Istun hetken pihamaan varjoisassa nurkassani, valkoisessa rottinkituolissani. Kärpänen hyörii ympärilläni. Haapojen heleä lehtien laulu soi taustamusiikkinani. Kärpänen istahtaa viimein iholleni haistellen auringosta hikistä pintaani. Pieni lintunen sirkuttaa pihapuussa. Aurinko tunkee säteensä puun lehvästön lävitse. Istun ensimmäistä kertaa koko kesänä hiljaisella pihamaallani laiskuuteni ränsistämässä puutarhassani. Villivadelma ja ahomansikka ovat vallanneet pihani.
Huhtikuun lopussa kirjoitin blogimerkinnän, jossa pyysin kutsumukseni kaiun minulle vastaavan. Sehän totta tosiaan takaisin huuteli ja antoi minulle mahdollisuuden kokeilla siipiäni aloilla, joihin tunsin vahvaa poltetta. Kuukauden koeajalla sain kokea jotain ainutlaatuista. Täytyy vain todeta, että molemmista kokeista nautin täysillä ja kaikein lisäksi vieläpä omilla juurillani. Koin onnistumisen riemua ja välittämistä ympärilläni. Toisten taholta myös omia oppejani kohdistettuna minuun. Välillä teki kipeää, mutta nöyränä ja ystävien kannustamana tein mitä pitikin. Suoritin loppuun koeaikani. Opin paljon uutta ja uskon, että myös minusta opittiin. Ainakin toivon niin.
Joten palatakseni tuohon huhtikuuhun, jossa huutelin kutsumukseni kaikua. Sain vielä samana päivänä postia eräältä lukijaltani, jossa hän kutsui minut runottamaan valokuvanäyttelyään. Tuo näyttely oli merkityksellinen eritoten valokuvaajaystävälleni, sillä hän on lahjakas kuvaaja, mutta ei vain ole saanut lyötyä itseään lävitse, jotta hän saisi tehdä työtään todella ammatikseen, sellaiseksi, josta maksetaan palkkaakin. Palkka lienee harrastuksen ja työn erotus.
Osaan samaistua häneen täydellisesti, kirjoittajan ominaisuudessa. Yhdessä olemme hitusen enemmän, sillä jokainen taiteilija tai unelmansatavoittelija on loppu viimeksi unelmansa kanssa ihan yksin. Ypöyksin. Kukaan toinen paitsi oman unelmansa toinen tavoittelija ei voi ymmärtää sitä intohimoa ja poltetta omaan tekemiseensä. Ei voi ymmärtää kuinka taloudellisessa epävarmuudessa jokainen luova taiteilija elää ennen läpimurtoaan. Uskoessaan niin kovasti omaan unelmaan. Omasta mielestäni kaikki kliseiset iskulauseet nyt, joita itsekin lujasti kirjoittelin, ovat muuttuneet naurettaviksi. Niin moneen kertaan uskoni ja voimani menetin. Mutta niiden avulla olen itseni läpimurtanut tähän päivään. Elämäni ja unelmani palaset kekooni kantanut, joista palapeliäni tänäänkin jälleen rakentelen.
Mikään taiteenlaji ei ole helppo laji. Siksi minusta onkin kornia, että usein yhteiskunnassa lajin edustajat lynkataan ennen kuin heidät tunnustetaan. Miten onkaan niin hullua, että muoto taiteessa saa todellisen arvonsa vasta taiteilijan saatua julkista arvostusta. Jos runoni olisi allekirjoittanut vaikkapa edesmennyt Tommy Tabermannin tai Saima Harmaja, olisi niiden sointi jotenkin erilainen kuin se on nyt, minun kirjoittamana. Eikö kauneudelle ja satumaisella soinnulle olisi oikeasti enemmän todellista tilaa maailmassamme? Tuntuu oudolta, että tämän sodan, väkivallan ja henkisen huonovointisuuden keskellä ihminen ei näe tai tahdo kuulla elämämme kauneutta. Todellista kauneutta, joista ammentaa omaa elämäänsä edes hitusen. Tätä ihmetteli juurikin eräs ystäväni.
Eikä sillä, että sanat muuttaisi maailmaa, mutta toivoisin niiden saavan ihmiset oivaltamaan. Miten maailmaa muutetaan, sillä kukaan meistä ei pysty ihmetekoihin. Eikä edes suuriin tekoihin. Hyvässä. Jokainen kun omalta osaltaan muuttaisi katsontakantaa, alkaisi se vaikuttamaan omaan ympäristöön ja pikku hiljaa kertaantumaan. Fakta kuitenkin on, että taidetta tosissaan tarvitaan. Se on yksi merkittävä osa toisen ihmisen elämysarvoja, joista koostuu elämän pohja ja osa onnellisuutta.
Toinen unelmani koekuukausi tapahtui myös juurillani. Kotipitäjässäni. Olin kahvila-leipomo -myymälässä työssä, jossa nautin suunnattomasti. Nähden kuitenkin kahvilaunelmani raadollisuuden. Kuinka se repisi ihmisen kappaleiksi eikä omin käsin siihen kaikkeen kykenisi. Sain vahvistuksen leipomusunelmaani. Se on hitusen muuttanut muotoaan, jos perustaisin pienen leipomon vaan. Siellä leipoisin päivisin ja nauttisin työstäni. Keskittyisin leipomaan mitä parhaiten osaan; kuivakakkuja, pikkuleipiä, näkkileipää, korppuja ja ehkä silloin tällöin karjalanpiirakoita. Opin siis leipomomyymälässä, että tuoreleipomo voi olla todellinen painajainen toteuttaa asiakkaiden toiveet, tarpeet ja todellinen kysyntä. Omassa kahvilassa menisi pian fysiikka ja psyyke sen mukana sekä todellinen ilo, jok' on leipoa. Tämä skenaario "kuivatuote" kotileipomosta veisi minut toiselle paikkakunnalle, sillä tilat toimintaan on jo olemassa. Mutta sinnehän me halajammekin. Omille, aidoille juurillemme. Sinne, jossa tuntee olevansa kotona. Me olemme juureton kansa ja se on todella surullista. Juurista kun kumpuaa se todellinen aito osa omaa arvomaailmaa.
Nyt on päätöksen aika. En enää voi viivytellä. Pitää olla rohkea ja tehdä päätös. Avata uusi kirja elämälle. Tässä kanavassa on kelluttu jo liian pitkään. Nyt on saatava tarvittava energia ja hippunen myös hyvää onnea. Otettava hämäläistä härkää sarvista kiinni ja siirryttävä myös fyysisesti seuraavalle levelille. Nyt on tullut aika uhmata itseä. Nyt on tullut aika päättää päättämättömyyden ja selittelyiden kausi siirtyen rohkeasti eteenpäin. Tarttua tuumasta toimeen. Tämän myötä lunastan myös muita unelmiani kuten vaalia perinteitä ja kotiseutuni juuria. Siirtää perinnekulttuuria sukupolvissa eteenpäin. Kesätyöni ja aikani kotona opetti, että ne ihmiset keitä tarvitsen ovat olleet aina elämässäni. Ihmiset, jotka hengittävät samoja juuria kanssani. Uskovat samaan tulevaisuuteen ja näkevät sen aidot mahdollisuudet. Kuin pieni polku monet tekijät johdattivat jälleen heidät luokseni.
Huomaan, että päättämättömyydessäni olen kovin uhmannut ja usuttanut. Sillä lienen itselleni voimia kerännyt ja varmuutta päätökselleni vahvistanut. Tiedän, että olen valmis ja saan energiani kunhan vain uskon edelleen unelmaani. Minun pitää vain itse uskaltaa. Kukaan muu ei tule sitä koskaan tekemään puolestani. Sillä kuuntelenhan minä ainoastaan sydäntäni. Vain omalla tekemiselläni on väliä. Kukin kuuntelee omaa sydäntään ja toimii oman intuitionsa varassa. Niinhän minäkin ihmisiä opetan. Miksi tämä päätös olisi vaikea, sillä olenhan suuria päätöksiä elämässäni ennenkin päättänyt. Onko epäonnistumiset jättänyt jälkensä ja todellisen sydämestä lähtevän päätöksen edessä pelkäänkin sen onnistumista. Sillä eihän ole muuta vaihtoehtoa, jos päätöksen teen ja sydänääni edellä meen.
Nyt toivon vaan mä sulta, että puhallat mun liekkiin hyvän onnen tuulta. Onneni ja kutsumukseni on vain yhden puhelinsoiton päässä. Kuinka voinkaan jännittää niin. Onko se sittenkään oikea päätös? Sitähän ei voi tietää muuta kuin ottamalla siitä selvää. Päättämättömyys on painajainen eikä koskaan vie elämää eteenpäin. Joten päätös on vain yksi askel unelmasta. Ja niin unelmasta tuli totisinta totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti