Äidin tyttärestä herkäksi naiseksi

Elämässäni on viime aikoina noussut käsittelyn alaisuuteen lähinnä lapsuuteni perhesuhteet. Tapahtumat tapahtuivat melko yllättäen enkä oikein itsekään ymmärtänyt omia reaktioitani vähäpätöisiinkin tapahtumiin. Nuo tapahtumat tai pikemminkin tapahtumaketju laukaisi minussa kuitenkin jonkinlaisen menneisyyden traumalukon, jonka olin nyt valmis ottamaan käsittelyyn. Luulin olevani jo asioiden yläpuolella kunnes huomasinkin, että vain pieni sana tai tapahtuma pystyi järisyttämään olemistani niin, että kuvittelin sillä hetkellä etten kykene enää kantamaan tätä taakkaani. Taakkojahan neljäänkymmeneen vuoteen mahtuu. Nyt on tullut aika, jolloin ymmärrän etten voi muuttaa tai taakseni jättää tiettyjä asioita. Ne ovat kuten ne ovat ja se on minun kyettävä kantamaan keinolla millä hyvänsä. Joten jälleen olin uuden prosessoinnin keskuudessa. Käsittelen traumani ja sen jälkeen kykenen jälleen anteeksiantoon mikäli anteeksiannettavaa on.

Jo kolme vuotta sitten lähdettyäni omaa polkuani kulkemaan kohtasin ihmisen, joka suositteli minulle aiheeseen liittyvää terapiaa. En oikein ymmärtänyt miten voisin siitä hyötyä, mutta päätin kuitenkin mennä. Päällimmäisenä minulle tuosta ajasta jäi mieleen hypnoosi, jossa kävin läpi koko lapsuuteni ja nuoruuteni aina tähän päivään saakka ja eritoten siitä noin kolmen ikävuoden kohdalla valtoimenaan valuneet kyyneleet. En vieläkään tiedä miksi nuo kyyneleet valuivat, mutta selkeästi kertovat jostakin traumasta, joka on jäänyt alitajuntaani kummittelemaan. Noihin aikoihin muistan tapahtuman, kun vanhempani pitivät huoltoasemaa ja yöllä varashälytin soi. Isäni lähti hälytyksen saatuaan asemalle ja minä pienenä tyttönä olisin halunnut mukaan. Mielikuvassani olen silloin saanut remmistä, koska itkin keskellä yötä kerrostalossa. Mainittakoon kuitenkin, että se on elämäni ainoa kerta, kun näin tapahtui. Tai se voi olla myös tapahtuma, jonka olen ikään kuin sulkenut mielestäni. Viime aikoina olen alkanut näkemään kuvajaisen silmissäni enkä tiedä onko se kuvajainen totta, mutta mikäli se on totta, horjuttaa se luottamustani entisestään.

Hassuahan on, että mielestäni minulla on aina ollut hyvä lapsuus ja nuoruus, mutta nyt kuitenkin joudun työstämään asioita oikein olan takaa. Miten sitten ne ihmiset, joilla oikeasti on ollut traaginen lapsuus. Kerran yksi mies sanoi luettuaan blogiani, että siitä sai sellaisen kuvan jollei sinua tuntisi, että aikaisempi elämäsi on ollut aivan hirveää. Niinhän ei tietenkään ole fyysisesti. Mutta kyllä, psyykkisesti elämäni on näin jälkiviisaudella ollut melko dramaattista. En syytä siitä kuitenkaan ketään, sillä se on ollut minussa itsessäni enkä ole paremmasta osannut unelmoida, joten olen ollut näennäisesti onnellinen niin. Ja näin on tarkoitettu olevan. Koen olevani erityisen onnekas tänään, että olen käynyt läpi kaiken sen, jotta kykenen kasvamaan paremmaksi ihmiseksi ja elämään loppu elämäni itsessäni onnellisena. Löytääkseni sen mitä olen koko elämäni etsinyt itseni ulkopuolelta; ikuisen onnen ja rakkauden.

Voin kertoa, että ajatus menneestä elämästäni saa minua tulemaan entistä enemmän ulos kuorestani, jota kasvuksikin nimitetään sekä tulemaan entistäkin rohkeammaksi elää MINUN elämääni. Toki voin myös paljastaa, että edelleen tunnen huonommuutta ja epävarmuutta hyvyytenikin keskellä. Vaikka tiedän, että se heijastuu usein muiden pelosta. Tiedänhän, että vaatii suunnatonta rohkeutta olla se persoona kuka on ja muistaa, että ei voi olla vastuussa muiden ihmisten tuntemuksista tai reaktioista. Tärkeimpiä oppeja matkani varrella on ollut, että vastuu on aina kuulijalla mikäli omat aikomukseni ovat hyviä. Siihen en voi vaikuttaa. Edelleen välistä ajattelen, mitenköhän joku sanomani ymmärtää. Vaikka sillä ei ole mitään merkitystä, koska haluan vain muillekin ihmisille hyvää. En missään olosuhteissa pysty vaikuttamaan lopputulokseen vastaanottajan ymmärryksessä. Tunnen edelleen kärsimystä kohtaamastani välinpitämättömyydestä. Hylkäämisen pelko on minussa edelleen hyvin vahvana läsnä.

Haukon henkeäni kuinka olen selvinnyt kaikista vaatimuksista, joita olen aikaisemmassa elämässäni ennen kaikkea itselleni asettanut sukupolviemme ketjuuntumisprosessissa. Olen kuvitellut olevani jokin supernainen, joka selviää kaikesta ja osaa kaiken. Luullut, että voimieni hiipuessa olisin huono ihminen. Mutta niin minut on kasvatettu. Kannoin niin suurta vastuutaakkaa koko ajan harteillani pyrkien olemaan täydellinen tytär, äiti, vaimo, työntekijä, yhteiskunnan jäsen, kierrättäjä, kansalainen, kokki, puutarhanhoitaja ja vaikka mitä muuta. Paineita lisäsi äitini vahva läsnäolo elämässäni. En milloinkaan päässyt itsenäistymään. En milloinkaan tuntenut riittäväni. En milloinkaan. 

Tässä eräänä päivänä juttelin isäni kanssa, joka on eronnut äidistäni ja asuu eri paikkakunnalla kuin minä sekä äitini. Isä kertoi kuinka nykyinen naapurini oli panetellut minua etten viime kesänä tehnyt mitään puutarhani eteen; kukkapenkeistä ei pidetty huolta eikä nurmikkoa edes ajettu. Naapuri, joka ei tiennyt mitä MINÄ olen elämässäni läpi käynyt. Eikä äitini liiemmälti puolustellut minua vaan sysäsi taakan jälleen harteilleni minun riittämättömyydestäni.

Äitini mielestä olen nykyään hankala ihminen eikä minun kanssa voi keskustella mistään, koska olen aina eri mieltä asioista. Niin, kyllähän sen tiesin, että lähipiirini mielestä alan pikkuhiljaa olemaan mielenvikainen, kun en enää myötäilekään muita vaan muodostan viimeinkin omassa elämässäni omat mielipiteeni ja ajatukseni. Voi pojat juuri eilen aiheesta juttelin erään ystäväni kanssa ja mietin kuinka en aikaisemmin edes uskaltanut päättää mitä jäätelöä söisin. Aivan kuin se olisi elämän ja kuoleman kysymys. Tai kuinka harkitsimme kolmatta lasta, kuuntelin äitiäni, kuinka hänen mielestään se ei ollut hyvä ajatus. Tai kun sitten viimein tulin kolmannen kerran raskaaksi, äitini ei pitänytkään ajatuksesta. Tuo raskaus meni kesken.

Minä tiedän, että en ole yksin tämän äiti-tytär –syndrooman kanssa. Olen juuri lukenut Tuula Vainikaisen kirjan Äidit ja aikuiset tyttäret – matkalla ymmärrykseen. Sain tuon kirjan eromme jälkeen lahjaksi lasteni isältä. Vasta nyt luen tuon teoksen, sillä selkeäsi tuo aihe on tullut kohdallani akuutiksi. Minulla on lukemattomia ystäviä, jotka kamppailevat juurikin samaisen ongelman kanssa. Kuinka katkaista napanuora omaan äitiinsä, joka edelleen pyrkii hallitsemaan tyttärensä ajatuksia ja kohtaamaan elämätöntä elämäänsä tyttärensä kautta.

Meidän sukupolven naisten tehtävä on kasvaa naisiksi, jollainen naisen kuuluu olla. Herkkä ja heleä. Rakastettava ja ennen kaikkea NAINEN. Jättää taakse se vanha kaava olla vahva, kaikkivoipa miehen voimat ja ominaisuudet omaava nainen. Antaa valtikka takaisin miehelle tullaksensa vahvaksi mieheksi, joka kantaa vastuun hänelle kuuluvasta maailmasta. Myös miehet kärsivät, koska eivät ole saaneet vahvoilta naisilta tilaa elää miehen elämää.

Tiesitkö, että mies passivoituu vahvan ja toimeliaan naisen edessä ja menettää toimintakykynsä toimia kuten miehen kuuluisi toimia. Moni nainen ei vain osaa antaa mahdollisuutta miehelle olla mies ja kyllä minä olen ollut sellainen nainen ennen kuin löysin sisäisen NAISEN itsessäni. Minun ei tarvitse enää todistella, että osaan miesten hommat siinä missä naistenkin hommat. Minä en kannata sellaista tasa-arvoisuutta, jossa kaikkien hommat sekoittuu keskenään. Edelleen on miesten hommia ja naisten hommia. PISTE.

Löydä onnellinen, itsenäinen NAINEN itsestäsi ja anna tilaa miehelle olla mies. Mies, ota elämä haltuun ja ole MIES, joka sinun kuuluu olla. Ole sitä naisellesi ja näytä, että olet MIES hänen elämässään. Sitä me naiset oikeasti elämäämme haluamme vaikka emme aina osaa sitä ehkä määritellä. Jokaisesta naisesta on ihanaa olla rakastettu ja arvonsa tunteva N-A-I-N-E-N.