Elämässäni
on viime aikoina noussut käsittelyn alaisuuteen lähinnä lapsuuteni perhesuhteet.
Tapahtumat tapahtuivat melko yllättäen enkä oikein itsekään ymmärtänyt omia
reaktioitani vähäpätöisiinkin tapahtumiin. Nuo tapahtumat tai pikemminkin
tapahtumaketju laukaisi minussa kuitenkin jonkinlaisen menneisyyden traumalukon,
jonka olin nyt valmis ottamaan käsittelyyn. Luulin olevani jo asioiden
yläpuolella kunnes huomasinkin, että vain pieni sana tai tapahtuma pystyi
järisyttämään olemistani niin, että kuvittelin sillä hetkellä etten kykene enää
kantamaan tätä taakkaani. Taakkojahan neljäänkymmeneen vuoteen mahtuu. Nyt on
tullut aika, jolloin ymmärrän etten voi muuttaa tai taakseni jättää tiettyjä asioita.
Ne ovat kuten ne ovat ja se on minun kyettävä kantamaan keinolla millä hyvänsä.
Joten jälleen olin uuden prosessoinnin keskuudessa. Käsittelen traumani ja sen
jälkeen kykenen jälleen anteeksiantoon mikäli anteeksiannettavaa on.
Jo kolme
vuotta sitten lähdettyäni omaa polkuani kulkemaan kohtasin ihmisen, joka
suositteli minulle aiheeseen liittyvää terapiaa. En oikein ymmärtänyt miten
voisin siitä hyötyä, mutta päätin kuitenkin mennä. Päällimmäisenä minulle tuosta
ajasta jäi mieleen hypnoosi, jossa kävin läpi koko lapsuuteni ja nuoruuteni
aina tähän päivään saakka ja eritoten siitä noin kolmen ikävuoden kohdalla
valtoimenaan valuneet kyyneleet. En vieläkään tiedä miksi nuo kyyneleet
valuivat, mutta selkeästi kertovat jostakin traumasta, joka on jäänyt
alitajuntaani kummittelemaan. Noihin aikoihin muistan tapahtuman, kun
vanhempani pitivät huoltoasemaa ja yöllä varashälytin soi. Isäni lähti
hälytyksen saatuaan asemalle ja minä pienenä tyttönä olisin halunnut mukaan.
Mielikuvassani olen silloin saanut remmistä, koska itkin keskellä yötä
kerrostalossa. Mainittakoon kuitenkin, että se on elämäni ainoa kerta, kun näin
tapahtui. Tai se voi olla myös tapahtuma, jonka olen ikään kuin sulkenut
mielestäni. Viime aikoina olen alkanut näkemään kuvajaisen silmissäni enkä
tiedä onko se kuvajainen totta, mutta mikäli se on totta, horjuttaa se
luottamustani entisestään.
Hassuahan
on, että mielestäni minulla on aina ollut hyvä lapsuus ja nuoruus, mutta nyt
kuitenkin joudun työstämään asioita oikein olan takaa. Miten sitten ne ihmiset,
joilla oikeasti on ollut traaginen lapsuus. Kerran yksi mies sanoi luettuaan
blogiani, että siitä sai sellaisen kuvan jollei sinua tuntisi, että
aikaisempi elämäsi on ollut aivan hirveää. Niinhän ei tietenkään ole
fyysisesti. Mutta kyllä, psyykkisesti elämäni on näin jälkiviisaudella ollut melko
dramaattista. En syytä siitä kuitenkaan ketään, sillä se on ollut minussa itsessäni
enkä ole paremmasta osannut unelmoida, joten olen ollut näennäisesti onnellinen
niin. Ja näin on tarkoitettu olevan. Koen olevani erityisen onnekas tänään,
että olen käynyt läpi kaiken sen, jotta kykenen kasvamaan paremmaksi ihmiseksi
ja elämään loppu elämäni itsessäni onnellisena. Löytääkseni sen mitä olen koko
elämäni etsinyt itseni ulkopuolelta; ikuisen onnen ja rakkauden.
Voin kertoa,
että ajatus menneestä elämästäni saa minua tulemaan entistä enemmän ulos
kuorestani, jota kasvuksikin nimitetään sekä tulemaan entistäkin rohkeammaksi
elää MINUN elämääni. Toki voin myös paljastaa, että edelleen tunnen
huonommuutta ja epävarmuutta hyvyytenikin keskellä. Vaikka tiedän, että se heijastuu
usein muiden pelosta. Tiedänhän, että vaatii suunnatonta rohkeutta olla se
persoona kuka on ja muistaa, että ei voi olla vastuussa muiden ihmisten
tuntemuksista tai reaktioista. Tärkeimpiä oppeja matkani varrella on ollut,
että vastuu on aina kuulijalla mikäli omat aikomukseni ovat hyviä. Siihen en
voi vaikuttaa. Edelleen välistä ajattelen, mitenköhän joku sanomani ymmärtää.
Vaikka sillä ei ole mitään merkitystä, koska haluan vain muillekin ihmisille
hyvää. En missään olosuhteissa pysty vaikuttamaan lopputulokseen vastaanottajan
ymmärryksessä. Tunnen edelleen kärsimystä kohtaamastani välinpitämättömyydestä.
Hylkäämisen pelko on minussa edelleen hyvin vahvana läsnä.
Haukon
henkeäni kuinka olen selvinnyt kaikista vaatimuksista, joita olen aikaisemmassa
elämässäni ennen kaikkea itselleni asettanut sukupolviemme
ketjuuntumisprosessissa. Olen kuvitellut olevani jokin supernainen, joka
selviää kaikesta ja osaa kaiken. Luullut, että voimieni hiipuessa olisin huono ihminen. Mutta niin minut on kasvatettu. Kannoin niin
suurta vastuutaakkaa koko ajan harteillani pyrkien olemaan täydellinen tytär,
äiti, vaimo, työntekijä, yhteiskunnan jäsen, kierrättäjä, kansalainen, kokki,
puutarhanhoitaja ja vaikka mitä muuta. Paineita lisäsi äitini vahva läsnäolo
elämässäni. En milloinkaan päässyt itsenäistymään. En milloinkaan tuntenut riittäväni. En milloinkaan.
Tässä
eräänä päivänä juttelin isäni kanssa, joka on eronnut äidistäni ja asuu eri
paikkakunnalla kuin minä sekä äitini. Isä kertoi kuinka nykyinen naapurini oli
panetellut minua etten viime kesänä tehnyt mitään puutarhani eteen;
kukkapenkeistä ei pidetty huolta eikä nurmikkoa edes ajettu. Naapuri, joka ei
tiennyt mitä MINÄ olen elämässäni läpi käynyt. Eikä äitini liiemmälti puolustellut minua vaan sysäsi taakan jälleen harteilleni minun riittämättömyydestäni.
Äitini
mielestä olen nykyään hankala ihminen eikä minun kanssa voi keskustella mistään,
koska olen aina eri mieltä asioista. Niin, kyllähän sen tiesin, että lähipiirini
mielestä alan pikkuhiljaa olemaan mielenvikainen, kun en enää myötäilekään
muita vaan muodostan viimeinkin omassa elämässäni omat mielipiteeni ja
ajatukseni. Voi pojat juuri eilen aiheesta juttelin erään ystäväni kanssa ja
mietin kuinka en aikaisemmin edes uskaltanut päättää mitä jäätelöä söisin.
Aivan kuin se olisi elämän ja kuoleman kysymys. Tai kuinka harkitsimme kolmatta
lasta, kuuntelin äitiäni, kuinka hänen mielestään se ei ollut hyvä ajatus. Tai
kun sitten viimein tulin kolmannen kerran raskaaksi, äitini ei pitänytkään
ajatuksesta. Tuo raskaus meni kesken.
Minä
tiedän, että en ole yksin tämän äiti-tytär –syndrooman kanssa. Olen juuri lukenut
Tuula Vainikaisen kirjan Äidit ja aikuiset tyttäret – matkalla ymmärrykseen.
Sain tuon kirjan eromme jälkeen lahjaksi lasteni isältä. Vasta nyt luen tuon
teoksen, sillä selkeäsi tuo aihe on tullut kohdallani akuutiksi. Minulla on
lukemattomia ystäviä, jotka kamppailevat juurikin samaisen ongelman kanssa.
Kuinka katkaista napanuora omaan äitiinsä, joka edelleen pyrkii hallitsemaan
tyttärensä ajatuksia ja kohtaamaan elämätöntä elämäänsä tyttärensä kautta.
Meidän
sukupolven naisten tehtävä on kasvaa naisiksi, jollainen naisen kuuluu olla. Herkkä
ja heleä. Rakastettava ja ennen kaikkea NAINEN. Jättää taakse se vanha kaava
olla vahva, kaikkivoipa miehen voimat ja ominaisuudet omaava nainen. Antaa
valtikka takaisin miehelle tullaksensa vahvaksi mieheksi, joka kantaa vastuun
hänelle kuuluvasta maailmasta. Myös miehet kärsivät, koska eivät ole saaneet
vahvoilta naisilta tilaa elää miehen elämää.
Tiesitkö,
että mies passivoituu vahvan ja toimeliaan naisen edessä ja menettää
toimintakykynsä toimia kuten miehen kuuluisi toimia. Moni nainen ei vain osaa
antaa mahdollisuutta miehelle olla mies ja kyllä minä olen ollut sellainen
nainen ennen kuin löysin sisäisen NAISEN itsessäni. Minun ei tarvitse enää
todistella, että osaan miesten hommat siinä missä naistenkin hommat. Minä en
kannata sellaista tasa-arvoisuutta, jossa kaikkien hommat sekoittuu keskenään.
Edelleen on miesten hommia ja naisten hommia. PISTE.
Löydä
onnellinen, itsenäinen NAINEN itsestäsi ja anna tilaa miehelle olla mies. Mies,
ota elämä haltuun ja ole MIES, joka sinun kuuluu olla. Ole sitä naisellesi ja
näytä, että olet MIES hänen elämässään. Sitä me naiset oikeasti elämäämme
haluamme vaikka emme aina osaa sitä ehkä määritellä. Jokaisesta naisesta on ihanaa olla rakastettu ja arvonsa tunteva N-A-I-N-E-N.
