Olen kuin kuolemaa tekevä puu.
En saa otetta maasta juurillani.
En ojennettua taivasta kohti oksistoani.
Makeana virtaava mahla minussa on kuivunut.
Silmut kärjissäni surkastunut.
Tuohi runkoni ympärillä repeillyt.
Aurinko kuumottaen runkoani.
Routa herätellen juuriani.
Etsien eloa. Etsien uutta kasvuvoimaa.
Olen kuin kuolemaa tekevä puu, joka ei anna periksi.
Pääjuuri sykkien. Sykkien ikuista elämää.
Olen
kuvitellut selviäväni yksin. Olen tarkoituksenmukaisesti sulkenut ovia
takanani. Olen ottanut välimatkaa. Olen vetäytynyt. Olen erakoitunut. Olen
luopunut paljosta. Olen yksinkertaisesti hiipunut pikku hiljaa sille tasolle,
jossa saan jälleen kosketuksen elämään. Ilman mitään häiriötekijöitä, jotka
pyrkisivät tässä maallisessa maailmassani ohjailemaan minua. Olen ollut hyvin
ahdistunut. Välillä olen rakastanut. Välillä olen vihannut. Olen kulkenut
kapeita teitä. Kuhmuraisia polkuja. Olen kohdannut haasteita. Suuria haasteita.
Sillä minä en tunne käsitettä yksinkertainen. Mikäli haluaa löytää etsimänsä voi
yksinkertaisuuden elämästään unohtaa. Ihminen kohtaa haasteita juuri siinä
mittakaavassa kuin on valmis niitä kantamaan. Yksinkertaisuuden aika tulee
vasta sitten, kun on kohdannut ensin kärsimyksen.
Kerta
toisensa jälkeen olen ollut tilanteessa, jossa kuvittelin oman
elinvoimaisuuteni niin vahvaksi ja tasapainoiseksi ettei kukaan tai mikään koskaan
voisi sitä horjuttaa. Huomaten kuitenkin, että vain pieni rikka, pienen pieni,
merkityksettömältä tuntuva asia saa tasapainon romahtamaan. Sillä hetkellä
pyydän, että minut vapautettaisiin maanpäällisestä tehtävästäni. Niin
uuvuttavaa se on. Kerta toisensa jälkeen tunnen kuinka joudun aina vain
pidempään keräämään energiaa päästäkseni takasin tasolle, jossa jo olin. Kuten
tuon kirjoittamani runon puu. Lepoaikana energiani riittävät juuri ja juuri välttämättömien
elintoimintojeni ylläpitämiseen.
Olen
viime aikoina pohtinut paljon suhdettani Jumalaan. Niin, Jumalaanpa juuri. Tai
en ole pohtinut ainoastaan omaa suhdettani vaan maailman suhdetta Jumalaan.
Olen kasvanut lapsuuteni Jumalattomassa ympäristössä. Äiti kuitenkin opetti
minulle iltarukouksia ja niitä olen lukenut koko elämäni ajan kiittäen joka
ilta siitä, mitä minulla on sekä pyytänyt siunausta läheisilleni ja kaikille
maailman ihmisille. Mutta siinä se onkin koko aikaisemman elämäni varsinainen
suhde Jumalaan.
Kun
tulin teini-ikäiseksi kävin paljon seurakunnan leireillä ja toimin myöhemmin
myös isostoiminnassa mukana. Nautin suunnattomasti tuosta kaikesta ja siellä
sieluni sai sellaisen rauhan, jolloin tunsin itseni tasapainoiseksi ja onnelliseksi.
Ainoa mitä pelkäsin enemmän kuin mitään muuta oli, että tulen uskoon. Luulin,
että uskoontulo on jotakin, jota en saa itse päättää. Että se on jokin
hihhulitila, jonka jälkeen tulen joksikin kummajaiseksi ja joudun luopumaan kaikesta
ilosta elämässäni. Ja niin, mitä muutkin ajattelisivat, jos olisin uskovainen.
Uskovainen. Niin, tuo sana kalskahtaa vieläkin korvassani pahasti.
Tämän
uuden elämäni ja kasvun alkuajoilta muistan kuinka serkkuni oli pohtinut toisen
serkkumme kanssa, että onkohan se nainen tullut uskoon. Edelleen tuo uskoontulo
kalskahti korvassani. Puhuin mielummin henkisestä kasvusta ja henkisen
balanssin löytämisestä. Niin, siinä hetkessä eräs toinen sukulainen tuli
sanomaan, että sinä olet juuri niitä ’new age’ tyyppejä, napsit vaan kaikki parhaat
palat kaikesta. Niin kukapa sitä syntejä harteilleen haluaisi. Joten ajattelin
jättää ne kyydistä pois kokonaan.
Osa porukasta teki henkistä kasvua ja
lamppasivat siinä samalla ennustajilla, mutta ei se minua haitannut. Jokainen
kulkee omaa polkuaan. Toiset vahvasti ristintietä ja toiset siellä, josta
löytävät vastauksensa kysymyksiinsä. Minä kuljin päättäväisesti sitä kultaista
keskitietä, joka tuntui sopivalta juuri minulle. Tavallaan en kenenkään maalla.
Sitä polkua, johon minä itse uskoin. Joka tuntui hyvältä. Mitä väliä sillä muille olisi mistä minä itselleni rauhan löydän minun elämässäni.
Niin vai
oliko se loppu viimeksi edes minun päätökseni? Kun kolme vuotta sitten
ahdistukseni kasvoi niin suureksi, että minulle tuli pakottava tarve lähteä
etsimään sitä jotakin puuttuvaa palasta elämääni, lähdin talosta, jossa Jumalaa
pelättiin niin paljon, että sen nimeä ei saanut edes mainita ääneen. Muistan
kuinka en voinut sietää, kun uskossa olevat sukulaiseni yrittivät puhua Jumalan
armosta. Kuinka he rukoilivat päivittäin, että myös minut pelastettaisiin.
Kielsin heitä rukoilemasta. Olenhan aina ollut vähän itsepäinen nainen ja
halusin niin kovin hallita elämääni. Mitä siitä tulisi, jos joku muu elämäni
kulun määräisi.
Intuitioni
on hyvin vahva. Se ei varmaan ole kenellekään jäänyt epäselväksi. Minä olen
paljon kirjoittanut siitä kuinka ihmisen pitäisi luottaa intuitioonsa. Minä
olen paljon puhunut siitä kuinka itse teen kaikki päätökset elämässäni ainoastaan
intuitiooni luottaen. Kaikki. Joskus kadotan intuitioni täydellisesti. Silloin kun olen
uupunut. Silloin kun olen väsynyt. Silloin myös elämäni lakkaa olemasta.
Rakkaus minussa sammuu. Viha maailmaa kohtaan ottaa vallan. Uupumus on niin
vahvaa, että tuntuu ettei minulla ole mitään ihmisarvoa. Ei mitään tehtävää.
Tai mikäli onkin niin haluan päästä siitä eroon, sillä en sillä hetkellä jaksa
edes uskoa siihen. Sillä hetkellä en halua sitä tehtävää, mikäli ainoa palkkioni suorittamastani
tehtävästä on vain suunnaton uupumus. Menetän oman elämäni hallinnan. Menetän uskon. Menetän toivon. Silloin menetän myös elämänilon. Elämänilon, joka kantaa minun elämääni.
Tarpeeksi
monta kertaa kun on ollut tuossa tilassa, jossa elämä lakkaa olemasta tulee
aika, että on pakko alkaa miettimään suhdettaan Jumalaan. Jumalaan, jota me
ihmiskunta niin pelkäämme ja vieroksumme. Usein Jumala sanan kuulleessaan
ihminen kääntää selkänsä, sillä niin paljon pelkoa se tuottaa. Se on tabu.
Siitä ei saa puhua. Se tuntuu möykkynä lukemamme tekstin keskellä. Yksi sana.
Yksi ainoa sana.Tiedän. Tiedän tuon niin hyvin. Meidän on paljon helpompi etsiä
vastauksia henkiseltä tieltä. Pyytää enkeleitä apuun. Puhua ihmeteoista, kuin
ne olisivat vain taivaalta ilotulitusraketin lailla lähetettyjä kultahippuja.
Puhumme kuitenkin kohtalosta. Uskomme kaiken tarkoitukseen. Oman intuition
voimaan. Sielun syvimpään ääneen. Me uskallamme jopa uskoa pahan voimaan, mutta
Jumala tuntuu olevan meille hyvin pelottava gubbe. Miksi ihmeessä?
Minä
kerran pelkäsin Jumalaa, mutta en enää. Nyt voin myöntää, että olen kukistanut
peloista suurimman. Jumalanpelon. Se mitä minä olen lähtenyt etsimään, sen olen
nyt löytänyt. Tai olen löytänyt sen jo kauan aikaa sitten, mutta nyt uskallan
sen myöntää ääneen. Olen ymmärtänyt, että mikään hyvä minussa ei muutu. Minä
olen juuri sitä. Minä haluan olla hyvyys. Minä haluan olla rakkaus. Kirkkoni tulee
tästäkin eteenpäin olemaan tähtien alla. Veden äärellä. Puiden keskellä.
Pastorini on edelleen omat ajatukseni. Ympäröivä maailma. Ainoa ero
aikaisempaan on, että nyt uskallan myöntää.
Tarvitsen Jumalaani. Luotan häneen.
Uskon hänen lempeyteensä osoittaa minulle tietä. Tietä, jota hän on osoittanut
minulle tähänkin saakka. Luottamusta, että saan kantaakseni juuri siinä määrin
kuin olen kykenevä kantamaan. Antautumaan intuitiolleni vieläkin
täydellisemmin. Pysymään vahvana, kun on aika olla vahva. Lepäämään, kun on
aika levätä. Toimimaan, kun on aika toimia. Pysymään kärsivällisenä, kun on aika
olla kärsivällinen. Vain siten voin saavuttaa sen mikä on tarkoitettu. Vain
siten voin ymmärtää elämäni tarkoituksen täydellisesti. Kuuntelemalla.
Näkemällä. Tuntemalla. Aistimalla maailmaa ympärilläni. Hyväksymällä. Nyt ja ikuisesti.
Apulanta: Armo
2 kommenttia:
"Lähestykää Jumalaa, niin Hän lähestyy teitä"..tuli mieleen tämä sana jostain. Hyvä kirjoitus oli, ihanaa uskallusta, liian moni jättää löytämättä hyvää kun sitä on tarjolla..omien pelkojen ja ennakkoluulojen takia. Tosin suomalainen uskontokulttuuri on niin umpimielistä kuten juomakulttuurikin..Se on ihanan vapauttavaa että Jumala ei ketään pakota, ja että tällä samalla matkalla olemme kaikki, samalla viivalla, löytääksemme takaisin Luojamme yhteyteen. Sen vain niin harva ikävä kyllä koskaan tajuaa..
Juurikin niin! Tämä Jumalanpelko on samassa kategoriassa kaiken muun pelon kanssa - yhteiskunnalliset paineet asettavat meille omia mielikuvia asioista ja ainoastaan pelkonsa kohtaamalla ja aikaisemmat ajatuksenkaavat kukistamalla voi löytää itselleen sopivimman muodon elää ainutlaatuista elämäänsä tasapainossa tai kuten itse sitä kutsun 'Kultaisella keskitiellä'. Meillä on tapana olla hyvin äärilaitaisia ja mustavalkoisia elämässämme vaikka sellaista ei ole olemassakaan kuin 'täydellisyys' tai 'absoluuttinen totuus' - ne asiat voivat jokainen määrittää vain ja ainoastaan omassa sisimmässään eläen armollisesti itselleen. Loppu viimeksi kaikki päätökset lähtevät aina meistä itsestä ja ainoastaan kuuntelemalla omaa intuitiotaan voi saavuttaa todellisen onnen ja rakkauden elämässään, mutta se kaikki tulee kärsimyksen kautta, koska olemme haalineet koko elämämme meistä itsestäkin riippumattomina sellaista negatiivista painolastia, jonka purkaminen ja käsittely vaan vie aikaa. Aika moni pelästyy tuota kipua ja 'kärsimystä' eikä ole valmis sitä kohtaamaan ja siitä syystä eivät milloinkaan löydä sitä mitä haluaisivat todella löytää. Moni on sanonut minullekin, että joutuvat välistä keskeyttämään tekstini lukemisen, kun alkaa tekemään niin kipeää vaikka teksti kertoo minun tarinaani niin samat kipupisteet meillä kaikilla on! Minä uskon vakaasti uuteen aikaan ja ihmisten on vain pakko alkaa heräämään, niin huonosti tämä meidän sodanjälkeinen yhteiskuntamme voi ja meidän sukupolven tehtävä on alkaa rakentamaan emotionaalista perustaa meidän vanhempiemme ja isovanhempiemme keskittyessä sodan jälkeisen maallisen perustan uudelleenrakentamiseen - ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin tinkiä emotionaalisesta hyvinvoinnista, mutta nyt aika muuttuu - pidetään me osaltamme huoli siitä, että hyvyys ja rakkaus puhuttelevat kanssaihmisiämme missä ikinä kuljemmekin :)
Lähetä kommentti