Vastaa kutsumukseni kaiku

Jälleen yksi uusi päivä edessäni. Istun aloillani. Väsymys painaa silämluomiani. Huomaan, että ajatukset vilisevät päässäni. Luovuus kihelmöi kehossani. Innostus pulppuaa jossain sisimmässäni. Nauru heläjää. Kohta jo taas itkettää. Kuuntelen sisäistä ääntäni. Sydämeni kammiovärinää. Tunnen veren vahvana suonissani. Lämmön kehoni kuorissa. Mieleni pulppuaa ajatuksistani enkä saa otetta tulevastani. Poukkoilen sinne, tänne ja tuonne enkä tiedä minne pitäisi mennä. Sydämeni puhuu niin kiivaasti.

Olen elänyt elämääni uskoen typeriin tehtäviini. Uskoen niin, että jälleen seinään tömähdin. Mitä siitä jäljelle jäi. Vain parasta siis. Henkisesti vahva minäni. Uskoni tehtäviini on ollut vahva siitä syystä, että valmistuisin viimein kutsumukseeni. Vieläkään en kirkkaana sen ääntä kuule. En sen loistoa näe. Huoli tulevasta painaa matalaksi. Tekee nöyräksi elämän edessä. Tiedostaen, että minä olen. Minä teen. Minä välitän. Minusta välitetään. Vaikka tunnen totaalisesti epäonnistuneeni edellisessä raskaassa mutta antoisassa tehtävässäni. Olen kuin uudisraivaaja. Saadessani uuden siemenet istutettua, on aikani jatkaa matkaa taas. Eteenpäin. Uuteen savottaan.

Olen erityisen aistiherkkä persoona. En tiedä mitään maailman energiavärähtelyistä, mutta ollessani itse avoin olemuksessani, tunnen erityisen herkästi sen värähtelyt. Joskus maailma ympärilläni pyörii kuin hurrikaani ja minun on vetäydyttyvä ettei se imaise minua mukaansa. Maailmanmeno tuntuu kovin ahdistavalta. Tuntuu kuin siihen virtaan hukkuisi. Eikä enää pelastuisi.

Uskoni horjuessa vahvasti, joudun kyseenalaistamaan uskoni. Uskoni mihin. Uskoni minun henkeni voimaan. Meissä jokaisessa on henki. Oma henki. Hyvä henki. Se vain voi olla matkan varrella pahoin vaurioitunut ja se laittaa ihmisen tekemään pahoja asioita peloissaan. Toiset maailma ympärillämme laittaa pelon kautta alistamaan ja toiset alistumaan. Selvyyden nimeksi, jotta emme ajatteli niin mustavalkoisesti, jää välimaastoon persoonat, jotka ovat löytäneet oman identiteettinsä äänen. Itsetuntonsa. Oman omantunnon äänen. Heitä meidän kannattaisi kuunnella paljon enemmän. Heissä asuu sellainen ikivanha viisaus, joka ei ole ainoastaan omia mielipiteitämme asioista vaan hyvän hengessä muokkaantunut maailmankuva ja ihmiskäsitys.

Alkuvuodesta olin täynnä tarmoa saarnatakseni henkisen hyvinvoinnin kehityksen puolesta. Viime viikolla olin perustamassa taas kahvilaa, jossa pääsen leipomaan. Yksi kerta olen sanoittaja. Toinen runoilija. Kolmas elämänkertakirjailija. Neljäs satujen luoja. Kohta elämäntaitovalmentaja. Luennoitsija. Nuoren itsenäistymisprosessia tukeva tukiaikuinen. Ammattibloggari. Kerran leivontaan ja kansanperinteisiin kohdistuva. Nyt kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin keskittyvä. Ja ja ja. Missä oikein on paikkani ja kutsumukseni. Paniikin iskiessä, uskoni horjuessa ja voimieni hiipuessa en usko selviytyväni. 

Tällä kyseisellä hetkellä pyydän, toivon ja rukoilen enemmän kuin mitään muuta, saavani siivet alleni, jotka johdattavat minut kutsumukseni luo. Energiani eivät riitä enää poukkoiluun enkä todella tiedä mihin minun kuuluu kulkea. Mihin kaikki lahjani ja kokemukseni ovat tarkoitettu. Minulle on kuitenkin annettu lahjoja ja kokemusta tarpeitteni mukaan ja siitä tiedän, että en voi itse vain valita, mutta niitä tahdon nyt hyväksi käyttää. Sinun hyväksesi. Meidän hyväksämme. Tulevaisuutemme tukipilariksi. Palan halusta päästä jo elämään.

Minä olen. Sinua varten. Teen kaiken sen. Meidän yhteisen hyväksi. Näihin sanoihin ja näihin tunnelmiin. Avoin työhakemukseni on universumille nyt heitetty. Ja syvään uskon, että tehtävä löytää nyt minut.