Sydämeeni ikuisen joulun tein ♥

On Tapaninpäivä. Myrskyää. Oksat ja kävyt lentelevät ikkunoihin. Auringonsäteet heijastavat valkoisista koivunrungoista valoaan. Kultainen joulunaika on pian ohi. Olen aina ollut henkeen ja vereen jouluihminen. Joulu on aikaisemmassa elämässäni ollut minulle rauhoittumisen ja kiireettömän elämän ajankuva. Silloin olen naisena saanut tai kenties antanut itselleni luvan vain olla. Näin on siis ollut elämäni ruuhkavuodet kunnes tuli aika, jolloin ymmärsin joulun olevan minulle jotakin aivan muuta.

Aikaisemmassa elämässäni yritin rakentaa jonkinnäköistä joulua, josta itse haaveilin, mutta kanssaihmiseni vaikuttivat joulun etenemiseen niin paljon, että en milloinkaan saavuttanut oman näköistä joulua. Mukailin perinteitä ja uskomuksia, millainen joulun pitäisi olla ja missä järjestyksessä asiat pitäisi tehdä. Jäämmekö me kiinni lapsuutemme traditioihin ja jouluntunnelmaan. Haikaillen jotakin, jota lapsena tunsimme. Kuusentuoksua. Kutkuttavaa jännitystä. Yhdessäoloa. Sukulaisia. Perhettä. Toiveiden täyttymystä. Rakkautta. Lämpöä.

Viime joulu oli kohdallani rankin joulu sitten varmastikin vaihto-oppilasvuoteni. En päässyt jouluntunnelmaan kiinni. En löytänyt sitä jouluniloa. Joulurauhaa mielestäni. En uskonut jouluntaikaan. Kyyneleet kostuttivat silmäni. Ahdistus puristi rintaani. Tuo joulu oli käännekohta elämässäni. Se oli aikaisemman elämäni jättämistä menneisyyteen ja uudenlaisen elämänmuodon löytämistä elämääni. Oman itseni kuuntelemista. Jopa vanhojen traditioiden katkaisemista. Uusien luomista. Epätäydellisyyteen pyrkimistä. Joulumielen sisäänrakentamista säilyttäen ne vanhat hyvät arvot, jotka elävät aidosti minussa.

Tuon joulun merkitys kaikessa alakuloisuudessaan on ollut elämässäni suurempi kuin osasin silloin kuvitellakaan. Tuolloin ymmärsin, että ei tuo stressinomaisesti tavoiteltu joulun levollisuus ja yhteenkuuluvuus ole jotakin, jota pitäisi odotella vuosi toisensa perään, nauttien muutama päivä tuosta tunteesta ja jälleen siirtyä odottamaan seuraavaa vuotta. Seuraavaa joulua. Kuin jokin ulkopuolinen olisi vastuussa tuosta ainutlaatuisesta joulumielestämme ja –hetkestämme. Ei, ei se niin kuulu mennä.

Menettääkö joulu sitten merkityksensä, jos päästämme tuosta ainutlaatuisesta odotuksentunteesta irti. Pelkäämmekö, että juhlasta tulee tarkoitukseton. Menetämmekö jotain, joka joulusta tekee joulun. Vai saammeko kenties tilalle jotakin muuta. Jotakin vieläkin ainutlaatuisempaa. Jotakin, josta voimme nauttia aina kun vain haluamme. Ilman joulua.

Niin, niin se vain menee, että erilaiset ikävaiheet, syklit elämässämme tuovat uuden merkityksen joululle. Välivuosina meistä saattaa tuntua, että ei joulu ole enää joulu, kunnes opimme elämään uudenlaisen joulun kanssa. Joulu muuttaa muotoaan meidän kasvaessa ja astellessamme eri elämäntilanteissa. Joulu on kuitenkin aina joulu. Meidän tulee vaalia niitä asioita, jotka meille ovat tärkeitä. Meidän tulee hyväksyä ne asiat, jotka muille ovat tärkeitä. Meidän tulee nauttia tuosta tunteesta itsessämme. Eikä elää sitä muiden kautta. Joulumielikin kun on meidän jokaisen sisäänrakennettu juttu.

Jouluna meidän tulisi elää harmonista ja tasapainoista elämää. Ilman kiirettä ja stressiä. Meidän tulisi huomioida lähimmäisemme ja välittää heistä omina persooninaan. Meidän tulisi antaa aikaa lapsillemme. Auttaa vanhuksiamme. Muistaa ystäviämme. Nauttia ainutlaatuisista hetkistämme. Elää tässä hetkessä luottaen elämän yllätyksellisyyteen. Ja nauttia ylellisyydestä. Elää spontaanisti ja seikkailunhaluisesti. Positiivisessa mielentilassa. Antaen pyyteettömästi. Saaden ilman tunnontuskia. Tuntea riittävänsä ansaitusti. Iloiten elämän tarjoamista pienistä ohikiitävistä täydellisistä hetkistä.

Mutta elämmekö vain unelmaa. Hetken kestävää unelmaa jostakin sellaisesta, jota toivoisimme elävämme vuoden jokaisena päivänä. Elämämme jokaisena hetkenä. Kaikki ominaisuudet joulun toivelistassa ovat sellaisia ominaisuuksia, että niitä on mahdollisuus elää elämämme jokaisena päivänä. Minä tiedän, sillä siihen minä pyrin. Minulla on joulu sydämessäni joka päivä. Joka ikinen päivä vuodessa pyrin tuohon samaiseen olotilaan. 

Niin, mutta eihän se aina onnistu.Pettymykset, riittämättömyyden tunne ja toisten ihmisten lähettämät negaatiot kuuluvat myös jouluun. Minä sen tiedän. Se tapahtui minulle tänäkin jouluna. Tunsin tuon joulurauhan ja onnellisuuden itsessäni. Tunsin sen valtavan vahvana ja ajattelin ettei mikään voi sitä viedä pois minusta. Mutta niin tapahtui kuitenkin. Ainoastaan, että sitä pystyttiin nyt vain horjuttamaan. Minä itse hallitsen onneani. Aivan kuten vuoden jokaisena päivänä. Joku tulee ja yrittää varastaa onneni. Peilaten omaa pahaa oloaan minuun. Mutta nyt olenkin viisaampi ja ymmärrän, että minun onneani ei kukaan voi viedä pois minusta. Sitä voidaan vain hetkellisesti horjuttaa. Minun onneni on saanut kodin minussa. Vankan perustan, jossa se paistattelee päiväänsä ansaitulla jalustallaan. Ympäri vuoden.

Haastan teidän rakkaat lukijani elämään joulua. Vuoden jokaisena päivä. Voin vakuuttaa, että joulu tulee olemaan silti aina joulu.Tiedättehän, että se on mahdollista, sillä joulumieli on sinussa. Sitä ei voi mikään ulkopuolinen sinuun tuoda tai sinusta pois ottaa. Se mieli on mahdollista saavuttaa joka päivä. Jokaikinen päivä vuodessa. Ylä- ja alamäkineen. Odotuksineen. Pettymyksineen. Ilman joulukrääsää tai tuoksuja. Tonttulakkeja. Joulupukkeja. Joulu voi olla joka päivä. Se on asenne. Asenne ainutlaatuiseen elämään.

Joka joulu me rakennamme piparkakkutalon. Teemme kystä kyllä niin, että emme jaksa eväämme liikauttaa liikasyönnin lomassa. Löhöämme. Syömme suklaata. Katsomme elokuvia. Poltamme kynttilöitä. Siivoamme. Tuhlaamme rahaa. Ostamme kukkia. Käymme lenkillä. Luemme pinotolkulla kirjoja. Lähetämme joulutervehdyksiä niille, joita emme koko vuonna muuten ole muistaneet. Teemme juurikin niitä samoja asioita, joista voisimme nauttia koko vuoden. Kohtuullisesti. Ilman tunnontuskia. Ilman turvotusta. Palan kerrallaan. Elämyksen kerrallaan.

Joulun jälkeen meillä on oikeasti lähes poikkeuksetta paha olo, kun olemme saaneet yliannostuksen ihan kaikesta. Tai pahimmassa tapauksessa hyvä omatunto vuodeksi eteenpäin, kun olemme muistaneet jälleen naapurin Hilmaa tai isoisoisän yksinäistä veljeä, joita ei tarvitse sitten taas muistella seuraavaan vuoteen. Siis onko joulu meille vain muistutus siitä onnesta ja ilosta, jota voisimme tuntea ympäri vuoden. Vuoden jokaisena päivänä. Ilman kiirettä ja stressiä. Ainutlaatuisessa elämässämme. Tässä ja nyt. Samalla saaden elämäämme jotakin vankkaa ja pysyvää. Aitoa ja rehellistä. Rakkautta ja lämpöä.

Elämähän on vain valintoja, päättäväisyyttä ja asennetta. Ja niillä pärjäilee kyllä. 

Noitavainua vai intuitiota?

Minä elän intuitiolla. Puhtaasti. Teen aivan kaikki päätökset elämässäni puhtaasti intuitiooni luottaen. Intuitioni on hyvin vahva. Aistin asioita tapahtuvaksi jo ennen kuin ne varsinaisesti tapahtuvat. Niin, vanhoina aikoina joutuisin tästä kirjoituksestani varmasti noitavainon kohteeksi. Mutta niin se nyt vaan on. Ihmiset, jotka elävät kanssani tietävät sen kyllä. Intuitioni kuljettaa minua tielläni välillä harhauttaen ja eksyttäenkin minut. Mutta niin on tarkoitettu, jotta opin vieläkin vahvemmin luottamaan sisäiseen ääneeni kasvaen persoonaksi, joka on tarkoitettu.

Elämääni mahtuu myös vastoinkäymisiä. Kuten meidän kaikkien. En ole kuitenkaan milloinkaan lannistunut vastoinkäymisistä vaan nähnyt ne luonnollisena osana elämää. Pitänyt niitä tarkoituksenmukaisina. Ne kaikki ovat tehneet minusta tämän persoonan kuka olen tänään. Tehnyt minusta suvaitsevaisen. Auttanut minua ymmärtämään maailmankaikkeutta. Auttanut minua tajuamaan, että me emme itse pysty säätelemään elämäämme siinä suhteessa kuin haluaisimme. Meidän on tarkoitus särkyä välistä, jotta löytäisimme jälleen sen lapsen onnen, joka meihin on syntymämme hetkellä istutettu.

Elämämme suuntaan voimme vaikuttaa kyllä. Meidän tehtävämme on tehdä valintoja. Päätöksiä. Niilläkin on kaikella tarkoituksensa. Päätös voi olla luovuttamista. Päätös voi olla väärä. Päätös voi olla tahdottomuutta elää. Päätös on kuitenkin päätös. Päätös voi olla myös päättämättömyyttä. Ja se määrittelee elämämme pysähtyneisyyden tai jatkuvuuden. Päättämättömyys kun ei kuljeta elämäämme eteenpäin. Päättämättömyys pitää elämäntilan vakaana ilman surunkyyneliä tai onnenhuippuja. Päättämättömyys on pelkoa elää. Pelkoa tehdä virheitä. Kohdata vastoinkäymisiä.

Päätös sitä vastoin kuljettaa aina kulkijaansa eteenpäin vaikka päätös osoittautuisikin vääräksi sitten loppu viimeksi. Voi pojat ja tytöt kanssa. Minä olen tehnyt lukuisia vääriä päätöksiä, mutta ne ovat vieneet minua eteenpäin tehden minusta joka kerta hitusen viisaamman. Viisaamman tietämään mitä minä haluan. Missä on minun paikkani. Ja tänään minä voin käsi sydämellä todeta, että se on kaikki ollut sen arvoista. Vaikka en kiellä sitäkään, että en vieläkään täydellisesti luota omaan olemiseeni. Joudun heikkoina hetkinä katsomaan peiliin ja sanomaan itselleni: ’Sinä itse tiedät kuka olet, eikä muulla ole väliä. Luota vain olemiseesi ja tulet saavuttamaan sen, mikä sinulle kuuluu. Sinä olet ansainnut vain parasta.’

Tässä taannoin eräänä sunnuntai päivänä sain vahvan tunteen, että minun pitää lähteä liikkeelle. Tuolla tapahtumassa tapasin useita ihmisiä, jotka olivat jo merkittävästi vaikuttaneet elämääni. Tuttuja kasvoja televisioruudusta, vaikuttavia nimiä kirjojen kansista tai artisteja esiintymisstageilta. Tuo matka oli minulle erittäin merkittävä ja tunsin vahvasti läsnäoloni tapahtumassa. Tarkkaillen ympäristöäni vahvalla intuitiollani. 


Jostain syystä kaikista ihailemistani ihmisistä, joita tuolla tapahtumassa tapasin, valitsi sieluni kaksi ihmistä, joiden uskoin tulevan elämääni tarkoituksenmukaisesti. Kohdatessani nuo ihmiset tunsin heti, että jokin tarkoitus kohtaamisellamme on. Jostain kumman syystä nuo kaksi ihmistä nousivat kaikista ihmisistä yli omankin ymmärrystasoni tuossa ohikiitävässä kohtaamisessa. Sitä on intuitiolla eläminen parhaimmillaan. Mitä enemmän olen tarkistellut näiden kahden ihmisen ajatuksia ja elämänasennetta, huomaan heidän olevan sielunkumppaneitani. Huomaan kuinka me puhumme samalla kielellä. Samoilla sanoilla. Aika vain näyttää, mikä on lopullinen tarkoitus elämiemme yhteen saattamisella.

Täydellisellä intuitiolla eläminen tarkoittaa sitä, että uskaltaa antaa elämänsä kulkea juuri niin kuin on tarkoitettu. Uskaltaen laskea irti vanhoista toimimattomista kaavoista tehden tilaa uudella ja paremmalle. Uskaltaen tehdä päätöksiä siltä pohjalta mikä itsestä tuntuu hyvältä pelkäämättä muiden reaktioita. Uskaltaen luottaa, että elämä tarjoilee parastaan juuri sillä hetkellä kuin itse on täydellisen valmis vastaanottamaan. Olla ryntäilemättä. Olla hötkymättä. Luottaen, että sinulle tarjoutuu mahdollisuus. Aina kun aika on. Kaikki tapahtumat ovat sinun parhaaksesi. Jokainen vääräkin valinta kasvattaa sinua ihmisenä. Persoonana olemaan vieläkin valmiimpi vastaanottamaan kun aika on.

Se, miten intuitiota pystyy kehittämään, on sinusta itsestäsi kiinni. Se, kun unelma-asuntosi menee stressin ja hermoilun täyttämän tarjouskilpailun jälkeen sivu suun. Tai se, kun elämäsi rakkaus ei taipunutkaan sinun rakkautesi edessä. Tai se, kun joudut työpaikallasi saneerauksen kohteeksi ensimmäisten joukossa. Puolisosi pettää tai jättää. Kaikki vastoinkäymiset ovat ihmisen elämän käännekohtia. Niiden tarkoituksena on herätellä ihmisiä kohtaamaan oma elämätön elämänsä. Intuition loistava kehittämiskohta on siinä.

Joka kerta kohdatessasi epäonnea tulee sinun tarkastella tapausta hyvin seikkaperäisesti. Unohtamatta jälkiseurantaa. Huomaten pian, että jätettyäsi jotakin, sillä hetkellä merkittävää taaksesi, tulee vieläkin parempaa tilalle. Huomaat, että se, mitä luulit täydelliseksi täydentämään elämäsi puuttuvan palasen, ei olekaan todella sitä mitä haluat. Joka kerta huomaat, että vieläkin parempaa on tarjolla.

Vastoinkäymiset opettavat ihmistä luottamaan elämän tarkoituksenmukaisuuteen. Vastoinkäymiset opettavat luottamaan omaan sisäiseen ääneen. Tekemään päätöksiä sen pohjalta. Mikäli vastoinkäymiset edelleen seuraavat sinua päätöksenteon jälkeen, tulee sinun tarkastella tilannetta uudelleen ja tehdä uusia päätöksiä. Mitä nopeammin uskallat asioita ratkaista ja myöntää, että olet tehnyt virheratkaisun, kääntäen purtesi suuntaa, sitä nopeammin löydät oikeille raiteille elämässäsi.

Vastoinkäymisiä tuodaan eteesi omien voimavarojesi puitteissa. Ne ovat suhteessa sinun omaan intohimoosi elää. Se saattaa tuntua joskus raskaaltakin, mutta pikku hiljaa huomaat, että elämä kantaa kyllä ja tarjoilee sinulle parastaan juuri sillä hetkellä, kun tiedät mitä haluat ja olet siihen täydellisen valmis. Uskoen omaan sisäiseen ääneesi ja viisauteesi tiedät kyllä, koska olet valinnut sen mikä on sinulle tarkoitettu. Silloin huomaat, että elämä on kepeää, iloista ja onnellista. Täynnä suurta rakkautta. Elämää ja koko universumia kohtaan. Elämä on voittanut suuren taistelusi. Olet voittaja omassa elämässäsi, jolla ainoastaan loppu viimeksi on mitään merkitystä. Uskalla elää. Uskalla tehdä päätöksiä. Uskalla olla se, kuka olet. Uskalla luottaa intuitioon. Elämän kantavaan voimaan. Tarkoituksenmukaisuuteen.

Kuka haluaa elää toiseksi parasta elämää mikäli paras elämä on siinä kunhan vain ojennat kätesi toiseen suuntaan? No en ainakaan minä. Minä haluan vain parasta. Tiedänhän, että olen sen ansainnut. Me kaikki olemme.      

Elä ja anna toistenkin elää

Kun olin vain nuori tyttönen, muistan kuinka vahvasti murrosikä iski vasten kasvojani. Usein me vanhempina saatamme ajatella, että murrosikä pitäisi saada kitkettyä pois lapsistamme ja kuvittelemme, että mitä kiltimpiä lapsemme ovat, sitä paremmin olemme onnistuneet vaativassa kasvatustyössämme. Me pyrimme ohjailemaan lapsiamme olemaan kopioita itsestämme. Parhaassa tahdossamme tietenkin. Ilman, että lapsistamme kasvaisi itsenäisiä ja omia persoonia. Hyvin moni vanhempi varmasti pystyy yhtymään kirjoitukseeni. Kiireellisen ja stressintäyteisen elämän keskellä emme jaksa kiukutteluja tai äksyilyjä. Oma sietokykymme on jatkuvasti koetuksella eikä ole helppoa olla tukena kasvavalle ja itsenäistyvälle nuorelle. Silloin asetamme jopa yli ymmärryksen meneviä sääntöjä ja rajoituksia. Katkaisemme siivet oman lapsemme tarpeelliselta kehitykseltä ja jopa unelmilta.

Vanhempina voimme antaa elämänohjeita lapsillemme. Meidän tehtävänä on asettaa rajat ja meidän tehtävänä on ennen kaikkea rakastaa lastamme. Tukea. Auttaa lastamme löytämään oma elämä. Kun oma lapseni kysyy minulta, mikäköhän minusta tulee isona. Minun ensimmäinen ajatus väkisinkin on, että toivottavasti sinusta tulee Persoona, joka uskaltaa intohimoisesti elää. Elää omaa unelmaansa todeksi. Siihen minä haluan kannustaa. En pysty ohjailemaan lastani tulemaan lääkäriksi, joka tienaa hyvin tai automekaanikoksi, koska hänen isoisänsäkin oli. Haluan, että lapseni oppivat elämään ainutlaatuista elämäänsä harjoittaen juuri sitä ammattia, johon sydämessään tuntevat paloa. Haluan, että he itse joutuvat miettimään intohimoaan ja oivaltavat mikä on heitä varten. Mikäli lapseni haluaa vaikka muusikoksi en milloinkaan menisi toteamaan yhtä tylysti kuten eräs opo oli todennut pojalle, jolla oli unelma tulla muusikoksi, että parempi pitää harrastukset ja työ erillään.

Nuoruusvuosinani oirehdin varmasti eniten vanhempieni erosta. Muistan kuinka yläkouluun siirtyessäni jutellessani opolle syljeksin kattoon ja melkeinpä haistattelin päin naamaa. Muistan kuinka jouduin äidinkielen tunnilta klinikalle yksityisopetukseen, kun avasin sanaisen arkkuni teräväkielisenä teininä. Taisinpa olla kautta aikojen ensimmäinen tyttö, joka sinne lähetettiin. Muistan kuinka ’kuuntelin musiikkia’ korvalappustereoilla uskonnonkokeessa ja halveksin opettaa, kun hän ei muka uskonut. Muistan kuinka tyttöjen kanssa poltettiin tupakkaa kahden neliön vessassa ja kiellettiin halveksien kaikki, kun opettaja sai meidät rysän päältä kiinni. Minä olin monen opettajan kauhu. Mutta selvisin kuin selvisinkin yläkoulusta vähäisin vammoin ja hyvin arvosanoin. Ja hyvin olen tähän saakka elämässäni pärjäillyt.

Oli minussa silti se toinenkin minä. Kiltti tyttö, joka puolusti heikompiaan. Muistan kuinka meidän luokalla oli sellainen hiljainen tyttö ja kun joku alkoi häntä nälvimään niin minä astuin rohkeasti esiin ja sanoin, että nyt riittää. On se varmasti ollut minussa aina. Jonkinnäköinen humanitaarinen puoli. Etenkin puolustuskyvyttömiä kohtaan. Tai ylipäätään ihmisiä, jotka eivät ole missään tapauksessa ansainneet panettelua tai sortoa. Sellaisia, jotka eivät uskalla tai voi nousta barrikaadeille puolustamaan asemaansa.

Minulle ihminen on aina ihminen. Oli sillä minkälaiset juuret, runko tai latvus tahansa. Minä haluan nähdä ihmiset tasavertaisina. Ja etenkin silloin, kun he eivät voi itse puolustaa itseään tai olemistaan. Tiedän, usein he ovat niitä keillä ei ole edes tarvetta puolustaa itseään. Sillä suurimmat Persoonat, jotka elävät elämäänsä itseään varten ovat juurikin niitä, jotka puhuttavat eniten. Tietenkin paljon mahtuu porua maailmaan, mutta minun luonnolleni ei käy arvostella heitä tai heidän tyyliään. Jokainen on oman elämänsä seppä ja se joka uskaltaa elää eikä vain unelmoida on Persoona, joka ei tule katumaan elettyä elämää. Toisin kuin ne, jotka kiikkustuolissaan miettivät, mitä olisi voineet tehdä toisin.

Mitä erikoisempi tai persoonallisempi tapaus, sitä suuremmin hän kunnioitukseni osaksensa  saa. Ominaisuudesta uskaltaa olla se kuka on. Ominaisuudesta uskaltaa elää. Uskaltaa olla erilainen. Erottua massasta. Se, joka uskaltaa panetella toisia ihmisiä, pitäisi ottaa peili omaan käteensä ja kohdata se Persoona, joka sieltä kurkistaa. Tutustua siihen ainutlaatuiseen ihmiseen. Antaa hänelle mahdollisuus elää omaa elämäänsä todeksi. Sen samaisen Persoonan pitäisi olla maailman ainoa persoona, jonka elämällä on väliä. Jonka elämä ja tekemiset pitäisi kiinnostaa sitä itseään. Se Persoona siellä peilissä on ansainnut kaiken liikenevän huomion. Kaiken ylimääräisen energian elämässänsä.

Niin ja selväähän on, että jokaisella on oikeus myös mielipiteisiinsä. Niilläkin, joilla se on vastaan jonkun olemista. Mutta muistaen kuitenkin kohtuus. Negaatioilla on aina tuhoava ominaisuus. Negaatiot vievät vain itseltä energiaa. Sillä ihmiset, joihin negaatiot kohdistuvat, eivät välitä. Negaatiot herättävät kuitenkin aina eniten keskustelua. Onko sekin jokin opittu keskustelumalli sitten. Kohotetaanko muista lausutuilla negatiivisilla kommenteilla vain omaa olemistaan ja itsetuntoaan. Vai onko ne vain omaa elämätöntä elämää. Katkeruutta omasta olemisestaan. Tai pikemminkin olemattomuudestaan.

Seuraavan kerran kun ystävä kääntää sinulle selän ja huomaat äänesi puhuvan ystäväsi selän takana negaatioita. Ajattele ja mieti, mitä sinun selkäsi takana puhutaan. Haluatko, että niin vastaat kuten sinun takanasi huudetaan? Janoatko tavallaan kostoa. Ajatteletko, että miksi minä en saisi puhua negaatioilla mikäli minustakin puhutaan. Vai ajatteletko, että jos minä en puhu negaatioilla vaan yritän rakentaa parempaa maailmaa, sillä olisi enemmän merkitystä ihmiskunnan hyvinvoinnin ja olemisen kannalta. Ymmärtäen, että kun luottaa omaan olemiseensa tarpeeksi, ei ole tarvetta arvostella muita. Ymmärtäen, että kun itsellä on hyvä olla, ei tarvitse purkaa omaa pahaa oloaan muiden olemisen kautta.

Osa meistä on kaktuksia. Osa ruusuja. Molemmissa on piikkejä. Ja molemmat kukkivatkin vielä. Oikein hoidettuina. Oikeissa olosuhteissa. Annetaan siis kaikkien kukkien kukkia omalla tavallaan. Ja lähdetään levittämään positiivista elämänasennetta ilman katkeruutta omalle elämälleen. Ymmärtäen, että me jokainen olemme ainutlaatuisia olentoja päällä maan. Annetaan siis lastemmekin sylkeä pahaolo itsestänsä nyt, kun heillä on tarve se tehdä. Sillä muutoin se jää heihin negaatioina elämään. Katkeruutta kerryttämään. Ilman, että he uskaltavat olla ketä he ovat. Viha ja pahaolo pitää purkaa ulos, sillä se kertyy kehoomme rasittaen meidän ainutlaatuista matkaamme. Tiedän, ei ole helppo tehtävä ei, mutta uskon, että se kantaa hedelmää kyllä. 

Meiltä usein kielletään negatiiviset tunneilmaisut. Mutta tiedä, että ne ovat tarpeen, sillä niillä on puhdistava ominaisuus. Niiden avulla saamme katkaistua siivet katkeruudelta ja negaatioilta. Ja vasta sitten olemme valmiita aidolla positiivisuudella elämään. 

Elä ja anna toistenkin elää <3  

Apulanta: Vasten mun kasvojani

Hyvästi rakkauteni. Hyvästi jää.

Tänä aamuna radiossa soi tuttu kappale; ’Kukaan ei koskaan’. Tuo kappale herätti minussa vahvoja tunteita. Vahvoja muistoja. Muistoja sinusta. Olen paljon pohtinut sinua ja minua. En oikein tiedä edes miten kutsuisin sinua, sillä mielestäni suhteemme ei täytä ystävyyden määritettä.

Minussa on tänään vahva tunne, että tehtäväsi elämässäni on täyttynyt. Se mitä olet minulle antanut on jotain harvinaislaatuista. Jotain jota en milloinkaan unohda. Paikkasi sydämessäni on taattu. Herätät minussa sellaisia tunteita, joita en ole aikaisemmin kokenut. Niiden olemassaolosta en edes tiennyt. Se on sielunkumppanuutta. Yhteyttä, joka on koukuttanut minut. Mutta en osaa sitä paremmin määritellä, sillä olenhan vielä niin raakile.

Arvostan sinua äärettömän paljon ja jostain kumman syystä annan sinulle kaiken anteeksi jo ennen kuin olet edes ehtinyt loukata minua. Tietämättäsi. Tahtomattasi. Mutta se on minussa. Anteeksianto. Se on aina ollut ja tulee aina olemaan, mutta niinhän sen pitää ollakin, jotta pystymme elämään onnellista ja tasapainoista elämää omassa ainutlaatuisessa hetkessämme.

Olen yrittänyt rimpuilla otteestasi jo monen monta kertaa. Otteesta, josta et ole edes tiennyt pitäväsi kiinni. Olen uhonnut ja vannonut. Paiskinut ovia palaten aina takaisin. Palannut oppimaan jälleen jotakin uutta. Jotakin, jolla olen päässyt tähän pisteeseen. Sinä olet kantanut minua tietämättäsi. Opettanut minut olemaan ja luottamaan. Luottamaan ennen kaikkea itseeni. Mutta myös maailmankaikkeuteen. Ja sen kantavaan voimaan. Luottamaan, että elämä tarjoilee minulle aina parastaan ja ajallaan.

Tänään olen onnellinen. Todella onnellinen. Nauttien elämästä. Kiittäen ja iloiten joka ainutlaatuinen päivä siitä mitä minulla on. Ymmärtäen, että minulla on kaikki mitä tarvitsen. Minulla on itseni. Minulla on läheiseni. Minulla on kulloiseenkin elämäntilanteeseeni tuodut ainutlaatuiset ihmiset; ystävät ympärilläni. Minulla on katto pääni päällä. Maailma avoinna seikkailulleni. Minulla on mahdollisuus. Joka hetki. Minulla on intohimo. Minulla on polte. Polte elämään. Polte oppia jotakin uutta. Polte seikkailla. Polte nähdä ja tuntea tarkoitus ihmisissä, jotka elämääni tuodaan. Oppia heiltä jotakin uutta ja ainutlaatuista.

Nyt on aika, rakas sielunkumppanini, päästää irti. Päästää menemään. Antaa sinun elää ainutlaatuista elämääsi. Intohimoasi. Minun on aika katkaista tämä ainutlaatuinen oppisopimus kanssasi. Sillä luulen, että se kaikki mitä voimme toisiltamme oppia on nyt opittu. On tullut aika solmia uusia sopimuksia. Uusia suhteita. Sellaisia, joilla on merkitystä tässä ja nyt.

Haluan sinun tietävän, että olen äärimmäisen kiitollinen sinusta. Siitä, että olet ollut osa elämääni. Siitä, että olet opettanut minut olemaan tämä persoona kuka olen tänään. Hiljaisesta ja äänettömästä kulkemisesta kanssani. Tällä polulla, jonka alkumetreillä tunsin suurta pelkoa. Jonka alkumetreillä tulit elämääni osoittaaksesi minulle tietä. Alkumetreillä, joilla en tuntenut monia kaltaisiamme matkaajia. Peläten, että olen matkalla paikkaan, jossa ei ole muita. Jossa joutuisin olemaan yksin. Mutta tällä polulla olenkin kohdannut muita kaltaisiani. Sinun kaltaisiasi ainutlaatuisia ihmisiä. Kanssamatkaajia. Uusia sellaisia. Niitä, joiden tehtävänä on opettaa minulle nyt jotakin muuta. Jotakin ennenkokematonta.

Tänään taivas itkee kanssani. Mutta ei hätää, sillä rakastan sadetta. Sillä on sielua puhdistava voima. Se huuhtelee ikävän pois sydämestäni. Se säätelee roihuavaa tultani, joka ei milloinkaan minussa sammu. Se ei lakkaa olemasta. Ei koskaan kukaan voi liekkiäni sammuttaa. Ei kyyneleet. Ei tuulenpuuskakaan. Sillä tuota liekkiä varjelen ja tiedän, että siinä on voimaa. Nyt ja ainiaan.

Hyvästi rakkauteni. Hyvästi jää. Äläkä minusta huoli. Sillä minä jään. Intohimollani elämään.