Tähden sakarassa roikkumassa

Kirjoitan. Kirjoitan. Minä kirjoitan kuin automaattinen kirjoituskone. En tunne mitään kirjoittamisoppiin liittyviä hienosäätöjä. Kirjoitan ajatuksia, joita pääni päivittäin pyörittelee. Matkalla muuttuen sanoiksi, joita aivoni sormiini kuljettelee. Sormieni kirjoittaessa ne paperille kokonaisuudeksi, jollaiseksi alitajuntani ne on tajunnan syövereissään jäsennellyt. Olen kuullut ja tiedostan itsekin, että ajatuksenjuoksuni on melko nopeaa. Kuulijan on välistä vaikeaa pysyä kärryillä mistä milloinkin puhun, sillä niin nopeasti itse ajatuksiani pyöritän. Onnekseni minulla on muutama hyvä ystävä, jotka ymmärtävät joka sanan, joka lauseen. Joka ajatuksen, joka jo odottaa vuoroaan edellistä lausumasta päästyäni. Minun ei tarvitse milloinkaan hävetä ajatuksenjuoksuani, sillä he tietävät mistä minä puhun. Miten minä ajattelen. He puhuvat kanssani samaa kieltä. 

Minä olen hyvin onnekas, että elämässäni on ihmisiä, jotka ymmärtävät. Jotka kannustavat minua. Rakastavat minua itseäni. Hyväksyvät hullun ajatuksenjuoksuni. Elävät kanssani vuorovaikutteisessa ja läheisessä ystävyyssuhteessa. Voimme aina jatkaa tarinaamme juuri siitä mihin se viimeksi jäi. Niissä suhteissa myös minä saan. Saan tilani olla minä. Saan energiaa jaksaa omassa elämässäni. Sitä on vuorovaikutus.

En lue. En lue lainkaan. En kirjoja. En lehtiä. On minulle pyritty tekemään selväksi, että minun tulee lukea, jotta tulisin viisaammaksi ja paremmaksi kirjoittajaksi. Kirjoittamistani on verrattu jopa aivokirurgiaan eikä siinäkään itseoppineena pärjää. Minä en ole sellainen kirjoittaja. Minä annan luovuudelleni täydellisen tilan minussa. En aina tiedä, mistä sanat tulevat. Miten tekstini syntyvät. Haaveenani onkin tulla elämänkertakirjoittajaksi. Jäsennellä ja kirjoittaa mielenkiintoisia ihmisten elämäntarinoita. Meillä jokaisella on sellainen. Kirjoitan tarinoita omaan persoonalliseen ja positiiviseen tyyliini. Se on minun valttikorttini muiden elämänkertakirjoittajien joukossa. Lisäksi olen hyvä kirjoittamaan lyhyitä tarinoita. Riimittelemään. Runoilemaan. Enkä missään tapauksessa halua minkään sääntöviidakon tulevan tielleni, sillä se olisi minun tuhoni. Minä elän ja hengitän luovuudesta. Vain siten sieluni on vapaa elämän kahleista.

Tajusin tässä eräänä päivänä, ihan vasta, että vaikka minä intohimoisesti kirjoitan, se ei todellisuudessa kiinnosta ketään. Ei ketään, voisin sanoa. Ehkä muutamaa kaunosielua, jotka ovat aiheen hartaita harrastajia. Ei sillä olekaan merkitystä maailmankaikkeudessa vaikka kuinka kauniita sanoja minä kirjoitan. Sanoja, jotka tulevat aidosti syvältä sydämestä. Jotka on rakkaudella veistetty. Puhtaasta sydämenrakkaudesta elämää ja kanssaihmisten hyväksi. Sanataidetta parhaimmillaan.

Kyllä, uskallan sanoa sen ääneen, sillä niin paljon sanoja minä rakastan. Niin paljon, että ne ovat koko elämäni. Joka ikinen päivä pyrin yhdistämään kirjaimia sanoiksi, sanoja lauseiksi, jotka ovat kauniita. Jotka hivelevät lukijansa kaikkia aisteja. Niin paljon minä nautin sanoista ja sen suomasta kauneudesta. Sen suomasta sanomasta ihmiskunnalle. Voiko olla kauniimpaa kuin sanat, jotka on yhdistelty positiivisiksi kokonaisuuksiksi. Ajatuksiksi, jotka puhuttelevat. Jotka koskettavat, mutta. Niin mutta, onko minun sanoissani milloinkaan voimaa riittävästi niiden tullakseen kuulluksi maailman ääriissä saakka. Tullakseen ymmärretyksi. Arvostetuksi. Sanataiteeksi sen varsinaisessa merkityksessä.

Minun sanojeni kirjoittaja on vain yksi tavallinen maailman kansalainen, joka ei juurikaan kiinnosta ketään. Kuinka kauan minä jaksan jakaa sanojani taiteeksi, jota ei nähdä. Ei haluta vastaanottaa. Tarvitsenko statuksen, joka antaa oikeutuksen ja voiman sanoilleni vai miten muuten ihmeessä pystyn sitten vakuuttamaan suuren massan kuulijoita kuulemaan mitä minulla on sanottavaa. Sillä sanottavaa minulla on. Sellaista sanottavaa, jota olisi mielestäni syytä jopa hiljentyä joskus kuuntelemaan.

Minä elän rakkaudesta. Minä elän rakkaudelle. Sydän edellä, missä tahansa minä kuljenkin. Sanani tulevat AINA suoraan sydämestä ja minä elän itse kuten julistan. En lausu sanoja vain siksi, että kiillottaisin ulkokuortani vaan lausun sanat siksi, että tekisin maailmastamme paremman paikan olla ja elää. Lausun sanat siksi, että ne tulevat sydämeni syvimmästä sopukasta ja tarkoitan joka ikistä sanaa, jonka lausun. Onko maailma kuuro vai onko maailma liian kiireinen kuulemaan. Kulkija liian ylpeä kuunnellakseen.

Minä odotan. Minä edelleen odotan edes sitä yhtä ainutlaatuista sielua, joka kuulee vaikka vain kuiskaisinkin. Joka aidosti haluaa kuulla minun sanomani ja ymmärtää sen voiman. Antaa minulle mahdollisuuden, sillä nyt minä tiedän, mikä on elämäni tarkoitus. Ja sitä minä tulen julistamaan niin kauan kuin maallinen henki minussa pihisee. Olen korviani myöten täynnä ihmisiä, jotka lupaavat ja lupaavat, mutta lupaavat vain siksi, että pyrkivät niin tekemään joko vaikutuksen minuun tai kiillottakseen omaa ulkokuortaan. Minä itse olen sitoutunut, joten tahdon, että se, joka myös tahtoo, on valmis täysillä sitoutumaan minuun ja minun unelmaani. Uskoo, että minä olen totta.

Rakkautta vain

Rakkauttako vain? Rakkaus on ihmeellinen voima. Rakkaus on ainoa todellinen voima, jota maailmamme todella tarvitsee. Sillä sillä on maailmaa parantava voima. Sillä on jokaista yksilöä parantava voima. Se tekee meistä kokonaisia. Se antaa elämällemme merkityksen, tarkoituksen ja kauneuden. Aito rakkaus on kuitenkin asteittain kasvava voima. Rakkaus harhauttaa eniten maailmassa. Rakkaus myös satuttaa. Se rakkaus minkä me ihmiskunta tunnemme. Meidän tulee pitkäjänteisesti opetella mitä on aito sydämenrakkaus muutoin emme sitä elinaikanamme kohtaa. Milloinkaan. Kuten kaikessa myös rakkaudessa pitää se löytää ensin itsestä ja vasta sitten sen on valmis löytämään toisesta.

Rakkaus on usein riippuvuutta. Hyväksynnän hakemista. Rakkaus elää myös yksipuolisena. Ja sellainen rakkaus on tuskallista rakkautta. Viimeistään sillä hetkellä, kun rakkaus ei saakaan siipiä alleen. Uskallan jopa väittää, että molemmille osapuolille, sillä eihän rakkaus halua milloinkaan loukata.  Epävarma rakkaus on kaikkein tuskallisinta. Tiedämmehän me jokainen sen. Aikaisemmin elämässäni luulin, että kaikenlainen vetovoima on rakkautta. Ja kyllä, se onkin rakkautta, mutta se on universaalia rakkautta. Vastapuolessa on jotakin, jota sinä tarvitset omaan elämääsi. Usein tuollaisella hetkellä me alamme illusioimaan. Kuvittelemaan vastaihmistä joksikin muuksi. Ihannoimme jonkin viehättävän piirteen tai ominaisuuden vuoksi tuon ihmisen unelmiemme puolisoksi. Kuulemme jo hääkellojen soivan.

Alamme pikku hiljaa muokkaamaan toista ihmistä mielemme mukaiseksi; unelmiemme vastapariksi. Lukemaan merkkejä yhteenkuuluvuudesta. Olen elänyt maailmassani tarpeeksi pitkään nähdäkseni merkkien ilmaantumisen monien eri ihmisten välillä. Aluksi minäkin luin merkkejä väärin. Alamme muokkaamaan itseämme ja arvomaailmaamme vastaparin kaltaiseksi ja uskottelemme, että olemme täydellisiä sielunkumppaneita. Mutta kerron teille, että todellinen sielunkumppanuus on jo olemassa. Silloin ei tarvita sanoja selittää mitään. Ei tarvitse hakemalla hakea merkkejä yhteenkuuluvuudesta. Ei muuttaa elämäntyyliään. Ei elämäntottumuksiaan. Ei elämänarvoja, sillä ne ovat siellä jo. Ilman tekoja. Ilman sanoja. Sielu on läpi elämän yksi ja sama, sitä ei voi koskaan muuttaa ja sielusta kumpuaa elämän luovuus.

Tunnen ytimessäni kuinka nuoret sielut tulevat naivin lapsen lailla ja näkevät oman paikkansa aivan eri silmin, koska ovat niin innoissaan kaikesta tästä uudesta oivaltamisestaan. Minä tiedän, sillä olenhan itsekin ollut joskus tuo naivi sielu, joka luuli tunnetta aidoksi sydämenrakkaudeksi. Kunnes vuorelle kiivettyäni tulinkin sieltä kerien alas. Tarpeeksi monta kertaa toistaessani saman virheen opin olemaan kärsivällinen. Opin ymmärtämään, että minun ei tarvitse muuttua kenenkään vuoksi. Tai tehdä mitään turhanpäiväisiä muutoksia elämässäni. Tiesin, että aito sydämenrakkaus tarvitsee kärsivällisyyttä, uskoa, malttia, toivoa ja toista kaltaistani rohkeaa ihmistä, joka uskaltaa vastaanottaa suuren rakkauteni. Minä en enää kuvitellut mitään. Ainoastaan sillä hetkellä, kun jokin on totta konkreettisesti voin olla varma, että tunne on aito ja molemminpuolinen. 

Tipahdettuani tarpeeksi usein polvilleni huomasin, että minun oli jälleen määrä oppia jotakin uutta ja valmistautua johonkin vieläkin suurempaan. Mitä vähemmän suoritin rakkautta sitä varmemmin se löytäisi perille ja kasvaisi sille tasolle kuin sen kuuluukin kasvaa. Mutta se vaati irtautumista tunteesta, läheisriippuvuudesta, toisen elämään mukautumisesta ja selittelyistä. Ainoastaan omin ehdoin ja ilman sanoja rakkaus löytäisi varmasti perille. Vapaana kuin onnellinen taivaanlintu.

Eräänä päivänä vain tiesin. Tunsin erilaisen yhteyden sielussani. Pieni, hyvin pieni ohikiitävä hetki elämässäni. Olin tuota hetkeä ennen saanut merkkejä tuosta kohtaamisesta  ja sillä hetkellä ymmärsin merkkien tarkoituksen. Enää en epäillyt tunnettani vaikka vanhan kaavan mukaisesti välillä mieleni pyrkikin tekemään niin. Tiesin, että nyt olin valmis. Tiesin myös, että tuo vastapari ei ollut vielä valmis. Ymmärsin, että nyt oli aika kasvattaa kärsivällisyyttä tullakseni vieläkin vahvemmaksi, valmiimmaksi ja oppiakseni mitä rakkaus todella on. Enää en pitänyt mitään itsestäänselvyytenä. En edes tunnetta. En antanut mieleni tunteelle liikaa tilaa, jotta oppisin tuntemaan aidon ja oikean tunteen. Oppisin aidon sydämenrakkauden tunteen. Tiesin tuolla hetkellä, että nyt oli aika rakentaa perustuksia elämää suuremmalle rakkaudelle. Sitähän olin toivonut. Kaikki rakentamisen arvoinen tarvitsee vahvat perustukset ja kärsivällistäkin kärsivällisemmän ihmismielen.

Tielleni tuotiin vuori. Tuo vuori tuntui saavuttamattomalta ja pelkäsin lähteä kiipeämään tuolle vuorelle enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Sillä tuo vuori oli jotakin ihan muuta kuin olin koskaan tämän elämäni aikana nähnyt. Ymmärsin, että minun pitää olla maltillinen ja suunnitelmallinen. Loppurippeet olemassa olevista voimistani tulisi nyt käyttää harkiten, sillä tiesin, että tuo vuori olisi suurin koetinkiveni milloinkaan. Mikäli tuosta selviäisin tulisin maaliin. Vuorenhuipulle, jossa voisin vapaasti hengähtää. Kuin vuorikiipeilijä tarvitsin kaverikseni harkintakykyä, kärsivällisyyttä ja aivan erilaisen varustuksen kuin milloinkaan ennen, valloittaakseni tuon houkuttelevan vuoren, joka kutsui minua luokseen. Tuo vuori olisi minun vuoreni. Viimeinen koetinkiveni. Niin päätin, koska niin tunsin sydämessäni. 

Olen jo hyvin lähellä vuorenhuippua ja tiedän, että siellä asuu ikuinen onni. Ikuinen rakkaus. Siellä asuu rakkaus, joka on tarpeeksi vahva vastaanottamaan minun suuren rakkauteni. Tuo vuori on taivaassa nimetty minun vuorekseni. Tuo vuori on minun peruskallioni, johon voin luottaa nyt ja ikuisesti. Tiedänhän minä sen. Tunnen sen sieluni syvimmässä sopukassa enkä ole antanut ympäröivän maailman missään vaiheessa horjuttaa tunnettani vaikka se on sitä kaikin keinoin yrittänyt tehdä. Niin vahva on tunteeni. Niin paljon olen oppinut luottamaan tunteeseeni, että luotan siihen enemmän kuin mihinkään muuhun maailmassani. Ja se riittää. Rakkauteni on vahvempi kuin vuorimalmit maan. Niin kärsivällisesti olen rakkauttani vahvistanut, että mikään voima ei voi sitä milloinkaan kukistaa. Rakastan rakastan - nyt ja ikuisesti.