiteeksi, jota ei nähdä. Ei haluta vastaanottaa. Tarvitsenko statuksen, joka antaa oikeutuksen ja voiman sanoilleni vai miten muuten ihmeessä pystyn sitten vakuuttamaan suuren massan kuulijoita kuulemaan mitä minulla on sanottavaa. Sillä sanottavaa minulla on. Sellaista sanottavaa, jota olisi mielestäni syytä jopa hiljentyä joskus kuuntelemaan.

Minä elän rakkaudesta. Minä elän rakkaudelle. Sydän edellä, missä tahansa minä kuljenkin. Sanani tulevat AINA suoraan sydämestä ja minä elän itse kuten julistan. En lausu sanoja vain siksi, että kiillottaisin ulkokuortani vaan lausun sanat siksi, että tekisin maailmastamme paremman paikan olla ja elää. Lausun sanat siksi, että ne tulevat sydämeni syvimmästä sopukasta ja tarkoitan joka ikistä sanaa, jonka lausun. Onko maailma kuuro vai onko maailma liian kiireinen kuulemaan. Kulkija liian ylpeä kuunnellakseen.

Minä odotan. Minä edelleen odotan edes sitä yhtä ainutlaatuista sielua, joka kuulee vaikka vain kuiskaisinkin. Joka aidosti haluaa kuulla minun sanomani ja ymmärtää sen voiman. Antaa minulle mahdollisuuden, sillä nyt minä tiedän, mikä on elämäni tarkoitus. Ja sitä minä tulen julistamaan niin kauan kuin maallinen henki minussa pihisee. Olen korviani myöten täynnä ihmisiä, jotka lupaavat ja lupaavat, mutta lupaavat vain siksi, että pyrkivät niin tekemään joko vaikutuksen minuun tai kiillottakseen omaa ulkokuortaan. Minä itse olen sitoutunut, joten tahdon, että se, joka myös tahtoo, on valmis täysillä sitoutumaan minuun ja minun unelmaani. Uskoo, että minä olen totta.

Ei kommentteja: