Pelko piilosilla

Miltä sä näyttäisit, jos riisuisit naamiot ja alas ajaisit kaiken maailman kulissit? Tarttuisit kiinni tunteistasi. Tuskaisistakin. Tuntisit ne kehossasi ja antaisit niiden mennä. Olisit niiden oma pomo. Tallaisit metsään miettimään. Merta kohti meditoimaan. Miltä näyttäisi maailma tasapainossa itsesi kanssa. 

 

Kuinka paljon energiaa voisimmekaan vapauttaa turhasta ja käyttää sitä siltana hyvää elämään rakentamaan. Kuinka paljon jätämme taaksemme selvittämätöntä. Sellaista, joka jää luoksemme ajatuksia painamaan. Pää on paras kaverimme, joka syöttää ajatuksia ajatusten perään ja siinä se sama asia kiertää kultaista kehää. Tietämättä miten saada se kaikki katkeamaan. 

Rehellisyys. Se on kuin terävä veitsi, joka saattaa syvään sivaltaa tai se voi katkoa kaikkea katalaa. Rehellisyys paljastaa syvinpämme ja siksi kysynkin, mitä paljastuisi, jos riisuisit naamiosi? Asettuisit alasti. Ilman rihman kiertämää. Se ei tietenkään ole mitenkään mahdollista, sillä me varmasti kuolisimme jokainen samalla siltä istumalta, sillä jossain lymyilisi se ilkeä ja itsekäs diktaattori, joka iskisi ihmisyyden paljaimpaan ytimeen. 

Tänään tunnen suurta surua, sillä tunnen surun ympärilläni. Ymmärrän, että olen itse täytetty suremattomalla surulla, joka usein ulos pyrkii kohtuuttomina kyynelinä. Olen täytetty rohkeuden riivaamalla piinaavalla pelolla, joka kulkee etsimässä jotain, mitä ei ole edes olemassa. 

Oletko sanonut joskus, ettet pelkää mitään? Väitän, että silloin pelko on ajautunut sinussa perimmäiseen peräkammariin ja jäänyt vangiksi sinne. Todellinen vapaus tarkoittaa pelon vapauttamista, sitä ei valitettavasti sillä rokkaavalla rohkeudella rakasteta ulos. Siihen tarvitaan toisen ihmisen pyyteetöntä rakkautta ja paljautta uskaltaa rakastaa myös itseään. Kunhan sä vaan uskallat ottaa sitä vastaan. 

Pelko piinaa ja estää elämän energiaa leijumasta. Se on kuin tiivis pullonkorkki. Pullon hengen voi päästää vapauteen vain irrottamalla korkki. Näennäinen rohkeus yrittää peittää pahinta pelkoaan. Tulla näkyväksi. Tulla kuuluvaksi. Tulla rakastetuksi. Ja arvostetuksi. Siksi se rohkeus huutaa niin kovaa ja on olevinaan tosi cool. Oletpa sä rohkea on vain kulissia, ääripää, joka huutaa aina vaan kovempaa ja samalla potkii todellista pelkoa hiljaiseksi. Hylkäämisen pelkoa. 

Näkymätön yrittää piirtää itsensä näkyväksi tähän maailmaan. Ja silloin se karkaa ja juoksee vieläkin lujempaa, kun joku tulee ja koskettaa. Näkee. Kuulee. Rakastaa. Ja arvostaa. Tekee näkymättömästä näkyvän. Siksi tuleekin ensin itseään oppia rakastamaan, jotta tuntee olevansa sen kaiken hyvän ja rakkauden arvoinen. Kun pelko on poissa, niin rakkaudelle vapautuu laaja tila temmeltää. Rakkaudesta sinuun. Rakkaudesta minuun. Rakkaudesta ihmisiin. Ja tietenkin rakkaudesta kokonaiseen elämään.

Minä elän kun pelko on poissa

 

Elämässä on hyvä asettaa unelmia ja tavoitteita päästäkseen johonkin. On tietenkin ihan ookoo myös vaan elää päivä kerrallaan. Maailma ympärillämme muuttuu ja todellinen elämä asettuu eteen. Mistä löydän uskon huomiseen ja siihen, että elämä kyllä kantaa. 

Olen paljon kirjoittanut intuitiosta ja elämän kantovoimasta. Siitä, että asiat järjestyvät kyllä. Ja onhan elämä sen jo niin usein todeksi osoittanut. Olet matkalla jotakin kohti, mutta aamusumun kajosta et tahdo nähdä, mikä siellä perillä odottaa. Välistä valo pilkahtaa tien päässä. Unohdat kaiken muun ja tiedät, että valon lähde on siellä jossain ja jatkat matkaa sinnikkäästi sitä kohti.

Mitä tapahtuu, jos ihminen lakkaa unelmoimasta turhauduttuaan sen voimaan tai pikemminkin voimattomuuteen. Onko turhautuminen henkilökohtainen este suunnalle vai onko suunta vain väärä. Mistä loppujen lopuksi voi tietää, mihin matkan pitää mennä ja kulkea. Pitäisi päästää irti, mutta jokin tulee ja aina muistuttaa minua sinusta tai herättää sisäisen tilan alkaa luovimaan johonkin suuntaa. Onko sekin vain selviytymiskeino? Mikä onkaan se elämän tarkoitus. 

Paljon helpompi oli luovia henkistä tietä, sillä psyykeen tasolla metakuormitus on valtava. Aivot käsittelevät tietoa ja järjestävät hermosolujen välisiä tehtäviä uusiksi. Uuvuttavaa, mutta onko sekin vain osa omaa tarkoitettua matkaa.

Olen vahvasti ollut sitä mieltä, että kaikki mikä eteen tulee, kuuluu elämään ja sitä muovaavaan todellisuuteen. Kaikella on tarkoituksensa niin hyvässä kuin pahassa. Uskon vahvasti myös johonkin suojelusenkeliin, joka auttaa tekemään oikeita päätöksiä sisältäpäin, kun niiden aika on tullut olemaan. Voin toivoa toista, mutta saada jotakin ihan muuta. Silti en lakkaa miettimästä, milloin tulisi oma aika seesteisyydelle ja jonkinlaiselle levolle ja tasapainolle. 

Miten kummassa olen valinnut näin monimutkaisen elämän polun elää vai valitsiko se sittenkin minut. Välistä tuntuu, että mitä pidemmälle kulkee, sitä näkyvämmäksi oma historia tulee. Historia, joka ei ole kaunista katsottavaa. Mieli herää kerros kerrokselta tajuamaan kaiken raadollisuuden ja ymmärtämään kaikkea jopa liian paljon paremmin. 

Se, mitä olen jäänyt viimeksi paljon pohtimaan, on ihmiskuntamme kasvava yksinäisyys. Se kuinka me erkanemme toisistamme ja jäämme selviytymään ilman niitä, jotka joskus johtivat meidät tähän pisteeseen. Pitäisikö meidän palata luoksemme vai antaa asioiden vain olla. Pelko pidättelee meitä, mutta me olemme historiamme kerrostuma ja sinänsä emme ole ongelmiemme kanssa ainutlaatuisia mikäli vain avautuisimme niistä. Mutta miten voisikaan tämä vähän alavireinen, mentalisoimaton maailma päästä sieltä nousemaan yhdessä muiden kanssa ja vahvistaa uutta tulevaisuutta. Vai kuuluuko tämä kaikki vain tämän elämänkaaren tai maailmankuvan itsetarkoitukseen ja sen vaihtumisen vaiheeseen. 

Ja siitäkö myös keskustelupalstat täyttyvät, kuinka ennen kaikki oli niin paljon paremmin. Muistan tuon lauseen myös omasta lapsuudestani ja silloin jo päätin etten usko sitä. Jokaisessa ajassa on niin hyvät kuin huonot hetkensäkin. Ja kyllä, minäkin joskus hiihdin kouluun peltoja pitkin, mutta inhosin sitä, joten en odota enkä usko, että kaikki sopii kaikille, kunhan vaan asennetta ja ahkeruutta löytyy. Kaikki asenne, oli se sitten oikeaan tai väärään, oli olemassa jo silloinkin. Me olemme vain inhimillisiä ihmisiä kautta aikojen. Ei ennen vanhaan ollut todellakaan yhtään sen viisaampaa, kyllä propsit viisaudesta menee nykynuorisolle. Aihe voi vaihdella viisauden osalta. Amen! 

Elämä on aina ollut elämää ja tulee ikuisesti olemaan aikakautta, johon kuuluu iloja ja suruja sekä ylä- että alamäkiä. Kukin sukupolvi elää oman näköistä elämää ja on väistämätöntä, että elämä muuttaa muotoaan vaikka vanhetessa voi tuntua, että kaikki oli ennen niin paljon paremmin. Kautta aikojen ja vuosituhansien maailma on pyörinyt ympyrää, kun ajat ja ilmiöt ovat seuranneet toinen toisiaan. 

Pelko ajaa Porschella juuri ohitseni. Pysäyttää kadun kulmaan. Astuu ulos autostaan ja jää viereistä kaistaa hurjastelevan auton alle. Minä elän, nyt kun pelko on poissa.