Palasin
tänään takaisin lähimenneisyyteeni – jälleen kerran. En varsinaisesti pidä
päiväkirjaa, mutta muistan melko tarkalleen milloin olen ollut missäkin
mielentilassa ja mitä olen kulloinkin ajatellut tai tuntenut. Tietyt tapahtumat,
merkkipäivät ja vuodenajat ovat elämän virstanpylväitä, jotka auttavat meitä
ankkuroimaan muistoja tai mielikuvia palaamaan takaisin – niin ikäviin kuin
kauniisiinkin muistoihin – niin kauan kuin kasvumme kannalta se tuntuu olevan tärkeää.
Elävästi
minä muistan lähes päivälleen – no ainakin kuukaudelleen – mitä elämälläni on
ollut opetettavanaan minulle lähimenneisyyteni aikana. Alkaessani uuden elämän.
Kääntäessäni puhtaan kirjoittamattoman sivun elämänkirjassani. Elämänkirjassa,
jonka esipuhetta kirjoitetaan vielä. Elämänkirjassa, jonka teksti on
syvällisempää kuin koskaan uskoin sen olevankaan. Elämänkirjassa, jonka sanat
ja oppi eivät yksin riitä vaan ne pitää oppimisen jälkeen vielä tiukasti iskostaa
syvään sielunkuvaansa. Vasta sen jälkeen voi kääntää puhtaan sivun
elämänkirjaansa, josta alkaa ensimmäinen luku.
Vuosi
sitten kirjoittamiani pätkiä lukiessani huomasin, että olin osannut kirjoittaa
kauniita sanoja. Kauniit sanat ovat tainneet olla aina vahvuuteni. Kauniit
sanat eivät kuitenkaan yksin riitä. Kuten ei kaunis ulkokuorikaan – ei milloinkaan.
Se on jotain muuta. Kauniit sanat tai kaunis kuori on hyvin pinnallisia
suureita ainutkertaisessa elämässämme. Kauneus on tiedostettua tietoisuutta,
mielikuvia asioista. Paperille painettuja sanoja. Sananhelinää. Sanoja, jotka
ovat kaikkien käytettävissä äärettömässä universumissamme. Todellinen kauneus
on kuitenkin jossain muualla. Todellinen kauneus on tiedostamatonta
tietoisuutta. Se on syvä sielunkuva, jonka voi nähdä päällepäin ainoastaan,
mikäli on itsessään kehittynyt yksilö ja tunnistaa ennen kaikkea oman sielunkuvansa.
Vain silloin voi tunnistaa sielunkuvan toisessa maallisessa olennossa.
Ymmärtäen, että sanat ovat vain työkaluja;
koodeja, joilla pystytään murtamaan lukkoja auki. Joidenkin lukitusjärjestelmän
koodi on hyvin yksinkertainen, joten muutama sana voi riittää, mutta toiset
tarvitsevat enemmän sanoja ymmärtääkseen mikä merkitys sanoilla oikein on. Sen
jälkeen kun koodi on murrettu, ei koodinmurtajalla ole paljoakaan virkaa
kenenkään elämässä. Sen jälkeen alkaa oma työstämisvaihe, johon tarvitaan omaa
tahtoa. Omaa oivallusta. Omaa rohkeutta. Omaa läsnäoloa.
Luen viestini
kauniita sanoja edessäni. Seuraavassa otteessa sanat eivät enää olekaan niin
kovin kauniita. Näen suuttumusta ja turhautumista. Tuo teksti nostattaa minussa
ihan ahdistuksen pintaan. Parempi siis jättää nuo sanat menneisyyteen. Miten
olen ikinä voinut olla niin tahditon ja itsekeskeinen. Luen viestiketjua
eteenpäin. Olen näemmä tullut katumapäälle ja lähes anelen anteeksiantoa. Saan
anteeksi. Ihminen, kenen kanssa olen
käynyt kirjeenvaihtoa on ihminen, joka on tarpeeksi viisas ja vahva kestääkseen
kiukutteluni. Tiedän, että hän antaa anteeksi, sillä hän tietää, että puran
siinä vain omaa pahaa oloani. Omia vanhoja kaavojani. Hän uskoo anteeksiantoon.
Juuri kuten minäkin uskon. Hän uskoo kaiken tarkoitukseen. Juuri kuten minäkin
uskon. Hänelle on siis helppo kiukutella, sillä olemme samassa veneessä. Ja
samassa aallokossa. Hän tietää, että minä tiedän, että me molemmat tiedämme.
Nyt
vuotta myöhemmin istun tyynesti aloillani. Katsoessani peilistä näen kypsyyttä kasvoillani.
Viisautta sielussani. Rauhaa mielessäni.Turvallisuuden tunne valtaa
minut kokonaisvaltaisesti ajatellessani kaikkia kanssamatkaajiani, jotka ovat
pysyneet rinnallani matkan haasteellisuudesta huolimatta. Tietoisuudessani nuo ihmiset antavat
minulle tänään valtavasti emotionaalista voimaa ja turvaa.
Olen
vastoin muiden odotuksia pitänyt monet ihmiset elämässäni, koska olen uskonut,
että en pääse sinne minne olen matkalla ilman heitä. Tietoisuus heidän yhteyden
läsnäolosta omassa sielussani on vahvistanut minua ihmisenä tullakseni
tietoiseksi omasta kasvustani. Mahdollisuudestani kypsyä heidän kehdossaan.
Tunnen tuon saavutetun kypsyyden nyt minun ja matkakumppanieni välillä. Tunnen
tyytyväisyyttä ajatellessani heitä. Olen onnellinen ajatellessani heitä.
Muutoin en oikein osaa sanoiksi pukea tunnettani, sillä ainoa miten osaan
kuvailla sitä on kypsyydentunne. Omenoista, marjoista ja viljasta täytyy tuntua
tällaiselta, kun ne ovat saapuneet kasvukautensa loppuun – jälkeen sateen, auringon,
myrskyjen ja tautien – saattaneet kaikesta huolimatta itsensä perille.
Tai
tätä kasvua voisi verrata vanhempien ja lasten väliseen rakkauteen. Usein lapsi
kasvaessaan ei voi hyväksyä rajoja, joita vanhempi hänelle asettaa. Ei halua
ymmärtää, että vanhemmat asettavat rajat, koska rakastavat ja välittävät
tarpeeksi. Lapsi saattaa matkan varrella paiskoa ovia ja yrittää juosta karkuun
rajoja ja rakkautta, mutta kun lapsi kasvaa ja kypsyy, hän ymmärtää syvemmän
tarkoituksen kaikessa vanhemmiltaan oppimassaan. Hänen side vanhempiin vain
vahvistuu ja ymmärrys tärkeiden ihmissuhteiden merkityksestä lujittuu.
Kyllä
myös lapsi ymmärtää mikä on oikein ja väärin. Ei olekaan kyse siitä vaan on
kyse paljon laajemmasta tarkoituksesta. Jokaisen pitää itse oivaltaa sanojen
todellinen merkitys syvällä sielussaan. Yhdistää tiedostamaton ja tiedostettu tietoisuus.
Tulla yhdeksi monella eri tasolla ja siitä kypsymisessä on kyse. Ei siis ole
tyhmyyttä tai tottelemattomuutta, kun nuori tai vähän vanhempikin kapinoi. Se
kuuluu asiaan ja viisas ihminen ymmärtää, että tulee vielä aika, kun vilja on
kypsää. Silloin sadosta saa kaikki asianosaiset nauttia täysin rinnoin.
Silloin kukin tykönään tietää, että rakkaus voittaa kaiken. Silloin vasta ymmärtää,
että kärsivällisyys on viisautta ja viisaus on kärsivällisyyttä. Silloin
ymmärtää, että se, joka sinua eniten rakastaa, se sinua eniten kurittaa. Mutta se vaatii kanttia.
Se vaatii nöyryyttä. Se vaatii lujuutta. Se vaatii suunnatonta itsekuria.
Joskus se vaatii jopa sydämettömältä tuntuvaa julmuutta. Mutta ennen
kaikkea se vaatii suunnatonta sydämenrakkautta ja silloin siihen kykenee kyllä.
