Kuuletko sä mut? Meillä kaikilla on loistavat lahjat puhua tai noh ei ihan kaikilla. Usein monet vaikenevat, kun pitäisi puhua. Mikäli et uskalla itseäsi avata, niin kannattaa sitä harjoitella. Sosiaaliset kommunikointitaidot ovat arvo itsessään, vaikka olisikin vähän erakkoluonne. On hyvä pystyä avaamaan sisintään ja sanoittaa tunteitaan. Siitä alkaa matka omaan sisimpään.
Toki en kiellä sitä, ettei ajattelussa olisi voimaa. Ajattelu avaa oven ja puhuminen lakaisee tietä puhtaaksi, jotenkin näin sen sanoittaisin. No mutta tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa puhumisesta vaan kuuntelemisesta. Sivuan kuitenkin myös puheen lahjaa, sillä se on itseasiassa merkittävä osa sosiaalista kanssakäymistä, vuorovaikutusta sekä onnistunutta keskustustelua muiden kanssa. Hyvään vuorovaitukseen ehkä tarvittaisiin vähän myös tunneälyä ja keskusteluun myötätunnon kompassia.
Asia, josta itse ärsyynnyn, on juurikin se, että vuorovaikutus toisen kanssa ei toimi. Sulkeudun todella herkästi, jos en saa paikkaani keskustelussa. Usein ihminen puskee omaa tarinaansa niin vahvasti esille ettei anna mitään tilaa keskustelussa välikommenteille tai vuorovaikutukselle. Saatika niille omille korvilleen kuulla sitä toista asiaa. Mikäli toinen osapuoli antaa välikommenttia, johon toinen ei pysty ottamaan mitään kantaa vaan odottaa omaa vuoroaan jatkaa omaa puhetta ja tarinaansa, ikään kuin se olisi se tärkeämpi osa keskustelussa, on keskustelu tuhoon tuomittu ja dialogista syntyy monologi.
Eihän se palvele enää ketään. Sama suu jauhaa samaa asiaa jauhamasta päästyään, kohde vain muuttuu. Jos keskeytät ja kerrot, että olet kuullut jo saman tarinan useaan kertaan, ei se vaikuta tarinankertojan tarinankerrontaan millään tavalla. Suu jauhaa asian loppuun saakka, jälleen kerran. Tunnistatko dilemman? Yksi tärkeimpiä taitoja olisi oppia kuulemaan eikä vain miettimään seuraavaa oman monologinsa aihetta. Ilman pysähtymistä ja aikaa kukaan ei pysty keskustelemaan muuta kuin heittämällä tyhjää läppää tai kysymään pinnallisia ja nopeita kysymyksiä.
Toinen seikka, jota pohdin on, että itseni ja sana-arkkuni avattuani vuotaa se ylitse kuin laavavuori. Olen hyvin runsassanainen ja intensiivinen puheessani, mutta tahdon aidosti olla myös itse läsnä ja aidosti kuulla, mitä toisella on sanottavaa, olla kiinnostunut. Syvällinen minuus on niin vahva, että mukavan small talkin tuottaminen saattaa olla hankalaa ja ehkä kömpelöäkin. Se ei ole itselleni tärkeää vaan aidosti tuntea ihminen sen sisuskaluja myöten. Vastapuolelle se on varmasti usein jopa ahdistavaa meidän pinnallisen merkityksen ajankuvassamme.
Summa summarum. Kun terve itsekkyys alkaa valtaamaan luonteen sijaa ja elämän tilaa epäitsekkään ihmisolennon kehossa ja mielessä, alkaa punnitseminen onko tämä oikein, vahingoitanko olemisellani muita kanssaolentoja oman kasvavan (terveen) itsekkyyteni nimissä. Tähän loppuun lausuisin jälleen yhden tärkeän lempiasiani. Balanssi. Tasapaino!
Herkkyys on kuin haavan lehti, joka tuulessa humisee ja soi. Tietynlainen epävarmuus itsevarmuuden keskuudessa pitää nöyränä ja auttaa kehittymään niissä aspekteissa, joissa kehityttävää on. Mielihyvää meille kaikille antaa myös se seikka, että joku meidän elämän piirissä aidosti arvostaa sitä, mitä me edustamme ja on kiinnostunut sparraamaan toista eteenpäin nähden tämän vahvuuksia alleviivaten niitä.
Lähiaikoina olen kohdannut useita sellaisia hyviä tyyppejä, jotka näkevät syvemmälle minuutta kuin ehjä itse itsessäni näen. Sellaisia tyyppejä me ympärillemme kaivataan ja tarvitaan. Sanoittamaan ja kannustamaan vahvuuksissamme eteenpäin. Antamaan boostia nousta siiville ja lentämään taas. Vahvuutemme on syystäkin vahvuuksiamme ja niitä meidän tulee itsessämme vaalia ja käyttää muiden hyväksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti