Jäähyväiset alter egolle

Katson ikkunastani ulos takapihalle. Puut huojuvat kuin hullu. Mielensä menettänyt. On Pyhän Yrjön päivä. Saint George's day. Yhteiskunnallinen tilamme mietityttää. Elämän arvot. Ja se kuka minä olen. Keneksi minä tulen. Miten minä ajattelen. Suvaitsen. Keväällä pidin muutaman luennon ja kurssinkin aiheesta. Kesken kaiken ymmärsin ettei minulla ole kompetenssia edes omaan elämään, kuinka voisin olla edes kertomassa kenellekään mitään muuta. Kohtasin muutamia ihmisiä, jotka todella avasivat silmäni siitä kuinka pyrimme käyttämään loputonta valtaa toisiimme nähden. Aloin pohtimaan myös omaa vallankäyttöäni. Manipulointia. Tahtoni tilaa. Tai tahtomattomuuteni.

Minulla on ollut onni myötä monessa. Äitinä olen onnistunut kasvattamaan kelpo kansalaisia yhdessä lasteni isän kanssa. Olen myös kokenut vahvaa epäonnistumista siinäkin tehtävässä. Huonoutta liittomme päättyessä. Tunnen heikkouteni. Tunnen historiani. Ja siksi ymmärrän tätä päivää jopa paljon paremmin. Ehdoton vahtuuteni on olla läsnä versoaville elämän aluille ja kannustaa heitä löytämään itseään vahvuuksiensa kautta. Vahvuuteni on nähdä ihmisen mahdollisuudet ja tukea niissä. Huomata ja nähdä ihminen. Ajan henki on kuitenkin julma. Julmaakin julmempi. Kannamme raskasta taakkaa, jonka siirrämme jälkipolville. Tiedostamatta ja tahtomatta. Se on oma mallimme. Geenien perimä. Rakkaudettomuus on kuin loinen, joka imee ympäriltään kaiken tyhjäksi luoden aina lisää rakkaudettomuutta.

Olen jo pitkään pyrkinyt löytämään paikkaani. Kuljen eteenpäin ja vaihdan suuntaa aina tarvittaessa. Ihanteeni ovat matkalla muuttuneet. Idealismit maailmastani kulottuneet. Muutama vuosi sitten olin vielä naivi nainen, joka innostui jopa postikorteista kuten moni muu todellinen menestyjä miljoonista. Olin valmis kokoamaan menestykseni meren pienistä pisaroista. Uskoin naivisti, että joku apuuni rientäisi. Joku, joka näkisi. Ja minuun uskoisi kuin minä itseeni. Sitten heräsin siitä niin trendikkäästä kuplastani. Ymmärsin, että ihminen, joka janoaa vain menestystä elämässään ja sitä kautta itsensä hyväksyntää ei koskaan muuttuisi. Ei menestyksen siemeniä ympärilleen ilmaiseksi jakaisi. Sitä on tässä-kaikki-nyt-heti-mulle -maailma. Kun raha on elämän kirkkain kruunu ja ainoa johtotähti. Silloin ei puhuta rakkaudesta, kun oma etu määrittää kaikkea tekemistä. Silmäni aukeni ja ymmärsin, että maailma oli kulkeutunut siihen pisteeseen ettei omista eduistaan olla valmiita luopumaan koskaan kenenkään toisen tähden. Vaan toista ihmistä käytetään astinlautana oman menestyksen huipulle. Ymmärsin, että se on todellista rakkaudettomuutta ja julmaa itsekkyyttä. 

Luin jostain artikkelin, jossa perättiin röyhkeyttä menestyksen avaimeksi. Samoin puhutaan paljon oman työn luomisesta, joka tulevaisuudessa näyttäytyy aina vain vahvemmin. Pidän itseäni luovana ja ajatusrikkaana ihmisenä. Olen toimelias ja määrätietoinen, jos sydämeni uskoo asiaansa. Tiedostan myös jälleen kerran heikkouteni. Sitä kait kutsutaan itsetuntemukseksi. Ja mitä enemmän tiedostan sitä haastavammaksi elämä muuttuu. Elämäni ei tunnu kulkevan lainkaan johdonmukaisesti. No eihän kait kenenkään, mutta enää en tiedä mistään mitään. Yhtenä päivänä haluan yhtä ja toisena toista. Olen pyrkinyt kehittämään itsessäni piirteitä, jotka ovatkin luonteenpiirteitäni eikä niitä näin ollen voidakaan muuttaa. Tunnen realiteetit. Tunnen heikkoudet. Tunnen historiani. Mutta tulevaisuuteni on yhä tuntematon. En näe mitään. En edes punaista lankaa. En valoa. Ja pohdin, onko tämä elämätön minun elämäni. Näin ei voi jatkua, mutta en vain tiedä enää mitä tehdä. Yksinäisyys, köyhyys ja tarpeettomuuden tunne ovat todellakin monen suomalaisen tätä päivää. Voimmeko leuhkia hyvinvointivaltiona.

Olen jo aiemmin pohtinut mikä tekee ihmisestä ihmisen nykymaailmassa. Miten ihminen saavuttaa kykyjensä ja taitojensa arvostuksen, joka pitäisi olla itseisarvo. Nyt vähempikin kelpaa kunhan sillä vain on kaupallista arvoa. Eli tunnustettua hyväksyntää. Ei ole siis reilua eikä oikeudenmukaista, että todelliset taidot ei saa edes mahdollisuutta. Miten länsimaissa tai ainakin meidän yhteiskunnassamme jopa halveksutaan kokemusta, ikääntymistä ja niiden tuomaa viisautta. Ihmisestä tulee yhteiskunnan hylkiö aina vain nuorempana, vanhentuessaan, koska ei enää sopeudutakaan tarkasti valettuun yhteiskuntakelpoiseen muottiin eikä ole kaikesta vain samaa mieltä. Nuoruus ja ikääntyminen eivät keskustele keskenään. Ei kommunikoi. Ei ymmärrä. Ei hyväksy. Ei suvaitse. Ei näe omaa napaansa pidemmälle. Puoleen eikä toiseen. Viisaimmat meistä näkevät itsensä osana koko kuvaa eikä vain koko kuvaa itsessään. Muutos ja kasvu on aina hidas prosessi ja siinä kyydissä tulee käyttää myös sivu- ja takapeilejä. Ei riitä, että tuijottaa vain tulevaan. Se, joka tuijottaa vain tuulilasiin, näkee tulevaisuuteen, mutta ei valitettavasti tätä hetkeä käsillä eikä sitä mennyttä, joka tähän tiemme johti. Miksi midän pitää opiskella tätä typerää historiaa, kysyvät viidesluokkalaiset.

Olen hyvin kyllästynyt anomaan arvostusta omaksi osakseni. En vain tiedä mitä ikinä maailmassa teen niin väärin etten löydä ihmisiä, jotka sydämestään arvostaisivat juuri sitä mitä minä edustan, jotta menestyisin ihan vain selviytyäkseni omana itsenäni ilman vieroksumaani röyhkeysleimaa otsassani. Olen paljon puhunut uskosta ja unelmista, siitä kuinka ne toteutuvat kunhan vain jaksaa uskoa. Mutta uskokaa tai älkää olen lopen kyllästynyt tähän henkiseen hössötykseen. Ainaiseen positivismin lässytykseen. Siksi minun on jätettävä jäähyväiset kaikelle toimimattomalle, sillä oma uskoni unelmiini on sammunut. Voimani hiipunut. Ymmärrykseni törmännyt seinään ja kuollut. Nyt on aika kirjoittaa piste iille ja tälle elämälle siirtyen toiselle mantereelle. Olen lopen kyllästynyt ainaisiin selityksiin. Selitykset kun ovat vastuuttomuutta omasta paikastaan.

Nyt olen valmistunut tästä tarinasta. Olen kuullut tarpeeksi. On aika löytää uusi tarina. Tämä tarina opetti minut vaatimaan itselleni arvostusta siitä kuka olen ja mitä minä edustan. Mitä varten olen olemassa. Tämä tarina opetti minut ymmärtämään miten tietyt asiat eivät koskaan tule muuttumaan. Ihmisellä on luontonsa perusta eikä se koskaan elämässään muuksi muutu vaikka voikin kehittyä. Menestys, raha, valta, rakkaus, itsekkyys, kiltteys, jopa riippuvuus - jokaisella on oma kompassinneula seurattavanaan. Jo lapsuudesta saakka se on ollut meidän kaunamme. Jäljet on polttomerkitty jo kasvun ja eletyn elämän vuosina. Jäämättä joskus paitsi jostain tai saaden taakkana kannettavakseen jotakin - se seuraa meitä aina ja ikuisesti hamaan tulevaan. Kiitos Jari Sarasvuo - sen sä mulle jakamalla osan tarinaasi opetit ja kahleistani viimein vapautit. Vaikka vielä kuivalla maalla täällä hiukan sätkinkin. Eteenpäin tuuliin tarttuen meen ja uusiin unelmiin kiin.

Täältä luettavissa Jari Sarasvuon haastattelu, joka avasi silmäni. http://www.hs.fi/sunnuntai/a1427947529494

Mun koko elämä on sun syy sinä senkin syyllinen

Aamu alkoi hyvin. Olin pitkästä aikaa hyvin nukkunut ja energinen. Tästä tulisi hyvä päivä. Hehkuin hyvää oloa ja rakkautta ympärilleni. Tyttärenikin on lähdössä kouluun iloisin mielin. Jälleen sääolosuhteet puhuttelevat oikeaa takkia valitessa. Aamulla kevättakki olisi liian kylmä ja päivällä talvitakissa tulisi kuuma. Mikä lottovoitto syntyä Suomeen, muistan lapsuudessani kuulleen tuon usein. Oikea lintukoto. Niin ne lapsuudenkin illuusiot vaan murtuu.Tyttäreni keksi vaihtoehdon ja sillä hetkellä tiesin, että kohta ei hyvä enää heilu. Jos kuitenkin laittaisin tuon kevättakin ja sä äiti voisit viedä mut autolla kouluun. Ystävällisesti yritin, että ei se nyt kyllä käy, että hopi hopi pyörän selkään hypi ja reippaasti polje ja päivääsi kohti omatoimisesti kulje.

Ennen kuin ovi kävi kuulin eteisestä "ai, jalka on kipeä, siihen sattuu." Viimeistään siinä vaiheessa jo aavistin, mitä tuleman piti. Pieni koululainen lähti matkaan, mutta odotin vain, koska ovi käy uudestaan. Ja niinhän siihen pian jo koputettiin. Tiesin kuvion niin tarkkaan. Tytär aavisteli, että tänä aamuna äiti olisi niin lempeä ja hyvätuulinen, että oikeista naruista vetämällä tänään äiti suostuisi ihan mihin tahansa. Näin ihminen valitettavasti usein toimii. Olosuhteiden ollessa suotuisat alamme itse tekemään niistä epäsuotuisia ja kaikki menee siitä eteenpäin kohti alamäkeä päätyen kuin nyrkki seinään. Voitte arvata, että huutoon ja kyyneliin päättyi myös tuo meidän ihana aamumme niin. Tytär lähti pyöräillen kouluun myöhästyen ja äiti huonoa omaatuntoa hermostumisestaan kantaen. Hyvästi ihana auvoinen aamu. 

Lapselle tämä on tyypillistä rajojen hakua ja siinä aikuisen tulisi käyttäytyä kypsästi ja olla vankka kuin kallio, jotta lapsikin jotain tilanteesta oikeasti hyötyisi. Itse hermostun vastaavissa tilanteissa edelleen vedoten omaan uupumukseen. Opettelen edelleen jatkaakseni tilanteissa lempeyttäni. Olen paljon kehittynyt, mutta en tarpeeksi. Tärkeintä on, että ennen olisin antanut tilanteessa periksi. Mutta nyt jo ymmärrän, että tilanne on kasvattava vain ja ainostaan, kun en anna periksi. Lapsi myöhästyy koulusta, mutta mitä sitten? Myös myöhästyminen on terveesti omaa vastuuta kasvattavaa ja ihmisenä olemisessa kehittävää, kun se ei ole myöhästyjälle itselleen yhdentekevää. Syyllisyys on meille hyväksi, sillä silloin olemme elossa. Enkä nyt todellakaan tarkoita, että toisen aiheuttama syyllisyys. Tyttärenikin yritti vastuuttaa minua siitä, että hän myöhästyy, mutta hän itse tiesi paremmin, että syy ei ollut nyt kenenkään kuin hänen itsensä. Se kuka on aiheuttanut omalla toiminnallaan syyllisyyden itselleen oppii kyllä, mikä syyllisyyden tarkoitus on ja se luo vastuuta itsestä ja omasta toiminnasta. 

Mikäli siis tunnet syyllisyyttä teoistasi tai tekemättä jättämisistäsi niin anna sille ajatusta, oletko todella syyllinen vai nappaatko herkästi myös toisen syyllistyksen vaikka se ei olisikaan sinun teoistasi johtunutta. Mikäli todella olet syyllisyydentunnoissa omista teoistasi johtuen niin siinäpä onkin hyvä kasvun paikka, sillä silloin toimit omaa omatuntoasi vastaan. Ja silloin syyllisyys on tervettä, koska silloin kannat itsestäsi ja teoistasi vastuuta. Syyttelemättä ketään muuta. Ja silloin olet jo pitkällä kehityksessäsi. 

On kovin helppo syyttää muita, kun ei tunnista omaa vastuutaan. Lapsen kehitykselle se on tärkeää eikä se anna lupaa aikuiselle sitä selättää, koska muutoin lapsi ei opi vastuullisuutta itseään ja muita kohtaan. Lempeys on ihmiselle hyväksi, mutta niin on syyllisyyskin, kun se on itse aiheutettua. Jos aikuinen taasen vierittää syyn ilman todellista syytä lapsen päälle, ei lapsi opi silloinkaan kantamaan aitoa syyllisyyttä matkassaan vaan hän oppii kantamaan ainoastaan syyllisyydentunnetta toisen teoista kuvittelemalla olevansa syyllinen ilman omaa todellista osuutta asiaan ja kaatamaan oman aidon syyllisyyden jälleen jonkun toisen niskaan. Hänen syyllisyydentunne kuppinsa on jo täynnä eikä sinne mahdu enää se aito oma syyllisyys, joka johtaisi vastuuseen aidosta omasta olemisestaan ja teoistaan. 

Kutsuisin sitä myös valheen ja epärehellisyyden kehitykseksi ja oman elämän kehittymättömyydeksi. Elämän aidon ja luonnollisen vastuun pakenemiseksi. Ja se on aina vastuuttomuutta niin omasta itsestään, teoistaan, ympäristöstään kuin elämänsä todellisesta kehityksestä. Sellainen ihminen oppii vain luovimaan ja toisia hyväksi käyttämään. Elämään valmista maailmaa kehittymättä tai kehittämättä. Sellainen ihminen ei jaksa kantaa itsestä vastuuta, kun sen tehtävänä on kantaa muiden jakamaa hänelle kuulumatonta vastuuta, joka näyttäytyy itsestä johtumattomana syyllisyydentunteena. Ainoastaan rehellinen voi aidosti olla vastuullinen. Ainostaan vastuullinen voi olla aidosti rehellinen. Seistä oman olemisensa ja tekojensa takana kuin vuori. Kantaa vastuu. Ja tuntea syyllisyyttä toimiessaan vastoin omaa omatuntoaan.

Aito syyllisyys on nimittäin aivan eri asia kuin syyllisyydentunne. Ja ne pitäisi oppia erottamaan toisistaan, jotta osaisi ja ennen kaikkea jaksaisi kantaa vastuun itsestään ja vain omista teoistaan. Tämäkin on eräänlainen oravanpyörä. Ihminen, joka oppii kantamaan vastuun itsestään lakkaa olemasta vastuullinen muiden teoista ja samalla hän lopettaa muiden syyllistämisen vastuullisena aikuisena tuntien tervettä syyllisyyttä omista huonoista päätöksistään ja täten osaa myös ympäristöään vastuuttaa jälleen kantamaan vastuun itsestään. Älä sinäkään koskaan toista syyllistä siitä mihin olisit itse voinut toisin vaikuttaa omilla valinnoillasi ja teoillasi. Vastuullinen ihminen on vakaa eikä koskaan ota vastaan toisen vastuuttomuutta ja siitä johtuvaa syyllisyyttä kannettavakseen. Tehvämämme on kantaa syyllisyyden sijaan toisiamme kohti omaan vastuuseen ja ainoastaan siten voimme katkaista toisen syyllistämisen kierteen. Vastuutetaan toisiamme itsemme vastuuseen sen sijaan, että kaadamme oman vastuun toiseen. Näin kierrätetään hyvää ja viljellään tulevaisuudelle kultaista jyvää.

Rakkaus voittaa aina vai voittaako?

Mikä voisikaan olla oivallisempi päivä pohtia rakkautta kuin ystävänpäivä, joka muualla maailmassa tunnetaan myös rakastavaisten päivänä. Miksi kummassa meille päivästä luotiin ystävysten välinen, kun olisimme voineet kehittää myös parisuhteen arvostuksen merkitystä. Kenties kaupallisuus olisi siitä kärsinyt ja tottavie muutos on aina pitkä ja aikaa vievä prosessi. Tässä, heti, nyt maailmassa ratkaisee se, mitä itse hyödyn emmekä jaksa katsoa pidemmälle tulevaan ymmärtääkseemme, että muutos tarvitsee todellisia ja epäitsekkäitä tekoja juuri tässä hetkessä. 

Itsekkään maailman ympäröimänä epäitsekkyys tuntuu joskus hyvinkin sietämättömältä. Tarvitaan vahvaa voimaa uskoa parempaan. Muutos on hidas prosessi eikä tulokset näy heti. Miksi siis edes viitsisimme nähdä vaivaa, kun välinpitämättömyydellä eläisi itselle ehkä helpompaa elämää. Välinpitämättömyys on muuten rakkauden vastakohta. Välinpitämättömyys on vahvaa itsekkyyttä, jolloin kaiken vastuun omasta elämästään siirtää itsensä ulkopuolelle vedoten omaan kohtaloonsa ja ainoastaan omiin tarpeisiinsa. Tiesitkö, että kohtaloa on menneisyys tai valinnat, jotka jätät tekemättä. Kaikki muu on sinun itsesi käsissä. Kun elämä tarjoaa sinulle mahdollisuutta, voit itse päättää miten siihen suhtaudut. Miten valitset. Ilman tarttumista mahdollisuuteen on jo antautunut kohtalolleen eikä siten voi saavuttaa sitä minkä elämä hänelle tarjoilee ja suo. Voi olla, että valinta johtaa epäonnistumiseen, mutta silloin se on opettanut sinulle jotakin. Olemme ikuisia etsijöitä emmekä pysty löytämään ellemme ole valmiita ylittämään mukavuusaluettamme ja myös epäonnistumaan. Jos ei ole löytänyt jotakin mitä etsii, ei ole uskaltanut mennä sinne, mistä sen voi löytää. 

Etsiminen on elämän pituinen prosessi. Löydettyämme jotain, minkä koemme kuuluvamme osaksi elämää, täytyy meidän oppia vaalimaan sitä ja tekemään työtä sen eteen. Ja lisäksi jatkaa etsimistä. Etsiminen ei tarkoita sitä, että voimme heittää vanhan pois kuin tylsän lelun vaan sitä, että voimme löytää uusia palasia jo rakennettuun elämään, jotka sopivat siihen mitä meillä jo on. Joskus tietenkin tulee aikoja, että täytyy päästää irti siitä, mikä ei toimi ja on este kehitykselle. Tietämättömyyttämme tai väkisin istutettu pala elämämme tauluun. Ihminen ja sen elämä ei valmistu kuin vasta kuolemassa, joten elääksemme täysipainoista elämää täytyy meidän olla valppaina löytääksemme sen, mikä valmistaa meidän merkityksellisen elämän.

Viime viikolla pohdin mottoa "rakkaus voittaa aina" Onko se todella totuus vai onko se vain myytti myyttien joukossa kuin tulevaisuuden ja toivon tae. Riippuu tietenkin mistä rakkaudesta puhumme. Hyvä pointti. Se rakkaus, josta minä puhun, ei välttämättä ole sitä rakkautta, miten sinä rakkauden ymmärrät. Siksi sanoittaminen on niin tärkeää. Puhua äänellä, jota ei vain kuulla vaan myös ymmärretään. Minulle rakkaus on vain yksi ja ainoa. Se on pyyteetöntä sympatiaa ja arvostusta universumia ja kaikkea sen luotua elollista ja elotonta kohtaan. Se on näkymättömän näkyväksi piirtämistä.

Eräs sielunveljeni kuvaili rakkautta osuvasti "rakkaus hävittää menneisyyden" ja "rakkaus on kaiken hyväksymistä" Rakkautta ei tietenkään pysty lyhyesti selittämään niin, että kaikki sen heti ymmärtää. Itse lisäisin sielunveljeni sanoihin seuraavaa. Menneisyys ei koskaan häviä vaan se on aina osa meitä ja meidän rikkaus vaikka se ei meitä aina miellytäkään. Voimme kääntää menneisyyden tappion tulevaisuuden voitoksi, mutta sen eteen on oltava valmis itse tekemään töitä ja uskallettava tuntea kipua. Kipu on merkki siitä, että menneisyyden aiheuttamista haavoista paraneminen on alkanut. Ja niitähän meillä on kaikilla. Ja myös niin, että rakkaus ei todellakaan hyväksy kaikkea, sillä silloin satutamme itseämme. Rakkaus antaa kuitenkin aina anteeksi, mutta osaa myös päästää irti ja vastuuttaa kanssa ihmisiään kasvamaan ja seisomaan omillakin jaloillaan.

Paulo Coelhon sanoin rakkaus muuttaa ja parantaa ihmistä. Se on uskon osoitus eikä koskaan vaihtokauppaa. Kun taas puolestaan Martin Luther King julistaa, että rakkaus on ainoa voima, joka pystyy muuttamaan vihollisen ystäväksi. Rakkaus on siis ihmisen mahdollisuuksien näkemistä. Lähimmäksi omaa ajatustani laittaisin toisen naisnäkökulman asiaan, että myönteisten voimien ruokkiminen ja helliminen tarttuu siinä missä kurjuuskin. Yhtä kuitenkin kaikki. Rakkautta voi tarkastella niin monesta eri perspektiivistä. 

Rakkautta on sekin, kun huomaa kuinka kanssakäymisessä toisen kanssa kasvaa omassa persoonassaan tai kuinka muuttuu omassa itsessään rakkaudellisen ja hyvän kanssakäymisen kautta. Kuinka huomaa viimein tulleensa nähdyksi. Näkyväksi teoissaan. Rakkaudessaan. Kuinka saa arvostusta osakseen. Kuinka viimein oppii kunnioittamaan ja rakastamaan itseään ja elämälahjojaan. 

Rakkautta on se, kun antaminen muuttuu itsetarkoitukseksi. Kun antaminen alkaa olemaan saamista ja se riittää. Mitä minä muita varten annan ja kuinka minä kohtaamisistamme kasvan ja kehityn. Minä rikastun päivä päivältä kohtaamisistani ja se rikkaus on jotain, jota kukaan ei voi viedä minulta koskaan pois. Se rikkaus on jotain, jota voin kuluttaa mielin määrin rikastuen itsekin aina vain lisää, samalla rikastuttaen muita. Rikkaus on rakkaus. Rakkaus on rikkaus. Rakkaus voittaa aina vaikka se ei olekaan helppo tie, mutta sillä tiellä elämällä on tarkoitus. Tieto siitä, että jokaisella rakkaudella heitetyllä siemenellä on mahdollisuus itää joskus, saa minut jaksamaan. Saa uskomaan. Toivomaan. Ja tietenkin koko universumia rakastamaan.

Rakkauden vuosi

Ulkona on harmaata. Sataa ja tuulee. Melkein salamoi. Se ei voi olla vaikuttamatta mielialaan. Joskus lapsuudessani puhuttiin, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Istun myöhäistä aamua kahvikupin ääressä. Olen pohtinut vuoden vaihtumista ja kuluneita vuosia yhtä lailla. Olen yksin. Olen yksinäinen. Uskottelin pitkään itselleni sitä sun tätä. Uskoin pitkään vääriin ihmisiin. Elämäni rakkaus on ollut vain kärsivällisyyttä ja oppimista. Aina olen odottanut jotakin. Uskonut johonkin. Luullut, että rakkauteni voima voisi parantaa ihmisiä ympärilläni. Luokseni ovat valikoituneet erityisesti rankoissa oloissa varttuneet miehet. Pohdin isästäni alkaen kuinka rakkaudeton hänen elämänsä on ollut vähintään siitä saakka, kun hän jäi puoliorvoksi esikoiseksi vain 11-vuotiaana. 

Rakkaus on siis elämäni ehdoton teema. Äidillisyydestä ei liene siinä haittaa, mutta onko rakkauteni ollut aina vain sitä. Koko elämäni olen uskonut voivani pelastaa rakkaudella maailmaa. Pikku hiljaa alan menettämään uskoani rakkauteen ja se tekee elämästäni hyvin yksinäisen. Mitä, jos en koskaan enää saakaan kokea miehen ja naisen välistä rakkautta? Mitä, jos maailma ei kannakaan mukanaan sellaista sielua, joka uskaltaisi minua rakastaa, ennen kaikkea minut kohdata ja vierelläni vahvana kulkea? Jos minua varten ollut rakkaus on kääritty jo menneisyyden pakettiin ja siitä vapaaehtoisesti luovuin. Mitä, jos minua varten ei enää olekaan rakkautta jäljellä. Ihmistä, joka uskaltaisi syvästi rakastaa. Elämmehän hyvin pinnallista maailmaa pelonpeikot rinnallamme keksimme verukkeita miksi meillä ei ole aikaa rakkaudelle.

Viime päivinä olen hyvin paljon pohtinut asemaani  markkinoilla, jos niin asian voisi ilmaista. Kaava toimii aivan samalla lailla joka kerta. Ja ainoa mitä saan osakseni on välinpitämättömyyttä. Se on muuten rakkauden vastakohta ja ehkä julminta, mitä voi toista kohtaan koskaan osoittaa. Ja sitä kuulkaas saa kohdata mielin määrin. Minulla ehkä on lappu otsassa, jossa lukee "saa kohdella miten huvittaa" Niin. Itsehän annan siihen luvan. Toisaalta se saa minut tajuamaan millaisessa tilassa maailmamme makaa. Puhutaan taloudellisen ahdingon aiheuttamasta huonovointisuudesta. Olisiko jo aika puhua henkisen tilamme aiheuttamasta huonovointisuudesta. Modernisoida syitä ja seurauksia.

Kiltit ja hyväntahtoiset ihmiset ovat helppoja kohteita saadakseen osakseen huonoa kohtelua, koska heidän luonteensa ei ymmärrä ilkeyttä, joten eivät voi itsekään niin toimia. Ainakaan rakkauden edessä. Niin ja maailma huutaa kuinka nynnyjä me olemme, kun emme osaa ilkeyden taitoa. Mitä pahaa siinä on? Ei ihme, että herkät ihmiset luhistuvat, sillä se vaatii jumalattomasti ponnisteluja voittaa alistajansa ja vihollisensa. Siinä tarvitsee olla vahvempi kuin Bamse konsanaan. Ja syötävä paljon pinaattia, ehkä enemmän kuin Kippari Kalle koskaan osakseen saa. Pieni kertaus tähän väliin. Hyvän ponnistelut vaativat yletöntä voimaa ja siksi moni tyytyy elämään aitauksessaan, joka on jo valmiiksi rakennettu. Hyvät voimat täytyy juuri siksi saada yhdistettyä, että voimme yhdessä luoda parempaa maailmaa tukien toisiamme ja saadaksemme toisistamme tarvittaa voimaa muuttaa maailmaa. 

No niin. Vuodatuksen määrä on vakio. Olen itse hyvinkin vahvasti negatiivista klangia vastaan, sillä se syö vain turhaan niin kuulijansa kuin maailmankin energiaa. Joku ihme sisäinen voimani antaa minulle mahdollisuuden valita. Valita, josko valitan ja oksennan. Jos niin teen, en ikinä ikimaailmassa kykenisi kasvuun ja kehitykseen, sillä silloin en tunne sisäistä tuskaa ja kärsimystä, koska oksennan sen maailman märehdittäväksi ja murheeksi. Vain itsessäni voin löytää vastauksen ahdistuksen aiheuttajaan. Ookoo. Jotkut tarvitsevat herättäjää ja solmujen avaajaa, mutta vain oivalluttajaa, joka osaa herätellä sisäistä sinää, aitoa ääntäsi  dialogin avulla. Aito oivalluttaja ei anna valmiita vastauksia vaan tekee ikäviäkin kysymyksiä, joihin vain sinä voit itse aidosti vastata.

Hyvä alku löytääkseen itseään on alkaa pohtimaan niitä piirteitä itsessään, mitkä ärsyttävät muissa. Olemmehan toistemme peilejä. Ainoa asia, missä todellista itsekkyyttä vaaditaan tullaksemme ehjemmiksi, on olla oksentamatta paskaa muiden niskaan vaan todellakin märehtiä niitä ainoastaan itsemme tykönä kohdaten niistä aiheutuva kipu, kärsimys ja lisätuska. Se on todellista rohkeutta ja taitoa löytää hyvä oma elämä.

Maailman tuska ei häviä sitä levittämällä vaan kohtaamalla se itsessään suurempana siitä pääsee henkilökohtaisesti eroon. Muistaen kuitenkin, että tuska ei koskaan häviä kokonaan. Ja jossain vaiheessa on aika päästää irti märehdinnästä ja keskittyä itsestä ulospäin elämään kanssaihmisiä varten. Tiedäthän sen, mitä enemmän kiinnittää johonkin huomionsa, sitä suuremmaksi se kasvaa. Kärpäsestä tulee viimein niin sanotusti härkänen. Kiinnittämällä huomionsa itsensä ulkopuolelle johonkin objektiiviseen kohteeseen, kärpäsen vaikutus pysyy kärpäsen kokoisena. Saitteko kiinni ajatuksesta? Hyvä, sillä joskus se tekee tiukkaa itsellenikin. 

Otsikko Rakkauden vuosi ei ihan täyttynyt nyt tässä kirjoituksessa, mutta toivonkin, että se täyttyy todellisessa elämässä. Sillä elämä ei ole vain sanoja ja tarinoita vaikka niitä rakastankin. Tänä vuonna minä tahdon rakkautta. Todellista rakkautta. Välillä kahden ihmisen. Kosketusta. Läheisyyttä. Turvaa. Suudelmia. Faktista toisen rinnalla olemista. Tukemista. Onnistumisista iloitsemista. Aivan kuten kampanjassa TAHDON 2015. Minä vain edelleen tahdon miehen ja naisen välistä rakkautta, sillä niin perinteinen ja vanhanaikainen minä olen. Se ei tee minusta kuitenkaan suvaitsematonta. 

Muistakaa ystävät rakkaat, että on olemassa myös puolitie, johon voi ja pitääkin mennä ja tulla vastaan. Sitä me tarvitsemme. Emme voi ain vain todella tunnollisia vastuuttaa. Vastuunkantoa omasta elämästä ja muita kunnioittaen. Tarvitaan muutosta itsessä, ei vain pyrkiä muuttamaan muita. Ehdottomuus tuhoaa maailmaa. Hyvässäkin tarkoituksessa ehdottomuus herättää turhaa negatiivista energiaa, joten on hyvä tarkastella milloin on aika päästää irti. Silloin, kun se ei enää palvele ketään tai mitään. Pyrkimyksenä ihmisarvoiseen ja rakkaudella käyvään elämään. 

Meidän tulee säilyttää perinteitä, mutta kehittyä siinä rinnalla. Ymmärtäen kuitenkin, että perinteissä on meidän juuret. Niitä emme saa tuhota kehityksen tieltä. Löytää puolitie. Säilyttää hyvä ja kelpoinen. Päästää irti vain toimimattomasta. Löytää uusia ratkaisuja. Kaikki kelpo on jo keksitty. Ja niistä viisauksista, jotka vuosituhannesta toiseen maailmaa ovat pyörittäneet on löytyvä THE totuus. Ei ne muuten eläisi ja hengittäisi tässä maailman melussa meidän kuolevaisten matkassa.